WILDESTÄ NYYTÄJÄÄN

Katselin Areenasta filmin Oscar Wildestä. Viimeksi luin Dorian Grayn muotokuvan. Karmaiseva kirja. Mutta hurjaa oli Wilden elämäkin. Aikaan, kun homoseksuaalisuus oli rikos ja Wilde joutui vankilaan suuntautuneisuutensa vuoksi. Lopun elämäänsä hän vietti Italiassa, Ranskassa ja Sveitsissä potien suurta rahapulaa. Kuoli Pariisissa hotellissa aivokalvontulehdukseen vuonna 1900, 46v. Mutta hänen tuotantonsa elää näyttämöillä, elokuvissa ja kirjoissa ja niiden myötä yhä Oscar Wildekin.

Koska sain M:ltä ja A:lta suklaata, avasin eilen rasian ja söin. Maistui hyvältä. Olin muutenkin lipsunut kuurin säännöistä, että tuskin suklaa vaikutti enää asiaan. Korkeintaan näppylöitä. Tänään ryhdistäydyn ja palaan askeettiseen ruokavaliooni. Vatsani voi siitä hyvin, eikä koskaan ole ylensyömisen oireita, joita aikaisemmin olen tuntenut ahdettuani maaruni täyteen, liian täyteen. Syön kuitenkin terveellisesti lääkärinikin mukaan. Hän aina kuulustelee aterioitteni koostumuksia vaikuttaen sitten tyytyväiseltä.

Tänään paneudun Adam Dariuksen kirjaan. Takakannessa kerrotaan hänen eläneen huikean vaihtelevaa elämää tavaten kuuluisuuksia, kuninkaallisia, pop tähtiä, näyttelijöitä, tanssijoita, oopperalaulajia... ympäri maailmaa. Siihen matkaan nyt liityn mukaan.

Kirjailija Outi Nyytäjä on kuollut. Olen lukenut hänen kirjojaan ja nauttinut tarinoistaan Bretagnessa, jossa vietti osan vuodesta puolisonsa kanssa. Tapasin Outi Nyytäjän kerran ja tavoistani poiketen aloin jutella minulle ventovieraan kirjailijan kanssa. Hän oli ilmeisesti tottunut tämän kaltaisiin hyökkäyksiin, koska ei vaikuttanut sen enempää yllättyneeltä kuin kiusaantuneeltakaan. Keskustelimme tovin ja minä kiitin hänen aiheuttamistaan monista miellyttävistä hymyntäyteisistä lukutuokioista. Ehkä Outi Nyytäjä tapaa siellä jossakin Oscar Wildenkin. Yhteistähän heillä on hieno satiirinen tapa kirjoittaa.

DARIUSTA JA TURUSTA

Eilen vieraita M ja A. Että oli mielenkiintoinen visiitti. Puhuimme monesta asiasta ja yllättävän paljon ruuasta. Pallokalasta, turskasta, porosta, Parman kinkusta ja Serrano-kinkusta, mustajalkasioista. Sivusimme juomia, kaikenlaisia juomia, jopa pontikkaa. Tuomisina heillä oli suuri rasia Anthon Berg-suklaata ja iso pullollinen Pongrácz-kuohuviiniä. Ja vielä todellisena yllätyksenä minulle omistuskirjoituksella varustettu Adam Dariuksen kirja A Nomadic Life. Darius kuuluu M:n tuttavapiiriin ja hän oli saanut kirjan minua varten. Darius on yhdysvaltalainen miimikkotaiteilija, tanssija, kirjailija ja koreografi. Asuu nykyisin Helsingissä. Aloitan hetimiten lukemisen Dariuksen "liikkuvasta ja kiertelevästä elämästä". Onhan hän esiintynyt monessa maassa ja nyt saan lukea tästä, jo nyt ennen lukemista, kiinnostavasta taiteilijasta. Palaan siihen myöhemmin.

Nyt kirjaan, jota olen pitkään lukenut ja pian pääsen loppuun, nimittäin Ari Turusen Humalan henki, juomatapojen tarina meillä ja muualla aikojen alusta tähän päivään. Ukko Nooa, jonka kaikki tiedämme, oli ensimmäinen viinin viljelijä maailmassa ja myös ensimmäinen huppeliin tullut. Ja niin pahasti, että Jumalakin torui.

Absinttia litkittiin muotijuomana 1800-luvun Ranskassa. Meikäläisetkin taiteilijat, jotka olivat matkustaneet oppiin suureen maailmaan, lyöttäytyivät nopeasti tämän alun perin sveitsiläisen lääkejuoman juojien joukkoon.

Lääketieteen isä Hippokrateella oli oma teoriansa kunnon kännistä. Päihtymys lisää verta ja se taas johtaa siihen, että sielu ja sen ajatukset muuttuvat, unohdetaan harmit ja vastoinkäymiset, elämänusko paranee, tulevaisuus on auvoisaa. No, tämähän todetaan jälleen tänäkin vappuna, kun ei olla sen enempää köyhiä kuin kipeitäkään. "Lasilla, korkealla maljallani,/ nyt murhaan murheen, vanhan vainoojani/ ja kaksi mittaa viiniä kun siemaan,/ ei ole rikkaudessa vertaistani". Omar Khaijam.

