ANTILOOPPIIN MYÖHEMMIN

 Tämän vuoden itsenäisyyspäivän pippalot Presidentinlinnassa on peruutettu koronan takia.  Jääköhän peruuttamisesta muhimaan idea, että juhla vastaisuudessa muuttaa muotoa tai niitä ei ole ollenkaan siellä? Maan itsenäisyyden juhlimista tällaisessa mittakaavassa ei kai missään muualla ole ollut kuin Suomessa. Vuosien aikana on spekuloitu: ovatko juhlat tarpeelliset? 

Eilen ostoskeskuksessa, eikä maskeja näkynyt enempää kuin aikaisemminkaan. Jostain luin alle puolen väestöstä käyttävän. Mutta käytön suosituksessa sanotaan myös, että jos ei turvaväli ole mahdollinen, maskia käytettävä. Eilinen käyntini kauppakeskuksessa osoitti turvavälin mahdollisuuden: en käyttänyt. Olen aina aikoihin, kun ruuhkaa ei ole. Näin oli tuumannut moni muukin. Oli niitä leuan alla pitelijöitä joitakin. Meille on myös tullut uudenlainen roska. Maski heitetään joko lattialle tai ulkona minne tahansa muualle mutta ei roskikseen. 

Kirklandin valokuvanäyttely siirtyi K:lla ja minulla jälleen ainakin viikolla. Valokuvat näytillä vielä joulukuussakin. On aikaa. K suostui siihen, että kävelemme myös Fabianinkadulle ostamaan kirkkokynttilöitä. Olemme kuitenkin samoilla kulmilla Antiloopin korttelissa. Ystävästäni A:sta ei ole mitään kuulunut eikä liioin R:stä. Toivon että kaikki kuitenkin ok. Italiassa samoin ollaan hiljaa ja sinne ajattelinkin soittaa. Posti kulkee koronan takia entistä enemmän miten sattuu, kun muutenkin on ollut hankaluuksia vuosien aikana.

Vihdoinkin sain partsilta kasvit pois. Mandevillan kuolemaa surin. Puutarhuri oli nuoremmalle K:lle sanonut, että sen voi tuoda sisälle talveksi. Luin netistä, että talvehtiessa lämpöasteiden pitäisi olla 15-16 ja näin ei minulla ole. Kellarikin lämpimämpi. Niin että kuolema korjasi sekä sen että begoniat. Lyhdyt tilalle ja kynttilät. On niiden aika.

Grassin Peltirummussa en vieläkään ole kohdassa, missä Oscar lopettaa kasvamisen. Kun en ole lukenut. Olen puuhastellut muuta eli leikkinyt ahkeraa huushollijutuissa. Joskus kun iskee sen laatuinen innostus. Siihen pitää hetimiten tarttua ettei lopahda.

RUUSUJA JA KIRJEITÄ

 Menenkö vai enkö mene? Kas, siinäpä pulma. Siis kauppaan. Muuta ei tarvittu kuin nämä lauseet ja päätin olla menemättä. Tarvettakaan kun ei ole mennä. Eikös sanotakin niin, että huomiseen voi jättää sen, jonka voisi tehdä tänään?

Tätä en nyt noudata imuroimisen kohdalla. Kauhistuin eilen auringon ilkeiden säteiden näyttäessä kirjahyllyn edustan lattiaa, jossa oli villin näköinen pölykissakerros. Kai kissa kuuluu tähän? Ainakin siihen, että kukas muu kissan hännän nostaa kuin kissa itse? Ja se taas kuuluu siihen, että juuri kehuin aikovani imuroida. On muuten paljon antavampaa kuin törsääminen kaupoissa.

Tänään suomalaisena päiväleffana Valkoiset ruusut, joka nähty moneen kertaan. Vaatii paperinenäliinoja. Huonomuistisena kirjailijana Tauno Palo. Hannu Leminen ohjasi elokuvan viisi vuotta aikaisemmin kuin Max Ophüls omansa (Kirje tuntemattomalta naiselta) samasta aiheesta ja vaihtoi konserttipianistin (Louis Jourdan) osan kirjailijaan. En ole Stefan Zweigin novellia, jonka mukaan elokuvat tehty, lukenut, mutta nähnyt molemmat versiot aiheesta. Nähtyäni ensimmäisen kerran Hollywoodin tulkinnan ja itkettyäni tolkuttomasti, rupesin miettimään, miten mies VOI unohtaa naisen, jonka kanssa on viettänyt herkkiä hetkiä saaden rajatonta rakkautta? Siitäkin huolimatta, että naisystäviä on yltäkylläisesti ollut tyrkyllä? Muistanko itse kaikki vanhat poikaystäväni teinivuosiltakin, vaikka "rajaton rakkaus" olisikin ollut huomattavasti rajallisempaa? 

Joskus vuosi sitten penkoessani laatikoita, tuli esille vanhoja kirjeitä. Osa nuoruuden ajoilta, osa myöhemmältä. Yksi kirje pani miettimään, kuka on ollut allekirjoittanut silloinen nuori mies? Kirje oli tunnetta täynnä ja arvaan kirjoittajan panneen koko sielunsa siihen. Sitten muistin hänet. Olimme käyneet tanssimassa ja elokuvissa, pitäneet toisiamme kädestä ja minä saanut ujon suukon. Muistin koko kaverin ja hymyilin. Meidän tarinamme ei tietenkään ollut niin syvällinen ja hohdokas kuin Palo-Jourdan-jutussa, mutta kirje sai minulta kyyneleet silmiin.

Ehkä katselen taas kerran Valkoiset ruusut ja annan kyynelten tulla.

KIELIKELLON MURHEITA

Jos jotakuta lukijaa kiinnostaa tämä aiemmin monesti puhumani lenkkaritouhu, niin ilmoitan, että tuskin tulen niitä ostamaan. Olin taas kenkäkaupassa Michael Korsin lenkkarit jalassani ja tulimme, myyjä ja minä, siihen tulokseen, etten ole lenkkari-ihminen. Asia on siis loppuun käsitelty. No, ei aivan, sillä menin pop up-kauppaan,olikohan se Luhta, ja katselin lenkkareita, jotka olivat kolme kertaa halvempia kuin Korsin. En ostanut ja NYT on asia loppuun käsitelty.

