Nyt näyttää mittari pakkasta. Mutta onhan tässä totuttu kovempiinkiin. Kun olin vielä pikkuinen tyttö, talvet olivat aina pakkasella ja se kuului asiaan. Ei siitä vinguttu. Luntakin kertyi korkeiksi kinoksiksi torttuvallien reunoille. No, en minä niitä talvia kaipaa.
Olin asioilla, vaikka nenä tuli punaiseksi. Olin myös kirjakaupassa: ensi vuoden kalenteri ja Sofia Lundbergin, Alyson Richmanin ja M.J. Rosen kirja Perjantai-illan klubi. Takakannen mukaan kertoo Hilma af Klintista (1862-1944), joka oli ruotsalainen taiteilija. Ollan taas osin "minun" vuosisadallani 1800-luvulla.
Menin minä metroajelullekin ja pankkiin. Täältä kun vietiin se viimeinenkin pankki, jota käytän. Pitää olla aina jonkun verran käteistä, enkä vielä ole opetellut pankkikorttia ja ottoautomaattia käyttämään. Sitä paitsi on ihan mukavaa lähteä ihmisten ilmoille välillä. Eikä lumi ollut haitaksi kävellessä. Hyppelin korkeimpien vallien yli. Auraaminen kun ei aina ole jalankulkijan kantilta katsottuna tehty helpoksi. No, ei tämä ensimmäinen talvi minulle ole. Aina siitä on selvitty.
Pankissa nenän väri tasaantui, vaikka en pitkään joutunut odottamaankaan. Moni muukin oli äkännyt hoitaa asiansa ennen kuun vaihdetta, jolloin ihmisiä on jonoiksi asti. Kävin kotimatkalla kaupassa ja ostin mangoja ja sitruunoita.
Keskustelu kirjailija Mazzarellan kanssa päättyi, kun luin kirjan loppuun. Hyllyssä ei ollut sille enää tilaa. Tungin toisten päälle. Sama tapahtuu aikanaan Perjantai-illan klubin kanssa.
Aikoinaan olin suuresti huvittunut nähtyäni ensimmäisen kerran Helsingin puistossa yhden hengen penkkejä. Tosin minusta niitä ei voisi edes kutsua penkeiksi, koska penkki on aina useampaa istujaa varten. Puistotuolit? Joka tapauksessa minua hymyilytti tämä suomalaisen intohimo saada oma tila, eikä muita liian liki. Joku muukin on ollut huvittunut ja levitellyt maailmalle kuvia "puistotuoleista" kera tiedon meidän oman reviirimme koskemattomuudesta. Ymmärrän erittäin hyvin ulkomaalaisten hämmästyneet ilmeet sekä hymyn. Itse olen aina iloinen, jos joku istahtaa viereeni vaikka Espan puistossa, jossa ei näitä yhdenistuttavia ole. Toisinaan sukeutuu jopa mukava keskustelu joko miehen tai naisen kanssa.
Minä näin ensimmäiset joskus Pikkuparlamentin puistossa ja ihmettelin, kenelle tarkoitettuja ovat. Jos kulkee kaverinsa kanssa, kumpi siinä sitten istuu. Kolmen istuttava puistonpenkki on hyvä, istutaan laidoilla ja keskellä on tyhjää. Ja voihan siinä jonkun sanasenkin vaihtaa, jos on tarpeen.
VastaaPoistaYhdenistuttavassa voi istua toisen sylissä. Tämä tavallisen penkin laidoilla istuminen on myös sitä suomalaista halua eristäytyä liian liki tulemisesta. Minä en istu laidalla, vaan hiukan keskemmällä. Mutta en niin keskellä, että penkki vaikuttaa vallatulta. Mukavaa joulukuun alkua Anonyymille.
PoistaNo ei se sylikkäin istuminen julkisesti ole minusta oikein sopivaa julkisella paikalla, jos ei nyt ole vaikka lapsi sylissä.
VastaaPoistaOn se kolmen hengen penkille vaikka päätyyn istahtaminen jo pieni kontaktin ottaminen, voi rauhassa vilkuilla ympärilleen ja vaikka jonkun sanasen sanoa.