Elias Lönnrot paasasi viinan kiroista, mutta joutui mies huomaamaan, että Kalevalassa ei lasiin syljeskelty. Kalevalan runot tuoksuvat vahvasti maltaille, kertoo Ari Turunen. Kirjailija tuntuu olevan pahoillaan, kun emme ole huomanneet oman ohramme arvostusta, vaan tuotamme "laimeita versioita  ulkomaisista oluttyypeistä kopioituine nimineen ja etiketteineen". Tätä asiaa tuskin nyt vappuna aivoitellaan. Olut kuin olut, kuohari kuin kuohari, alas menee.

Koska humalan uskotaan, ja on uskottu,  synnyttävän luovuutta ja totuutta, rankkakin juominen sallitaan. Juopottelu on lähes jumalaista Rabelaisin kirjojen mukaan. Hän etsi vimmatusti totuutta ja hänen kaverinsa etsivät myös kelpo juomaveikkojen tapaan "ilman ulkokultaisuuden häivääkään". Moni etsii myös lähipäivinä totuutta. Löytyykö? Se on aivan eri asia.

HYVÄÄ VAPPUA!

MUSIIKISTA PUHTIA

Kuuntelen tässä samalla musiikkia ja se on klassista. Kerään voimia imuroimiseen. Tänään kotosalla. Huushollihommien jälkeen lukemista ja mitä muuta keksin, sivistävää kuitenkin.

Olin hammaslääkärissä. Takahampaaseen koski ja ei kun ex tempero ensimmäiseen klinikkaan tuppautumaan ilman ajanvarausta. Tohtori oli ylen ystävällinen kivuliasta persoonaani kohtaan ja otti vastaan. Pääsin vaivasta. Pluspiste Itäkeskukselle! Painelin kauppaan. P-D tulossa visiitille. Tuli. Teimme toki töitäkin. Tarkoittaa että kävimme kellarissa. Suurin osa ajasta juttelemista, syömistä ja juomista, ennen kaikkea kaiken kattavaa hilpeilyä. Italialainen ystävänikin totesi kirjeessään naurun pidentävän ikää. Eilisen jälkeen elämme vielä pari sataa vuotta.

Olen saanut uuden lukijan tipahtaneen tilalle. Tervetuloa, olen iloinen. Hienoa, että tekstit kiinnostavat. Tätä toivovat oikeatkin kirjailijat saati sitten kaltaiseni amatööri. Vaikka sanotaan, tai on sanottu, että jokainen kirjoittaa etupäässä itselleen.

Se omin päin tehty nettitilaus Kaisa Kyläkosken kirjasta meni poskelleen, kuten vähän uumoilinkin. Eilen kun sain asiantuntija-apua, onnistui ja maksoinkin kirjan jo. Tullee postiluukusta. Sitten luetaan Eiralaisesta (Helsingin kaupunginosa) talosta tarinaa. Kuka asunut, koska, miten vaikuttanut talon ja ehkä Eiran elämään?

Huomenna poistun kodin lämmöstä suureen maailmaan eli kauppakeskukseen. Lopuviikon vieraita ja vappua ajatellen. Ei sentään tippaleipiä, ei simaa (ei äitini laittaman veroista ikinä), ei huiskaa eikä ilmapalloakaan. Niitä tavanomaisia on sitten vappu tai muu.

YKSI PUTOSI POIS

Tällä hetkellä omassa blogimaailmassani tapahtuu kuin laulussa : ten green bottles hanging on the wall and if one green bottle will  accidentally fall, there are nine green bottles hanging on the wall... Minulla oli 21 lukijaa, yksi putosi pois, nyt on 20 lukijaa.

Tänään asioille kunhan tästä pääsen aamutoimiin. Nukuin melko myöhään ja nyt vasta kapselikahvittelen. Täksi viikoksi onkin siunaantunut taas tekemistä. Tulee vieraita myöhemminkin kuin huomenna. Matala majani toivottaa tervetulleeksi.

Illalla luin, päästäkseni kirjan loppuun, Risto Rankin Maigret juo. Komisariolla on monia syitä rikostutkimusten lomassa poiketa drinkille. Ranskassa ei olla ehkä niin tiukkoja "ei työaikana". Muulloinkin tekee mieli ja syitä löytyy, kuten Ranki kertoo. "...Maigretin mieleen juolahti aivan aiheettomasti lasillinen oikein kylmää olutta. Kenties siksi, että linja-auto oli jarruttanut boulevard Saint-Michelin suunnalla ja tuonut hänen mieleensä sen varrella olevat oluttuvat...  " Ei kun siis "yksi olut... ja suurin mikä teillä on...". Tämmöistä Pariisissa.

Aurinko paistaa, kolme astetta lämmintä ja iltapäivällä sateen uhka. Sää puhuttaa ja onhan se sopivan neutraali aihe. Varsinkin tänä keväänä, kun holotnaa poikkeavasti. Sana juontuu venäjän sanasta "holodno". Kas kummaa. Isäni aikoinaan puhuma slangi vilisi venäjänkielisiä sanoja ja minunkin lapsuuteeni niitä oli joitakin jäänyt. Huusimme naattaleikeissä "stoi". Nykyisin venäjä vaihtunut englanniksi.