Tv:ssä ei ole nykyisin minulle mitään sopivaa eli siis sellaista, jota haluaisin katsella. Olenko minä muuttunut?  Minua ei kiinnosta sitten millään taudit ja paiseet, morsiuspuvun ostamiset, remonttiohjelmat, panttilainaamot, aaveen, kadonneen tai isojalan etsinnät ja tosi-tv:n  Big Brother (josta en ymmärrä yhtään mitään), eikä ruokaohjelmat elleivät ole Andrew Zimmerin tai Gérard Depardieun, joka jälkimmäinen ei ole edes kokki. Kyllä taitaa olla niin, että minä itse olen muuttunut.

Keltainen treeninauhani lojuu parastaikaa istumani tuolin selkänojalla. Ei ole mihinkään heilahtanut. Joko into lopahti? Pitäisi saada kunnon ohjeet. Toisaalta melkein sama kai on, miten sitä venyttää. Voi sen päällä seistä ja kiskoa toisella kädellä toisesta päästä. Lyhentää panemalla solmu ja sitten tehdä liikkeitä. Tai sitoa kepin päähän ja aloittaa nauhavoimistelu. Tai kääriä rullalle ja panna kaappiin. Vaikka kuinka paljon erilaisia variaatioita.

Kielikello (Kielenhuollon tiedotuslehti) ilmestyi. Ei enää paperilehtenä vaan netissä. Kun lehteä lukee, huomaa, miten väärin omaa äidinkieltäni puhun. Sanojen taivutus voi usein mennä päin seiniä. Mutta niin se menee monella muullakin. Esimerkiksi sana "nimi". Aika yleinen, eikö? Monikon genetiivinä kuulee tai näkee kirjoitettuna sanan "nimejen". Ei yleiskieleen kuuluva, pitää olla tietysti "nimien". Kielikello (Riitta Korhosen kirjoitus) selittää, mistä väärä ilmaisu juontuu, mutta minä en kerro sitä tässä. Monikon inessiivi sanasta "saari" ei ole hyvää kieltä, jos sanotaan "saareissa".  Ennen sanottiin lapselle: "Anna tädille/sedälle kättä". Näin ei enää sanota, mutta jos sanottaisiin se voisi kuulua: "Anna käteä". Hyvät hyssykät!!! Kielikello kertoo ja olen itsekin kuullut näitä sekä satoja muita sanoja lausuttavan kummallisisssa muodoissa. Kielikellosta voi lukea selitykset. Ihan lailliseksi puhekieleksi hyväksyttiin taannoin "alkaa alkamaan", josta moni minunkin kouluaikojeni suomen opettaja kierähti nykyisessä leposijassaan. Tulevatko väärät taivutusmuodot joskus olemaan hyväksyttävää puhe- tai ehkä yleiskieltä? Kielikellon eräskin esimerkki: "Vantaalla rakennetaan uuseja koteja nyt enemmän kuin vuosiin". Tämä oli ollut joskus osoitteessa "vantaansanomat.fi". 

Mihin menet suomen kieli?

HELSINGISSÄ KUMMITUKSIA?

 Maskisuositukset tiukkenevat. Kun ostoskeskukseen menee, naamari naamalle. Mutta ei vielä tänään. Ostan juureksia. Hillitön halu valmistaa niitä uunissa. Kävelen Stockmannille asti, vaikka suunnitelmissa oli Lidl. Olen alkanut käydä siellä useammin. Valikoima ei ole kaiken kattava. Ei ollut edes Vimiä kun kysyin. Stockalla verkossa Hullut Päivät ja katalogi hämmästyttävän ohut. Ennen koronaa se pursui tuotteita kuvineen. Ostoksetkin voi tehdä paikan päällä. Maailma oli silloin vielä mallillaan.

Helsingin kaupunginmuseon ystäviltä kirje. Järjestävät muun muassa Kummituskierroksen Kruununhaassa. "Reitti luo tunnelmalliset puitteet karmaiseville tarinoille". Viidellä eurolla pääsee mukaan. En mene, vaikka pidänkin kummitustarinoista. Yhtäkään aavetta en ole koskaan nähnyt, sen enempää kuin ufoja tai avaruuden olentoja. Vankasti uskon siihen, että emme ole kuitenkaan ainoita tämän Telluksemme kanssa. Kummituksia? En sano juuta enkä jaata.

Olen joskus ostanut Günter Grassin (1927-2015)  kirjan Peltirumpu (1959) ja jättänyt sen lukemisen kesken. Kirja on pelottavan paksu. Nyt otin sen taas esille ja jatkoin siitä, mihin olin kirjanmerkin pannut. Eikä se ole sivun kulman taittamista (niin ei saa koskaan tehdä)  vaan kunnon nahkainen liuska hapsuineen. Vanha kuin mikä. Tiedän, mistä Grass kirjassaan kertoo ja saas nyt nähdä, olenko riittävän kiinnostunut saadakseni tämän 712-sivuisen ja Olli Suomisen suomentaman pokkarin luettua. Takakansi kertoo sen olevan "vimmainen mestariteos". Kuvaa natsi-Saksan aikaa muun muassa ja se on Pentti Saarikosken arvostelun mukaan " irvokas, röyhkeä, rivo, hauska ja elämänmyönteinen" teos. Ehkä "elämänmyönteinen" tarkoittaa sitä, kun Oskar-niminen poika päätti lopettaa kasvamisen kolmivuotiaana vastalauseena aikuisten maailman tekopyhyydelle. Tätä ei kerrottu takakannessa, lainasin Wikipediasta. Jos on olemassa miesten ja naisten kirjoja, olisiko Peltirumpu miesten? Saa nainenkin lukea.

Heräsin taas aikaisin. Nyt vasta alkaa ulkona valjeta. Kello on seitsemän ja se on hyvä aika alkaa uusi päivä. Ostoskeskus herää eloon vasta kymmeneltä. On aikaa valmistautua ihmisten ilmoille menemiseen. Monta juttua ennen kuin voi painaa hissin nappulaa.

EI VIELÄKÄÄN LENKKARIMUODISSA MUKANA

 Ensin metrolla Kamppiin. Siitä ei ole pitkä matka Nervanderinkadulle Taidehalliin, josta hain tilaamani Patricia Piccininin kirjan Curious effection. 

"I am interested in relationships: the relationship between the artificial and the natural, between humans and the environment. The relationships between beings within families an between  strangers. The relationship between the audience and the artwork. My work is never about one thing alone; it is always about a family or an ecosystem. Even when a creature is alone, there is a relationship with the viewer." (Patricia Piccinini)

Tämän pitemmällä en kirjaa vielä ole. Vasta selaillut tultuani kotiin. 

Taidehallista pankkiin, jossa ei enää anneta käteistä. Kysyin ulkona seisovalta vartijalta, joka päästi tarkan valinnan jälkeen asiakkaita sisälle. Menin Stockmannille ja olin ostaa Michael Korsin lenkkarit, vai mitä ne nykyisin lienevät, ehkä "lenkkarit" ei ole enää oikea nimi niille. Myyjä oli altis palvelemaan, mutta minä en oikein ostamaan. Olin kuitenkin ajatellut, jos sittenkin ostaisin ne lopultakin kaikkien yritysteni jälkeen, mutta jätin asian edelleen hautumaan. Katselin vaivihkaa jalassani olevia ranskalaisia korkokenkiä ja silmä lepäsi niissä. Sitten katselin Korsin jalkineita! Lähdin pois ja ihastelin mennessäni neljännen kerroksen altaassa kultakaloja, jotka tuskin samoja kuin minun lapsuudessani. Allas on sama. Ajoin hissillä Herkkuun ja ostin valmiin salaatin lounaaksi.

K soitti eilen ja ehdotti Antiloopin kortteliin menoa tänään. Mutta minä menin Taidehalliin. Sovimme Kirklandin näyttelyn ensi viikoksi. Yhytän ehkä samaan Fabianinkadun kirkkokynttilät, jos K:lle sopii.

Kokeilin eilen keltaista jumppanauhaani. Netissä ohjeita, miten ja mistä venyttää. Istuen, maaten ja seisten. Kaikenlaisia variaatioita. Noin ensialkuun katselin vain kuvia ja hypistelin nauhaa ködessäni, joka hiukan tuoksahti muoville. Perehdyn uuteen harrastukseeni myöhemmin. Ei se aivan uusi ole. Minulla oli nauha aikaisemminkin, mutta jäänyt jonnekin matkan varrelle.

LENKKARIT?

 Ajattelin olla muodikas ja hankkia itselleni kävelemiseen sopivat lenkkarit. Menin kenkäkauppaan. Panin yhdet jalkaan ja marssin peilin eteen. EI IKIMAAILMASSA! Myyjä tuli luokseni ja kysyin tietääkö, kuka on keksinyt tämän muodin, että lenkkareita pidetään kaikkien asujen kanssa? Jopa iltaleninkien, vierailuasujen, teatteriin mennessä...  Hän ei tiennyt. Tämä lenkkarimuotihan on monissa maissa. Sitten hän hymyili kauniisti ja sanoi, että Virossa ei lenkkareita käytetä kuin urheilutarkoituksissa. Naisilla on sievät kengät tyylikkään asun kanssa. Olin niin samaa mieltä, koska usein Virossa käyneenä olen huomannut heidän naistensa olevan aina elegantteja siroine kenkineen. En ostanut itselleni lenkkareita.

Tämän episodin jälkeen menin urheilukauppaan ostamaan kuminauhan. Myyjä näytti eri jäykkyyksillä olevia nauhoja ja minä selitin, miten aion sitä käyttää norjistuakseni. Keltainen oli helpoin ja alokkaille. Ostin keltaisen, mutta päätin palata myöhemmin punaiseen (vai oliko se vihreä?), joka on seuraava aste. 

Kävin suutarissa laitatuttamassa kenkiin uudet korkolaput. Tehtiin odottaessa. Suutari oli mukava ja juttelimme kaikenlaista. Myös suutariuden ulkopuolelta. Enää ei kopisssut kävellessä. On se hyvä, että suutarien ammattikunta on vielä tallella. Töölössä lapsuudessani oli Nopsa-niminen. Tarja ja minä saimme suutarisedältä usein vapaalippuja elokuviin. En tiedä, mikä suhde hänellä oli leffamaailmaan. Nopsaa ei enää ole.

Postitin Patricia Picconinin veistoksen kuvalla varustetun kortin Italiaan ja jätin loton. "Onko veikkauskorttia?", kuului iänikuinen kysymys. Ei ole. Kassit taas täysinä tulin kotiin ja ne purettuani lämmitin hyvin myöhäisen lounaan. Avasin tv:n tavoistani poiketen siihen aikaan ja katselin hetken ohjelmaa liikalihavuudesta. Ohjelmassa oleva nainen painoi yli 300 kiloa. Aika paljon. Mutta hän ilmeisesti aloittaa laihduttamisen. Siihen nimittäin ohjelma tähtää. Minä söin neljän luumun tilalla vain kaksi ja yhden viikunan lounaan jälkiruoaksi. Hedelmienkin syömistä on hyvä säännöstellä.

Tämä oli tämmönen pläjäys.

VIIKONLOPPU HUILIEN

 Sähköpostia Taidehallista. Tilaamani kirja Patricia Piccininistä ja hänen teoksistaan on tullut. Haen ensi viikolla. Meinaan tutustua paremmin tähän siliconitaiteilijaan.

Posti toi minun osoitteeseeni toisen ihmisen postia. Onneksi sentään saman talon. On leikittävä tänään posteljoonia. Taloa on alettu lämmittää. Tuntui aamulla kummallisen mukavalta ja sitten äkkäsin patterien olevan lämpimiä. Vihdoinkin. Katselin eilen pätkän Clint Eastwoodin elokuvasta A fistful of dollars (Kourallinen dollareita), ohjaus Sergio Leon vuodelta 1964. Tänään katsoin Areenasta loput. Hirmuista tappamista. Miehiä kuoli kuin kärpäsiä ja arkuntekijällä pyyhki hyvin. Kymmeniä ruumiita lojui pitkin raittia, kun hyvä mies ja pahat miehet ampuivat. Hyvä mies oli Clint Eastwood tietysti, vaikka herkkä liipasinsormi hänelläkin oli. Eastwoodin rooli tässä elokuvassa oli kaukana siitä tyylikkäästä lehtimiehestä elokuvassa The bridges of Madison county (1995). "Hiljaiset sillat" suomalaisnimeltään. Piti olla paljon nenäliinoja leffaa katsoessa. Vähän niin kuin nyt uudelleen näytettävässä "Pieni talo preerialla". Se itkettää aina kun on niin kaunista ja melkein kaikilla ihmisillä pikku kaupungissa on hyvä tahto.