Kahvimukini jäähtyessä edessäni alkaa sen kyljessä oleva van Goghin korva palautua, joka häviää kuuman kahvin valuessa kuppiin. Kaikkea hupaisaa tai latteuksia keksitään. Kupissa häviää taiteilijalta oikeakin korva ja hän viilsi vain itse vasemman irti ja lähetti sen paketissa rakastajattarelleen kaksi vuotta ennen itsemurhaansa.

RÄNTÄSATEEN SIIVITTÄMÄÄ

Komea räntäsade ulkona. Katu peittynyt valkoiseen vaippaan, näkyvyys kehno. No, huhtikuussa on usein tällaista. Pysyttelen sisällä. Kirjan ja ruusun-päivä hiukan kärsii. Minulla on kirja luettavanani. Olen palautunut Sinebrychoffien jälkeen takaisin  Inspector Morsen pariin The Dead of Jericho. Jos vaikka sanavarastoni laajentuisi, kun kirjoittelen A:lle sähköpostia.

Loton päävoitto meni ihan muualle kuin minulle, vaikka olin uhrannut koko kupongin täyteen numeroita. Kolme osui kohdalleen ja vielä ilman lisänumeroa. No, en menetä toivoani. Ensi viikolla taas.

E:ltä tuli kortti Prahasta. Rouva jo matkaltaan kotiutunut ja minulle hehkuttanut puhelimessa matkansa antia. Kortissakin lukee "hurmaava kaupunki". Niinhän tuo on! Kuvapuolella Kaarlen silta, jolla minäkin flaneerannut monta kertaa. Se on must turistille.

Huomenna kauppaan. Tiistaina saan vieraan. Tehdään töitä, syödään ja juodaan. Niin ja jutellaan. Se onkin se hauskin puoli tämän ihmisen kanssa. Meillä on aina ratkiriemukasta. Saa olla kiitollinen tämänkaltaisista ystävistä. Heillä on positiivinen elämänkatsomus, vaikka ei omalla kohdalla aina kaikki mene jetsulleen oikein ja hyvin.

Tänään Teemalta Afrikan kuningatar, John Huston 1951. Jaksaiskohan vielä kerran?  Aina siinä on jotain sellaista, jonka uudella katsomiskerralla huomaa. Näyttelijät loistavia, tarina hilpeän jännittävä. Ihan kaislikossa suhisee Kuningattaren rämpiessä vaarojen keskellä. Ehkä sen vielä kerran katselee rähjäisen kapteenin rakastumista kireään vanhaanpiikaan. Siispä ehtoolla joen koskien kuohuihin Humphrey Bogartin ja Katharine Hepburnin mukana. Ja onhan siinä happy endkin, siispä loppu hyvin, kaikki hyvin.

PIIPAHDIN 1800-LUVULLE

Täytyy taas kertoa. A lähetti kuvia perheestään netin kautta. Nyt näin Horstinkin noin kaksi vuotta ennen kuolemaansa. Näin myös esikoispojan, jota olin pidellyt Hofheimissa pikkuvauvana sylissäni ja vienyt tuliaislahjaksi hänelle sinisen peiton. Tämän kertoi A. Itse en peittoa enää muistanut. Poika on jo tietysti aikuinen mies ja naimisissa. Sanon kuten A "My God,  time runs so quickly". Näin nyt A:n toisetkin lapset  sekä vielä A:n koiran. Tuntui niin mukavalta "tavata" heidät kaikki ja lisäksi A:n itsensäkin. Sain monta kuvaa. Myös vävystä ja miniöistä. Vielen Dank (A on saksalaistunut egyptiläinen Espanjan asukas).

Aloin lukea Sinebrychoffeista kirjaa, jonka ostin Sinebrychoffin museosta. Tuntui kivalta katsella Bulevardi 40 Signe Branderin ottamia kuvia, kun kuljeskelin samoissa huoneissa jokin aika takaperin. Oli helppoa kuvitella, miten siellä on eletty ja taidetta kerätty. Nyt kaikki meidän kiinnostuksemme ja ihastuksemme kohteena!

Kirjan mukana on jälleen hienoa piipahtaa "minun" 1800-luvulleni, vaikka hiukan kirpaisi se silloinen ajatusmaailma, että "naisen maailma on koti, miehen koti on maailma". Silloin oli vieläkin vaikeampaa kuin nykyisin naisen punnertaa elämässään eteen päin tähän "miehen maailmaan". Melkein kaikki koulut olivat pojille, koulukieli oli ruotsi. Vaikka olimme jo Venäjän alaisuudessa Ruotsista irtautuneena, jäi ruotsi vahvasti käyttöön. Autonomia-asema salli sen, että meidän ei ollut pakko osata venäjää. Jopa venäläissyntyiset kauppiaatkin ruotsalaistuivat, josta alettiin olla jo huolissaankin. Helsinkiin saatiin vasta 1800-luvun puolenvälin jälkeen ensimmäinen venäjänkielinen alkeiskoulu.

Bulevardi 40:n emäntänä oli niin ikään 1800-luvulla Fanny Sinebrychoff. Naimisissa Paul Sinebrychoffin (nuorempi) kanssa. Fanny oli näyttelijä, mutta hänen piti luopua urastaan kihlauduttuaan Paulin kanssa. Hän oli kaunis nainen ja herätti aina Bulevardilla kävellessään laajasti huomiota. Hän on ohittanut Engelin suunnitteleman Vanhan kirkon hautausmaan portin, josta vuonna 1980 kirjoitti  Bo Carpelan runon:

Silloinkin, kun kesä
on kauneimmillaan,
on tämä portti,
ja, tuolla puolen,
ruoho ja haudat.