Viikonlopun vietän kotona, mutta ensi viikolla liikutaan. Ostan kuminauhan ja taidekirjan sekä jonain päivänä Fabianinkadulta kirkkokynttilöitä. Antiloopin kortteliinkin on ajatuksena mennä. Saas nähdä toteutuvatko kaikki suunnitelmat juuri ensi viikolla.Onhan tässä syksyä ja ruskaa. K suree, jos Kämpin gallerian kellarikerrokseen ei ole hissiä, jossa Douglas Kirklandin valokuvanäyttely Coco Chanelista ja Marilyn Monroesta on. Olen aivan varma että on hissi. Nykyisin pitää ottaa huomioon kaikki vaivaiset ja rammat. Jätetään sitten menemättä, jos K ei pääse portaita. Hän on hissi-ihminen.

Jaahas, aurinko alkoi paistaa. Näyttää pitkää nenää Ailalle, joka säästi suuremmaksi osaksi ainakin tässä lähimaisemat. Ikkunoitteni edessä on puustoa ja joskus tulee mieleen, jos joku myrskyssä kaatuu, siitä koituu aikamoinen ryske ja akkunoita menee mäskäksi. Mökillä kovassa tuulessa kaatui mänty ja käytyämme kaupassa 10 km päässä, se oli haettu pois. Me kutsuimme asiaa varkaudeksi ja epäilimme vahvasti erästä henkilöä.

PUNAJUURIEN KYPSYMISTÄ ODOTELLESSA

 Ikkunasta näkyy tuulinen maisema. HS kertoo kuitenkin pahimman Aila-myrskyn ohittavan Helsingin. Olisin niin tahtonut istua partsilla ihailemassa suurta luonnon näytelmää. Ei sitten. 

Odottelen tässä ruoan valmistumista. Kukkakaali. pavut ja pari hyvin pientä perunaa kattilassa kiehumassa. Valmiit broilerin palat peitettynä sumakilla odottamassa mikrouuniin pääsyä. Sitten vain latoomaan lautaselle ja ei kuin syömään. Lasillinen Proseccoa tietysti. Tämän uurastuksen jälkeen harkitsen hiusten pesua. 

Jos huomenna ostoskeskukseen, menen myös kuminauhakauppaan. Alan treenata. Nauha on moneen tarkoitukseen ja sillä kummasti norjistuu, notkistuu ja kaikkea muutakin tarpeellista, mikä tekee ihmiskropalle hyvää. Olen kovin utelias nkemään, minkälainen minusta tulee.

En ole vielä aloittanut lukea Edelfeltin kirjeitä äidilleen. Löysin sen sijaan hyllystä Väinö Kaukosen kirjan Eino Leinon 12 vuotta vanhemmasta veljestä. Tämä veli on hiukan jäänyt Suuren Runoilijan varjoon, vaikka kirjan arvoinen on ollutkin. Kirja on sitä ikäluokkaa, kun nidotut jätettiin kustantamossa sivut avaamatta. Vanhempiani ei ole näköjään suuremmin kiinnostanut Kasimir Leinon elämä, koska kirja vaikutti heti puolen välin jälkeen lukemattomalta. Jouduin paperiveitsellä avaamaan sivut. Tein sen hyvin mielelläni, koska Kasimir minua kiinnostaa. Hänhän oli akateemisesti sivistynyt, oppinut mies, joka runojensa ohella kirjoitti arvosteluja, satiirisia kirjoituksia, toimi ankaranakin yhteiskuntakriitikkona. Oli kuin oman aikansa Erno Paasilinna.

Kohtapuoleen on taas kynttilöiden sytyttämistä. On iltapäivän myöhempi puoli, eikä myrskyä näy.Tuulee kyllä niin, että vankatkin koivun rungot huojuvat. Ei hätiä mitiä, jos pysyvät pystyssä. Menen pistelemään punajuuria, olisivatko jo kypsiä. Niiden keittoaika on aina niin pitkä. Ei kärsimättömän kokin ruokaa.

K soitti. Puhuimme tunnin ja 17 minuuttia.

KUMINAUHALLA NOTKEAKSI

 Nyt on sumacia tai suomalaisittain sumakkia melkein suoraan Lähi-idän keittiöstä. Kotona oli jo marokkolaista ras el hanoutia. Kyllä on nyt  niin ulkomaalaista että, kun vaan viitsisi vaivautua käyttämään. Ostin myös rapeita salaatinlehtiä. Niin rapsakkaa. Hollantilaisia luumujakin oli vielä pikku torilla. Kaksi kassillista tuomista torstaisen myrskyn varalle, jos ei viitsi lähteä ulos tuuleen ja sateeseen. Enkä todellakaan viitsi.

Partsilta saisi ottaa jo pois kasvit. Tuolien pehmusteet otin. Ei siellä enää istuksita. Alkaa kynttilälyhtyaika. Sekin on niin nättiä. Joulua saa alkaa rakentaa. Ja sitten onkin jo taas kevät, kesä ja juhannus. Niin se menee.

Taloa ei vieläkään lämmitetä. Aamuisin on aika kurja työntää varpaat yökylmiin tossuihin, panna aamutakki päälle ja mennä viileään keittiöön kahvin tiputteluun. Kuinka vähän pitää asteita olla ennen kuin napsauttavat lämmön? Hartioita lämmittää isoäitini villasaali. Historiallinen vaatekappale. Mammasta on vielä jäljellä saalin lisäksi sohva, muutama tuoli ja valokuva. Niin ja pari niin sanottua rautasormusta, joista toista käytän. Kannan sormessani historiaa.

Visusti kotona tänään, vaikka myrskylukemat kuuluvat vasta torstaille. Askaroin itselleni näytiksi jotain kelvollista tai sitten en. Kun seuraavan kerran menen ostoskeskukseen, ostan kuminauhan. Semmosen, jolla venytellään ja joka on ihmiselle hyväksi. Minulla on ollut, mutta sekin jonnekin kadonnut aikojen saatossa. Kuminauhan ostaminen on siis nyt lähitavoitteeni. Melkein tuskin maltan odottaa sitä.

Jospa nyt tästä pöydän äärestä siirtyisin suihkuun ja kuivaaamaan uutta allaskaappia. Sen jälkeen pukeudun ja sitten alan miettiä, mihin panisin sumakkia. Johonkin sitä on käytettävä. Ehkä järjestelen muutenkin maustepurkkeja, että houkuttaisi monipuolisempaan käyttöön. Ennen keittiöissä oli maustehyllyjä. 

Ei kuin päivän alkuun. Kirjoittamisiin taas.

SUMACIA SUN MUUTA

 Viikonloppu mennä hurahti patalaiskana. Vaihdoin sentään yöasun päiväasuun. Söin kylmää kalkkunaa ja salaattia. En lukenut mitään. Katselin ikkunasta ulos ja loton tulokset. Jälkimmäisessä oli kaksi oikein samalla rivillä. Tiputtelin kahvia vähän väliä, punnitsin itseni ja lakkasin kynnet. Näinkin saa kokonaisen viikonlopun menemään. Helposti.

Tänään menen kauppaan.  Haluan viiliä ja romansalaattia sekä sumacia. Jälkimmäistä voi ripotella salaattiin. Muutakin ryhdistäytymiseen viittaavaa ajattelin itselleni viikon varrelle keksiä. Kaupungille!  Nythän olen vapaa kuin taivaan lintu, kun allaskaappiasia on hoidettu alta pois. En ole enää puhelimen orja. Sitä piti kanniskella mukana, että kaikki allaskaappiin liittyvät miehet voivat kanssani keskustella. Olisi edelleen kovasti asiaa Fabianinkadulle. Kirkkokynttilöitä. Siihen voisi yhdistää piipahduksen Kauppatorille. Ihan vain katsellakseni torielämää, joka ei täälläpäin neljän kojun torilla onnistu. Espan puistossa ei tarkene enää istuskella, ainakaan pitkään. Vanhaan kauppahalliin en haluakaan mennä. Siitä ei remonttien jälkeen tullut entisenlaista. Kahviloita, sushibaareja, kebabkioskeja. Ennen siellä oli hallikauppiaita, jotka myivät leipää, lihaa, kalaa, juustoja, leikkeleitä, juureksia ja vihanneksia.

Aleksanterinkatu autioituu. Kaupat lopettavat, hiljenee. Se oli ennen vilkas katu, jonka varrella oli kaikkea pankeista lähtien, Stockmannin lisäksi muitakin tavarataloja, tyylikkäitä vaate- ja kenkäkauppoja. Voi tätä minun Helsinkiäni!

Italiasta ei ole kuulunut mitään. Toivottavasti sikäläinen ystäväni perheineen voi hyvin. Näinä aikoina kun ei olla pitkiin aikoihin yhteydessä, tulee ajatelleeksi vaikka mitä. A sen sijaan on reipastunut ja lähettelee sähköposteja. Ja sehän on minulle kielikylpyä. Viimeksi yritin selvittää Patricia Piccininin silikoniveistoksista jotain, kun asia oli hänelle uppo-outo. Näyttelyitä ei ole hänen kotikaupungissaan. Maisemia sen sijaan riittää. Kaunis Välimerikin.

Aurinko paistaa tänään uuden viikon kunniaksi. Minä juhlin sitä lähtemällä asioille. Ehkä auringonkukkia maljakkoon.

VIHDOINKIN VALMISTA

 Nyt on koottuna ja asennettuna uusi allaskaappi kylpyhuoneessa. Kaksi miestä: toinen kokosi ja toinen asensi. Vaatii ymmärtämistä tämä touhu, eikä sitä minulta herunut. Lisäksi se kokoajakaveri kokosi kaapin niin, että se hajosi asentajamiehen käsiin, joten hän joutui sen kokoamaan uudestaan. Eikä kokoaminen kuulunut asentajamiehen työnkuvaaan. Aikataulu venyi siis mahdottomiin, vaikka kaiken piti olla ihan selvää. Minulla ei ollut aavistustakaan edes siitä, että allaskin pitää poistaa, putket, vesi sulkea ja taas panna kaikki paikoilleen kaapin päälle. Tuli valmista  vihdoinkin. Mutta oli niin ammattitaitoinen mies, että ihailuksi meni.Siinä oli tekemisen iloa, ammattiylpeyttä ja työnteon arvostamista. Tuli vanhanajan työmies mieleen aikana, jolloin osattiin ja ennen kaikkea viitsittiin, oltiin huolellisia, oli halua tehdä hyvää tulosta. Kiitos!

Tämän viikon SK:ssa oli Risto Nordellin arvostelu Covid fan tuttesta. Kehuva, ylistävä, kiittävä. "Tiukkapipojen on turha nillittää: taide huumorin keinoin on parasta terapiaa käsitellä vaikeita asioita." Ja näinhän se on. Koronastakin voi lasketella hilpeitä hyvällä maulla, ei pilkaten, ei ilkeästi nauraen. Meille on korona jumittunut ehkä vuosiksi, ei sitä aina jaksa puhua itkien ja voihkien.

Tämä aamu oli tämän viikon yksi niitä harvoja amuja, kun kukaan ei tullut kotiini tekemään mitään tai kukaan soittanut koskien niitä tekemisiä. Hommat ovat nyt ohitse. Imuroin puupölystä kylppärin lattian, pyyhin uuden allaskaapin hyllyt ja panin tavarat paikoilleen sinne. Ja aamusuihkun jälkeen kuivasin kaapin, kuten nyt ja aina kuuluukin tehdä. En luota tämänkään kaapin vedenkestävyyteen. Siis kuivaillaan.