BESSERWISSER

Palaan aina vaan Heini Kilpamäen kirjaan tyhmyydestä. Luku "Viisastelija rikkoo tunnelman" kiinnosti. Minunkin tuttavapiirissäni on yksi besserwisser. Besserwisser korjaa toisen ihmisen epämääräisiä ajatuksia järkevämpään suuntaan, sanoo Kilpamäki. Paremmintietäjä tuputtaa nerouttaan tuomalla julki miten asia oikeasti on. Onko se nyt niin tärkeää keskustelun tuoksinnassa, jos jonkun sivistyssanan lausuu väärin tai vuosiluku heittää vuodella parilla? Ei minusta. Besserwisser on ikävä keskustelija, luo kiusallisen ilmapiirin ja hänen käytöksensä on loukkaavaa. Tämän besserwisser-tuttavani ollessa keskustelukumppanini, olen alkanut varoa sanomisiani ja mietin koko ajan, onko hänellä siihen puuttumista, jos rohkenen avata suuni.

Kaarina Suonperä sanoo besserwissereitä olevan kaikkialla. Työpaikoilla, kassajonoissa, kulkuneuvoissa...  Heitä riittää. Ovatko he ylifiksuja, meitä muita älykkäämpiä vai todellisia tyhmyreitä? Emmekä jaksa koko ajan heille vakuuttaa kuinka hyviä ja oikeassa he ovat. Sitä he kai kaipaavatkin. Siihen kaipuuseen en tuttavabesserwisserini kanssa kajoa.

Tämä perjantai on pyhitetty lukemiselle ja roskien viemiselle. Luen Kilpamäen kirjan ja Christien "Sinisen junan" loppuun. Siirryn Sinebrychoffien elämään. Enkä korjaa, jos joku sanoo Fanny ja Paul Sinebrychoffin asuneen Bulevardi 40 sijasta numerossa 41.

Sumuista ja sateista. Näin kertoi säätietokin. Ei haittaa. Kerroin A:lle Valenciaan Suomen koleasta keväästä ja lisäsin kesän tulevan joka tapauksessa kuten jokaisena vuotena. Mukavaa perjantaita.

KAUPOISSA

Tänään asioilla. Kirjakaupassakin. Pyörittelin Jenni Haukion runokirjaa kädessäni, mutta jätin hyllyyn. En ostanut mitään. Marssin kepein askelin Stockalle ja sieltä välttämättömät ostokset. Ruokakaupan kautta kotiin. Loppuviikko syömisen puolesta turvattu, kaikenlaisia hedelmiä ja marjoja.

Lähetin taas A:lle s-postia. Hän oli kysynyt, mitä hommailen noin yleensä täällä Helsingissä. Kerroin. Ja hommailenhan minä. Ensi viikolla pienenä ajatuksen poikasena mennä Stadin Slangin tilaisuuteen. Laulua ja Slangibändin musaa ja kuunnellaan esitelmää Sörkan historiasta. Tämäpä voisi minua kaikki kiinnostaa.

Aika koleaa oli dallata kauppakeskukseen ja siellä taas tuli lämmin olo. Loppuviikon ruuhkaa, pääsiäistavaroita halvalla, huntukansaa ja kirkasäänisiä lapsia. Huilasin penkillä tovin. Kukaan ei häirinnyt. Postitin Italian kirjeen ja siitä oli tullut pitkä. Kävin postissa hankkimassa postimerkit. Olen tilannut Kaisa Kyläkosken kirjan  Rehbinderintie 16. Saanen sen joskus. Ensimmäinen omatoiminen nettitilaukseni ja saas nähdä, meneekö poskelleen. Yrittänyttä ei laiteta.

Tämmöistä tänään. Nyt menen syömään mansikoita.

HORST

Minulla on nyt rauhallinen olo, koska tiedän. Olen blogissanikin jutellut uupumukseen asti ensirakkaudestani Horstista, johon tutustuin 16v. Olen väsyttänyt ystäväni ja itseni, olen lukenut Horstin kirjeitä, itkenyt ja toivonut hänet vielä tapaavani. Se ei ole enää mahdollista. Horst kuoli vuonna 2005. Noihin aikoihin näin unen, jossa olin läsnä näkymättömänä hänen hautajaisissaan.

Olen saanut yhteyden Horstin vaimoon, jonka olen kerran tavannut ollessani mieheni kanssa Horstin perheen luona Saksassa matkallamme Amsterdamiin häihin. Kuten arvata saattaa, tästä on  kulunut aikaa. Senkin jälkeen olemme olleet Saksassa, vaan emme enää tavanneet. Kirjeenvaihtokin loppui, joulukorttejakaan ei vaihdettu. Elämä kulki. Vuodet vierivät.