Olen puhelimessa jutellut K:n kanssa ja jälleen puhuimme Douglas Kirklandin näyttelyyn menemisestä. Lähetin A:lle sähköpostia ja kerroin allaskommellukset kuinka ensimmäisen kaverin tekemä kaappi hajosi seuraavan miehen käsiin kuin korttitalo. Tunnustin ettei kaapin kokoaja ollut suomalainen. Tunnustin senkin, että se toinen ammattitaitoisempi mies oli, joka joutui korjaamaan toisen hutiloinnit.

Valmistin lounaan jo tänään ja söinkin. Nyt nautin iltapäiväespressoani. Tiputtelin tupla-annoksen. Pesin koneellisen pyykkiä ja nyt ajattelin olla aivan laiskana. Se alkaa nyt!

ELÄMÄ ON YHTÄ ALLASKAAPPIA

 Ei yhden allaskaapin asennus niin yksinkertaista kyllä ole. Yksi mies kokoaa ja toinen asentaa. Ennen muinoin sama mies teki kaikkea. Ja miksi kaapin materiaali ei ole vettä kestävää materiaalia, kun sen paikka on aivan suihkun vieressä? En ikinä ole joutunut jokaisen suihkukerran jälkeen kuivaamaan kylpyhuoneen kalusteita! Idioottimaista! Kun on kuulemma, urakan työnjohtaja kertoi, olemassa vettä hylkivää materiaalia ja hintakin sama kuin tämän massakaapin. Olisi pitänyt miettiä hiukan tarkemmin ennen putkiremonttia.

Ryntäsin heti aamulla kauppojen auettua tekemään viikonlopun ostoksia. Piti olla passissa, jos allasmies soittaa. Mies, joka sitten soitti, kertoi tänään aloitettavan allaskaapin purkamisen paikoiltaan, sanoi työn jatkuvan huomenaamulla kello seitsemän. No ei tosiaankaan! Tänne ei tulla niin aikaisin. Menköön ensin herättämään jonkun muun ja myöhemmin tänne. Minua on alkanut kaduttaa vastaukseni isännöitsijän kysymykseen kaapin vaurioitumisesta suihkuvedestä. Olisi pitänyt antaa olla. Tosin kaappi olisi myöhemmin hajonnut kokonaan veden tunkeuduttua sen ytimiin. Tänäänkin vielä ihmettelen kaapin materiaalivalintaa! Jonkinlaista vedelle altista massaa suihkun alle!!! 

Nonnih, mies kävi, mittaili ja mittaili, pani mitat paperille, lupasi soittaa huomenna yhdeksän jälkeen ja lähti.  Tuli mieleen, että minun monitaitoinen isoisäni olisi vanhan kaapin ottanut heti pois, koonnut uuden ja laittanut sen paikoilleen.  Nyt on monta miestä työnjohtajaa myöten soitellut ja kaksi eri kaveria käynyt, eikä uusi kaappi ole vieläkään paikallaan. Tenttasin tätä tämänpäiväistä miestä ja yrityksessä on toista tuhatta työntekijää. Ja kuitenkin homma vaikuttaa hitaalta. Mies oli kuitenkin tänään aika fiksu. Hän ihmetteli, miksi eilinen mies ei pannut kaappia paikoilleen, kun vain kokosi uuden? Sas se!

Minua suuresti kuitenkin lohdutti se, että sain Stockmannin kosmetiikkaosaston ystävälliseltä myyyjältä taas lahjuksen ostosteni yhteydessä. Kaunis sininen meikkilaukku täynnä Biothermin tuotteita.  Kassakin vielä antoi Diorin parfyymia pikkuisen putkellisen.

IKUISESTI ALLASKAAPPI

Allaskaappi, josta on ollut puhetta täälläkin, on nyt työn alla ja eteisen matto roskia ja puupölyä täynnä. Uuden kaapin kokoaminen tapahtuu maton päällä. Kokoajamies tuli kuten sovittu oli, mutta kun ei ollut tarvittavia työkaluja vanhan kaapin poistamiseen, meni pois ja lupasi tulla kalujen kanssa huomenna. Kurkkasi kuitenkin vanhaan kaappiin ja sanoi "hmmm, hmmm". Sitten soitti työnjohtaja ja sanoi tämänpäiväisen miehen tulevan uudestaan kokoamaan uuden kaapin saman tien, jota hommaa parastaikaa suoritetaan. Kun hän on saanut kaapin valmiiksi, lähtee ja huomenna tulee toinen mies poistamaan vanhan kaapin ja panee uuden tilalle. Tähän tarvitaan putkimies, sanoi työnjohtaja, eikä tämä mies ole sitä lajia. Voi hyvät hyssykät! Miksi ei kokoajamies ja putkimies voi olla samassa persoonassa?



Nyt hän lähti ja vei suurimmat roskat mennessään. Pitää matto minun kuitenkin imuroida.  Piti lähteä myös asioille, mutta jätän huomiseen, kun oletan, että putkimies selviytyy urakastaan sopivan nopeasti. Koottu kaappi on olohuoneen matolla tietyssä asennossa ja toivon ettei siitä valu  mitään. Nyt kuitenkin syön, kun oletan ettei tänne tule tänään enempää miehiä. On lounasaika. Taidan ottaa lasillisen viiniä aterian kanssa.

Espanjassa edelleen A:n mukaan mukavan lämmintä. Meillä ei, eikä talokaan ole vielä näköjään lämmityksen tarpeessa. Minusta nimittäin olisi. Kynttilät, villatakki ja yöllä paksu peitto pitävät lämpimänä.

Hyvää ruokahalua minulle.

KETÄ PANI NIINKU SÄRKI MUN TEEPPARIN?

 Iltasanomissa julkaistiin Eveliina Linkoheimon kirjoitus ja luettelo 150 epämiellyttävästä suomalaisesta sanasta. Lista ollut Me Naisissa viime vuonna. Oli monta sanaa, joista minäkin kauhistun muun muassa jännän äärellä, särki (=rikki), tasan tarkkaan.  Karvani nousevat heti pystyyn kuullessani sanahirvitykset kaa, juurikin, juurikin niin, niinku ja ketä (=kuka). Ehkä eniten nostattaa ketä-sana. Jokainen on luullakseni oppinut aikoinaan sanan kuka. Eikä sitä väännellä. Niinku-sanaa kuulee omituisena täytteenä ihan fiksuillakin aikuisilla julkisuudessa. Laskin kerran erään erittäin tunnetun ja arvostetun naisen puheessa muutaman lauseen aikana kahdeksan "niinkua". Miksi ihmeessä?