Viime aikoina olen hullun lailla yrittänyt etsiä Horstia ja hänen perhettään. Liityin Facebookiin. Löysin saman nimisen naisen, joka oli asunut kaupungissa, jossa minä mieheni kanssa vierailin. Nyt kotikaupunki on toisessa maassa. Kirjoitin sähköpostia ja toivoin parasta. Henkilö oli sama, jonka olen tuntenut. Sain oitis vastauksen. Hän voi hyvin, kuten aikuiset lapsetkin, joista vanhimman olen pienenä vauvana nähnyt. Mutta Horstia ei enää ole.

Nyt minulla on sähköpostiosoite. Toivon meidän elvyttävän vanhan ystävyytemme vuosikymmenten takaa ja olen äärettömän iloinen löydettyäni Horstin vaimon taas uudestaan. Hävitän Horstin kirjeet, suljen "muistolaatikon" ja annan menneitten olla. Minulla on nyt rauha.

ONKO TYHMYYTTÄ?

Illalla paneuduin taas  Heini Kilpimäen kirjaan suomalaisesta tyhmyydestä. Kirjan loppupuolella uppoudutaan miesten tyhmyyteen. Miehisen tyhmyys-luvun kirjoitti runoilija Miki Liukkonen, joka kysyy, onko kyseessä nyt iloluontoinen tyhmyys, sellainen hällävälittömyys, joka toisaalta taipuu lähemmäs tätä "suomalaista hulluutta", jota Liukkonen ei ole koskaan ymmärtänyt.

Liukkosen mielestä suomalainen tyhmyys on ennen kaikkea jääräpäistä suvaitsemattomuutta ja typerää kansallisylpeyttä, joista jälkimmäinen on barbaarista ja alkukantaista. Urheilutapahtumista "vaahdotaan" ja Liukkonen inhoaa suomalaisten intohimoa jääkiekkoon. Se on typerää ja väkivaltaista peliä, hän jatkaa. Typeryyttä on kansanmielisyys, ylpeys, homovastaisuus, yliheterous ja maskuliinisuus. Kaikki on hyvin mustavalkoista. Liekö näin?  kysyn minä.

Jääräpäisenä me pidämme kaikki, Seitsemän veljeksen lukeneet, Jukolan Jussia. Tämän havaitsemme mekin, jotka emme ole Teatterikorkeakoulun näyttelijätyön professori Elina Knihtilä, joka Kilpimäen kirjassa setvii Jussin luonnetta. Jussihan hakkaa päätään seinään sekä kuokalla jäistä maata eikä anna periksi. Knihtilän mukaan suomalainen tyhmyys on ensisijaisesti maskuliininen piirre, feminiinistä siinä ei ole. "On sotkuinen tukka ja lihaksisuutta ja puhumatonkin se on".

Minusta kyllä eivät kaikki suomalaiset miehet ole Jukolan Jusseja. Eivätkä liioin Uuno Turhapurojakaan. Miehiäkin on joka junaan ja kuten tiedämme, asemallekin jää. Tyhmyyttä mahtuu meihin jokaiseen enemmän tai vähemmän, olemmehan ihmisiä, miehiä ja naisia. Se, mikä minusta on tyhmyyttä, on, että hävitämme eläimiä sukupuuttoon omien tarpeittemme takia, raiskaamme surutta luontoa, emmekä pysty elämään sovussa tällä maapallolla, emme todellakaan ole suvaitsevaisia. Sopisi olla, koska jokuhan jo laski, koska tämä kaikki loppuu, eikä siihen mene kovin kauaa aikaa.

RUNOLLA ALKAA JA KURKUMAAN PÄÄTTYY

Mittaa tarkkaan
kahden puun välinen etäisyys,
kuuntele niiden
keskustelua, niin hiljaista:
ne puhuvat tulevaisuuden
epävarmoista tuulista.
Arvoituksellista on yhä kaikki.
Entä ihmiset?
He eivät ole täyteen mittaansa
vielä kasvaneet.

(Bo Carpelan kirjasta Kaupunki 2006)

Tämä aamupäivä kuuluu runolle. Nukuin hyvin unipillerin avulla ja nyt on kapselikahvimuki edessäni. Päivä voi alkaa. On 2. pääsiäispäivä, viikko numero 16.  Neljäs kuukausi vuodesta. Ilmatieteen laitos kertoo ulkona olevan kaksi astetta plussaa. Ei vieläkään nilkkasukkailma. Olen lämpimässä sisällä. Eilen en vaivautunut edes pukeutumaan. Tossut, yöpaita ja aamutakki olivat aivan passeli vaatetus laiskana oloon. Sijasin kyllä vuoteen. En oikein pidä siitä, että sänky repsottaa yön tuntuisena koko päivän.

Mitähän tekis? Pitääkö aina tehdä jotain? Kyllä tämä päivä sopii eilisen mitään sanomattomaan jatkoon. Huomenna piristyn. Kerroin jo aikaisemmin loton neljästä oikein samalla rivillä ja sillä onnistumisella saan kympin. Ei muuteta vielä pois. Hyvä alku kuitenkin. Lisää lottoamista. Uskon onneen, vaikka se usein kääntää minulle selkänsä tässä pelissä. Muita pelejä en harrasta. Silmäpeliä joskus.

HS kertoo, että ruokakaupoista varastetaan kurkumamaustepurkkeja. Miksi juuri kurkumaa? Onko siinäkin joku huumaava ominaisuus? Minä heti netistä tutkimaan ja onhan kurkuma ehkä varastamisen arvoinen rohto. Melanooma ja rintasyöpä jää tulematta, diabetes estyy, Alzheimerin tauti jää puhkeamatta jne. Onhan se nyt paljon mukavampaa nauttia kurkumaa kuin kuulla ikäviä diagnooseja oppineilta lääkäreiltä. Joissakin kaupoissa on jouduttu siirtämään kurkuman myynti palvelutiskille varastelun takia. Minullakin on kotona kurkumaa. Pitäisikö alkaa syödä?

HUHTIKUUN SILLISALAATTIA

Ihan laiskana olen. Luen, katselen televisiota, lotossa neljä oikein ja päätin jatkaa elämääni määräämättömän pitkän ajan, kun syön raakoja kananmunia päivittäin. En ole vielä päättänyt, mitä sillä pitkällä elämällä teen.

Joku oli voittanut eurojackpotissa paljon rahaa ja nyt kansa pohtii, kuka. Myös keskustellaan, että onko oikein, että yksi ihminen ikään kuin ohimennen kuittaa kymmeniä miljoonia yhdellä vaivaisella rivillä. Tämä voittanut ihminen joutuu vielä liemeen rahoineen, kun pankit ja sijoittajat käyvät kimppuun, naapureista ja kylänmiehistä puhumattakaan. Jos onnistuu olemaan kuin liri sukassa, niin onnittelen.

Pesin konepyykkiä eilen, vaihdoin lakanat vuoteeseen ja kävelin puoli päivää uusilla korkkareillani, että kengät muotoutuvat ja jalat tottuvat. H-hetki koittaa kesällä, kun sipsuttelen niillä ulkona. Uutisvuodossa ihmeteltiin, miksi naiset käyttävät korkeita korkoja. Baba Lybeck nosti jalkansa esille ja näytti 10-15cm korkojaan. No, miksi me siis käytämme? Sääret näyttävät upeilta, tunnemme olomme naiselliseksi, korkokengät ovat kauniit, saamme lisää pituutta ja ne tuntuvat jalassa ihanilta. Tämän takia me käytämme korkeita korkoja.

Minua ärsyttää suunnattomasti, kun Agatha Christien Hercule Poirot on aivan erilainen kuin se "oikea" David Suchetin Poirot televisiosarjassa.  Kirjoissa Poirot ei ole yhtään niin hienostunut kuin sarjassa. Hän iskee silmää naisille, melkein juoksee ja nauraa ääneen. Herttinen! Mitä varten Christie meni pilaamaan Poirotinsa? Ei kirjailijan vapaus tarkoita tämmöistä. Siihen en ota kantaa, että  Christie kirjoitti Poirotejaan jo 1920-luvulta lähtien ja David Suchet sai Poirot-roolinsa vuonna 1989. Yritän kestää.

TANSKALAINEN JANNICK-MICHELLE

Pesaisen koneellisen pyykkiä näin lankalauantaina. Päivästä huolimatta tämä on tavallinen lauantai. Sitten kaksi pyhää, kun ei oikein sovi häiritä. Tosin eilen jossain jyskäsi pyykkikone, vaikka tämmöinen uskonnollinen pyhä olikin. Eihän nämä säännöt enää niin tiukkoja ole.

Tykkään viikunoista, mutta en niiden siemenistä. Ujuttautuvat aina väärään paikkaan suussa. Ruokakaupassa oli näitä hedelmiä ja totta kai ostin. Hedelmätilanne kotona tyydyttävä ja riittävä. Pärjään mainiosti ensi viikon puolelle.

L lähetti meilinä pääsiäistervehdyksen. Olin hiukan nolo, kun en itse ollut älynnyt sitä tehdä. Tuli tervehdys myös Turkista H:lta. Vastasin, että holotnassa täällä pääsiäinen vietetään. Kaikki juhla-ajat tuppaavat minulta nykyisin menemään huomiotta. Ei pashaa, mämmiä, lammasta tai kananpoikakoristeita nytkään. Ennen oli kaikkea ja pashamuotissa valmistumassa tuo ortodoksien herkku, vaikka siihen uskontokuntaan en kuulukaan. Kokeilin joskus maailmassa myös kulitsaa ja babaa. Olen jo niin tottunut siihen, että saan haluamani makean marjoista ja hedelmistä. En kaipaa leivoksia, täytekakkuja, en edes pullaa. Iloitsen painon putoamisesta ja jatkan samaa rataa. Hoikkana kuin varpu matkailen kesällä.

Aloin katsella YleAreenasta puolivahingossa tanskalaisdokumenttia "Jannickin murha" ja järkytyin. Poika hirtti itsensä 19-ikäisenä Michellen vuoksi tai tämän aiheuttamana. Michelle oli Jannickin toinen minä. Jannick oli transseksuaali. Hän ei kertonut perheelleen kamppailustaan Michellen kanssa, ei pyytänyt apua keneltäkään. Häneen ei osattu suhtautua oikealla tavalla, auttaa ja hyväksyä. Kuinka paljon on ihmisiä apua vailla, kun me muut emme huomaa ajoissa, emme ymmärrä signaaleja? Katselin dokumentin tuntematta Jannick-Michelleä, mutta kyyneleet silmissä.