About-sana lausuttuna kesken suomenkielisen lauseen saa minut suorastaan vihaiseksi. Osaako puhuja muutakin englantia?  "Olen siellä öbaut tunnin kuluttua". Mikä ihmeen vika on sanassa noin? Mutta sitten Linkoheimo teilaa myös kera-sanan. Itse käytän sitä joskus korvatakseni kanssa- tai mukana-sanan. No, kera kai kuuluu paremminkin ruokalistoihin esimerkiksi "jäätelöä kermavaahdon ja marjojen kera". Njam. Jätän oman kerani vähemmälle ellen kokonaan pois. Kiitos, Eveliina Linkoheimo. Jos kera-sanaa halutaan käyttää ruokalistan ulkopuolella, se on parempi silloinkin panna "jonkin kera" kuin "kera jonkin".

Minä olen syntyperäinen helsinkiläinen ja "tuun" mieluummin kuin "tulen". No, silloin kun on käytettävä hyvää kieltä, minäkin "tulen". Tarkoitan, etten suinkaan itse käytä omaa  kieltäni aina oikein ja sääntöjen mukaisesti, mutta taatustikaan en käytä kaata, öbauttia ja kuka-sanan tilalla sanaa ketä. Mistä tämä kaa muuten tuli? Suukin sitä lausuessa näyttää tyhmältä. Puhumattakaan siitä, että  Kaa on pytonkäärme Rydyard Kiplingin Viidakkokirjassa vuodelta 1894. Nykyisellä "kaalla" tuskin mitään tekemistä käärmeen kanssa ja aika harva sanan käyttäjistä tietää mitään oikeasta Kaasta. Entä Kiplingistä?

KAIKKI ALKOI VANTAANJOEN SUULTA

Hyllyssäni on monta Helsingin kaupunginmuseon vuosikirjaa eli Narinkka-sarjaa. Olen aina ollut Helsingin historiasta kiinnostunut. Nyt otin esille kirjan ja avasin sivulta, jossa  merkkinä yksi USAn dollari "in God we trust". Luin hetken, miten tulitikku tuli Helsinkiin ja jätin sen asian kesken.  Sillloisia fosforitikkuja pidettiin jopa noituutena. Mitähän nyt sanottaisiin sytyttimistä?

Siirryin aikaan kun Helsinki perustettiin 1550 ja se siirtyi Vantaanjoen suulta Vironniemelle vuonna 1640. Siinä välissä sitä suunniteltiin niin Santahaminaan kuin jonnekin nykyisen Sörnäisten nurkille. Mutta ei tämäkään aika minua suuremmin kiinnostanut, kun sen entuudestaan tunnen. Menin seuraavalle vuosisadalle, vaikka se ei olekaan  "minun" vuosisatani. On sata vuotta liian aikaisin. Tulin sieltä pois. 1800-luku on minun! Taivas vain rajana mahdollisuuksille. Suomi eli ja oli Venäjän alaisuudessa, mutta pitkästi itsenäisenä. Tuli markka ja sähkö, rautatie ja Ekbergin kahvila. Ja paljon muuta, joihin kuuluivat myös ikävä kyllä, suuret nälkävuodet. Jäin tähän vuosisataan jälleen kerran. Luin pari tuntia itseni kuvitellen Helsingin asukkaaksi 1800-luvulla. En piikana enkä nälkäisenä, vaan porvarisrouvana, jolla pikku piikanen on apunaan. Sitten soi puhelin ja ystävä soitti. Historia ja fantasiat saivat jäädä.

Polttelen kynttilöitä lämpimikseni. Talo elää vielä kuumaa kesäaikaa kylmin patterein. Siirsin toisen saintpaulian olohuoneen ikkunalla parempaan paikkaan saadakseni sen kukoistamaan. Kukathan kumpikin paavalinkukka heitti menemään pian tänne tulonsa jälkeen. Eivät tykänneet huushollistani kuten kukkakaupassa olosta. Olin ostanut viikonlopuksi liljan yhden kukan lattiamaljakkooni ja se näytti hyvin vaativalta ja elegantilta.  Oli pakko imuroida ja pyyhkiä pölyt. Liljan ympäristön on oltava sen arvoinen. Lilja on toinen kukkalaji, josta paljon pidän kallan ohella. Siivoamiseni jälkeen istuuduin miettimään, mitä mä sitten tekisin. K:llekin aina sanon:"pitääkö koko ajan jotain tehdä?" Voi vain olla ja nauttia olemisesta. Ottaa lootusasento  ja ajatella zenmäisesti. En tehnyt näistä kumpaakaan. Pesin hiukset ja päätin varata kampaajalta ajan. Tiputtelin karamelliespresson pieneen ruskeaan espressokuppiin. Join sen hitaasti nautiskellen ja katselin ikkunasta syksyyntyvää maisemaa.

SYKSY TUOKSUU

 Suomen Kuvalehdessä piti tällä viikolla  olla juttu/arvostelu  Covid fan tutte-oopperasta. Ei ollut. Oli muuta mielenkiintoista muun muassa Kati Kelolan kirjoitus  Didrichsenin taidemuseoon tulevasta van Gogh-näyttelystä sekä juttu Riitta Kylänpään kirjasta  Claes Anderssonista. Kolumnisti Aurora Rämö puuttuu lehdessä  Valko-Venäjän tapahtumiin. Näitä oli kaikkia sivukaupalla. Ehkä ei enää mahtunut luvattu teksti Covid van tuttesta tähän numeroon.

Kun avaa ikkunan, tulvahtaa syksyinen tuoksu sieraimiin. Eivät leiki auringonsäteet aamuisin tyynylläni minut herättäen. Sateen tuntu leijuu ilmassa ja tuuli varisuttaa koivujen keltaisia lehtiä. Mekkosillaan ei tarkene ulkona ja sandaletitkin ovat jo talvipiilossa. Kesä tuli ja se meni jo pois.