PITKÄ PÄIVÄ

Ollessani lapsi, oli tämä Pitkäperjantai todella pitkä. Se johtui siitä, että tuolloin oli kaikki huvipaikat, ravintolat, kaupat ym kiinni. Lasten piti käyttäytyä mallikkaasti koko päivä. Joskus oli ulkona pimeää, mikä vielä lisäsi päivän tarkoitusta, vaikka ei kotonani oltukaan uskonnollisia. Vierailut eivät kuuluneet asiaan ja radiosta tuli vakavaa ohjelmaa. Lapset odottivat kärsimättömästi pääsiäispyhiä ja pupun tuomisia. Nykyisin on kaikki toisin, vain ne pupun tuomiset ovat ennallaan.

Yhden pääsiäiskortin sain, eikä siinä ollut hartautta, ei pääsiäismunan kuvaakaan, ei tipua, eikä pupua. Oli kuvapuolella kolme akkaa luutien kanssa. Hiukan repsahtaneita naisia ja yhdellä luutakin poikki. Kortti on Suvi Ecksteinin suunnittelema. Sen lähettäjä ystäväni E on huumorinaisia, emmekä ota aina aivan kaikkea vakavasti. Hän lähti muuten Prahaan tyttärensä ja tämän miehen kanssa.

Aurinko paistaa, jotta ei ole pimeä tämä pitkä päivä, eikä se enää muutenkaan pitkä ole. Tunnen kuitenkin kunnioitusta, etten melua enkä melskaa, jota en muutenkaan tee. Lueskeluksi ja blogin kirjoittamiseksi menee, ehkä lisään muutaman rivin Italian kirjeeseen. Kirje odottaa läppärin uumenissa valmistumistaan. Siihen on saajan toiveitten mukaisesti pantava kuulumisia niin Suomen poliittisesta elämästä kuin tapahtumista Helsingissä. Italian media ei näin pienestä ja mitättömästä maasta suurempia informoi. Entinen pääministeri Silvio Berlusconikaan ei ole enää tapetilla. Hänhän huolehti siitä, että maailman tietoisuuteen tuli suomalainen gastronomia. Tosin ei positiivisella tavalla.

Hyvää Pääsiäistä!

UNETTOMUUTTA, VIINIÄ JA KVINOAN SIEMENIÄ

Mikä kumma siinä on, etten enää nuku hyvin? Eilen illalla menin nukkumaan viiden haukotuksen jälkeen ja kello taisi olla yhdeksän. Heräsin yhdeltä, harmitti. Hain hapankorpun ja hallaimia, yritin lukea Hercule Poirotia, katselin ikkunasta pimeää katua, väänsin yhden haukotuksen. Se ei tarkoittanut yhtikäs mitään. Olin pirtsakka kuin peipponen. Pesin vessan pöntön ja sitten söin toisen hapankorpun ja otin mandariinin. Koetin sitäkin kikkaa, että makaan ihan hiljaa, hengitän tasaisesti ja annan ajatusten ajelehtia neutraaleissa asioissa. Uni ei tullut. Suutuin. Nousin ylös, panin aamutakin päälleni, tossut jalkaan ja menin keittiöön tekemään kapselikahvia. Toin mukin läppärin viereen ja aloin kirjoittaa blogia. Aamu valkeni.

Paistoin eiliseksi lounaaksi broilerin pihvejä. Kaadoin punaviiniä pannulle. Kaikki roiskahti. Pieniä viininpunaisia pilkkuja lattialla, minussa, seinillä, liedellä, kaappien ovissa, kaikkialla... miten ne voi räiskähtää vaikka kuinka pitkälle? Puhdistin ja pyyhin melkoisen tovin kaikkea. Otin kvinoa-pahvirasian ja avasin pannakseni siemenet veteen turpoamaan. Jotenkin pakkaus heilahti ja miljoona kvinoan siementä lensi ulos. Pienempiä kooltaan kuin nuppineulan päät singahteli lattialle, liedelle, päälleni, ne hyppelivät osuessaan kohteeseen ja niitä oli paljon. Juuri kun olin saanut paikat viinitahroista puhtaaksi! Keittiön täytti mahtava ärräpäiden tulva. Aloin kaivaa siemeniä jemmoistaan. Niitä oli joka paikassa. Jalan alla ritisi astuessani niitten päälle. Työnsin broilerin lihat uuniin ja aloin puhdistustyön. Siemeniä kulkeutui jaloissani muihin huoneisiin ja melkein viimeisen poimin kostutetulla sormenpäälläni vuoteen vierestä makuuhuoneessa. Toinen kyyhötti kirjahyllyn lähellä. Manasin kaikki terveysintoilijat siemenineen kuuseen 16. En tiedä, teenkö siemenillä enää mitään, kun ne aiheuttavat harmia. Lääkärinikin sanoi minun syövän hyvin terveellisesti, etten välttämättä tarvitse sen enempää ylimääräisiä vitamiinejakaan kuin kvinoan siemeniä, enkä muitakaan siemeniä.

Kuinka voi joku päivä mennä noin hankalaksi? En pidä siemenistä. Enkä unettomuudesta. Punaviinistä en ole aivan varma.