Vieläkään ei ole allaskaapin asennuksesta mitään kuulunut, vaikka jo toistamiseen piti vahvistaa urakoitsijalle sen saaminen. Odotan vielä viikon ja sitten taas otan yhteyttä. Lieneekö liian pieni ja mitätön homma, vaikka se maksaakin? Kaappi osina paketissa edelleen eteisen lattialla. Jos olisi vielä lapsuuteni talonmiesten ammattikunta olemassa, olisi talonmies jo ajat sitten kaapin pannut paikoilleen ja saanut pullakahvit palkakseen. Meillä Messeniuksenkadun talossa oli ankara, mutta oikeudentajuinen talkkari, joka piti meidät lapset kurissa ja nuhteessa. Rapussa ei saanut meluta, eikä laskea portaita pitkin peffalla, hissillä ei saanut leikkiä, eikä pihalla kiivetä aitojen yli. Tätä kaikkea me yritimme koko ajan tehdä ja joskus onnistuimmekin.

Eilen ollessani kauppa-asioilla ostoskeskuksessa puhdisti lattiaa robotti. Se mennä huiski itsestään jonkinlaisessa järjestelmällisyydessä. Etsin katseellani valvojaa ja löysinkin hänet rennon näköisenä seinään nojailemassa ja syrjäsilmin vahtimassa  melko kookasta apulaistaan. Eivät ne sentään aivan yksikseen toimi. Olemme jo tottuneet robotteihin, että  kovin moni ohikulkija ei jäänyt asiaa ihmettelemään.

Nyt oli torilla kotimaisiakin Victoria-luumuja. Pieniä mutta yhtä makoisia kuin hollantilaiset, joita olen ahminut litrakaupalla. Pitänee palautua ruotuun ja jättää hedelmäsokeri vähemmälle. Tv:n laihdutusopetusohjelmissa aina selviää kuinka pienestä se kertyy. Nyt ostamallani luumumäärällä on selvittävä viikonlopun yli. Hedelmävadissa näkyy jo pohja. Ostoksille en enää lähde. Luen ja koetan pitää kurissa luumuhimoni.

 

EI WAGNERIA VAAN MOZARTIA

Nyt pitää saada kirkkokynttilöitä. Niitä myytiin muinoin Stockmannilla, mutta ei enää. Menin Aleksin Stockalle kysymään. Toimittelin samalla muitakin asioita ja kävin Kampissa. Kotona selailin nettiä ja löysin Fabianinkadulla olevan kaupan, joka myy Juhavan kirkkokynttilöitä. On mentävä sinne. Soitin ja kysyin. Löysin nimittäin yllättäen kaapin kätköistä jalan, joka vaatii kirkkokynttilän. Minulla oli pätkä vanhaa kynttilää ja poltin sen loppuun.

Kävin Nespressossa kysymässä kahvikapseleita, jossa kahvissa suklainen maku. Eivät olleet vieläkään saaneet. Valmistus lopetettu? Käppäilin Stadissa siellä ja täällä, mutta en ajanut ratikalla. Metrossa mennen tullen vähän väkeä. En pannut maskia. Näin oli moni muukin ajatellut. Katselin junan ikkunasta syyskuista merta ja sitten taas sukellettiin maan sisään. Pienellä lapsella oli vaunuissa paha olla. Huusi kovaa ja korkealta. Äiti ei reagoinut. Tuleeko vanhemmista kuuroja ajan myötä? Vai vain välinpitämättömiä?

Kotikonnun torilta ostin taas luumuja ja muutaman keneliomenan. Jälkimmäiset eivät vielä kypsiä "Kypsyvät huoneen lämmössä", sanottiin. Pitääkö ne kerätä puusta raakoina? Nehän ovat kotimaisia, ei pitkiä kuljetusmatkoja. Minusta ei mikään hedelmä kypsy kyllin herkulliseksi keittiön pöydällä. Puissa niiden pitäisi saada kypsyä. Olin kerran Marbellassa appelsiinien kypsymisaikaan. Puita oli kadunvarret täynnä ja kypsät hedelmät tömähtelivät asfaltille. Eivät syötäviä, koristepuita vain. Kirkkaan keltaisia appelsiineja oli jalkakäytävät täynnä. Näyttivät herkullisilta ja takuulla kypsiä. Eivät kelvanneet kulkukoirillekaan, ei linnuille liioin. Kadunlakaisija varhaisina aamutunteina lakaisi ne pois. Tätä ammattikuntaa oli hauska katsella. Meillähän ei heitä enää ole. On lakaisuautoja, joiden kuljettamista moni pikkupoika on pitänyt unelma-ammattina tietyssä iässä. Sikäläiset kadunlakaisijat tervehtivät iloisesti kulkijoita. Sitäkään, vaikka olisi kadunlakaisijoita, meillä Suomessa ei tapahtuisi. Eihän täällä vierasta tervehditä, luultaisiin vaikka mitä.

Eilen illalla katselin Areenasta Covid fan tutten. Oopperassa piti alunperin oleman Wagnerin Valkyyria, mutta korona ei sitä sallinut. Tehtiin Mozartia lyhyellä varoitusajalla, kapellimestarina Esa-Pekka Salonen. Ajankohtaisen oopperan teilasi heti Hufvudstadsbladetin musiikkitoimittaja  Wilhelm Kuist. Ylikapellimestari Hannu Lintu riensi uutta oopperaa puolustamaan. Kyllähän sen arvaa, että on haukkujia ja kehujia tämänkaltaisesta esityksestä, joka leikkimielellä ottaa osaa vakavaan aiheeseen. Karita Mattila oli Suuri Diiva sivuroolistaan huolimatta. Monia upeita nimekkäitä laulajia kertomassa muun muassa etäopetuksesta  koronan takia kuin kaikkea sitä, mitä on tapahtunut epidemian aikana ministerien tiedotustilaisuuksista lähtien aina korona-arestissa oleviin. Itse Wolfgang Amadeus Mozart katseli menoa taustalle heijastetusta kuvasta. Venyykö suomalainen huumorintaju Covid fan tutten tasolle?