TÄÄLLÄ OLEN TULOKAS

Muutama päivä kirjoittamisessa paussia. Ei mitään erityistä syytä moiseen käyttäytymiseen, ehkä ei ole ollut edes entisen kaltaista asiaa tai laiskamato  iskenyt tai...  No, on ollut läppärin ulkopuolistakin tekemistä. On kellokeskiviikko, mutta ei minulla ole karjaa, ei kelloja karjan kaulaan.

Stadissa eilen. Laitapuolenkulkija pyysi "rahaa bussimatkaan". En antanut. Mihin mies bussilla, en tiedä. Sen verran elämää nähneenä  tässä kuitenkin, että luulen hänen keräämiensä rahojen kanssa yrittävän saada lähimmästä Alkosta kurkun kostuketta. Voin olla väärässäkin. Ostin keltaisia tulppaaneja Horstin tekemään siniseen keramiikkamaljakkoon. Dreijalla pyöritelty käsin rakastavin.

Vaalit suoritettu ja tiedämme, kuka valtuustoihin jäseneksi ja kuka varalle. Näillä eväillä kuntia ja kaupunkeja sitten johdetaan. Joku helsinkiläinen jo lupasi poistaa ainakin pääkaupungista rasismin. Ehkä se on helpommin sanottu kuin tehty, mutta ajatuksena kunnianhimoinen.

Hajamielisyys kostautuu. Järjestäytyessäni eilen lähtöön, jäi avain sisäpuolelle painettuani oven erittäin huolellisesti kiinni. Soitin huoltoon, josta mies tulikin aivan pian. Piti todistaa henkilöllisyys. Eihän sitä tiedä, vaikka mammarainen tämmöisellä konstilla pääsisi vieraaseen kotiin varkaisiin. No, maailma on mennyt tämmöiseksi. Näytin henkilöllisyystodistuksen. Mies totesi, että minä olin minä ja avasi oven. Otin avaimen ja lähdin Stadiin. Matkalla kuitenkin teetin lisäavaimen, jota pidän laukussa, jos avain jälleen joskus jää naulaan. Katajanokalla tämä tapahtui yhden kerran siellä asuessamme. Eikä henkilöllisyyttä tarvinnut todistaa. Huoltomiehet tunsivat. Täällä minä olen vielä tulokas.

SOITIN PUHELUN

Täällä taas, huomenta. Luin vanhaa päiväkirjaani vuodelta "joskus". Ystäväni N on tanssinut päiväkirjan mukaan mainittuna vuonna Lintsillä italialaisia tansseja balettiryhmänsä kanssa. Soitin N:lle. Muistelimme tuota vuotta ja keskustelimme hänen balettiharrastuksestaan. Hänestä ei tullut koskaan prima ballerinaa, uutta Anna Pavlovaa. Tuli aviovaimo ja synnytyksiä. Mikä siinä on, että aina suuresti huvittavat iloiset muistot kaukaisilta ajoilta? Nauroimme ääneen. Tuli muutakin mieleen ja taas nauroimme. Kävimme samaa opparia, koulumatkat usein samaa jalkaa. Asuimme kumpikin Taka-Töölössä, kuten moni muukin koulukaverimme. Olen N:n tuntenut siitä asti. Puhuimme C:stä, joka viime kuussa poistui jo harvenneesta rivistämme. Meillä on häntä ikävä.

Tänään liikenteeseen. Ei ihan Helsinkiin asti, steppailen täällä päin. Huomasin juuri pääsiäisen olevan jo ensi viikolla, hiljainen viikko. Ei mämmiä, ei pashaa, ei muutakaan pääsiäistä. Salaattiin voin näön vuoksi sekoittaa vaikka munakokkelin palasia. Keltaista. Ruokakaupassa näkyi olevan tekopajunoksia. Varmaankin muovista. Mistäpä sitä kaupungissa voi napsaista luonnon tuotteitakaan, ellei riko lakia ja hiiviskele puistojen pensastoissa? Katajanokalla tuomen ja syreenien kukinta-aikaan ihmiset surutta katkoivat kukkia maljakkoonsa. Jopa omalla kerrostalopihalla vietiin koristekirsikan oksia. Aikoi eräs nuorimies viedä minun istuttamiani kukkiakin, mutta ehätin väliin. Tyytyi kukkimattoman pensaan vihreään. Eikä pitänyt minusta.

Skattalla olin paremmin selvillä vuodenaikojen vaihtelusta, kevään tulosta ja eri puiden ja pensaitten kukinnasta. Täällä ei näy mitään. En tiedä edes, koska tuomet alkavat kukkia, koska maasta tunkee ensimmäinen leskenlehti. Olen ulkona monesta asiasta. Ei tuoksu meri, ei kuulu laivojen sumutorvien ääniä, ei näy valoja Suomenlinnasta. Ikkunasta vain katu, parvekkeelta piha. Kadulla autoja. Ei ratikoita. Olen taas lotonnut.

PANDOJA ÄHTÄRIIN

Tänään lepopäivä tyhmyydestä, vaikka usein, ellei aina, se on minussa läsnä. Tänään myös jälleen kotipäivä ja vasta huomenna liikkeelle. L lähetti ajattelevaisesti ystäväni C:n kuolinilmoituksen Helsingin Sanomista. Lehteä paperisena ei minulle tule. "Siunaus toimitettu läheisten läsnä ollessa". Siitäkin poismenosta on jo kuukausi.

Vihdoinkin Italiasta kirje. S-L pärmänttää jälleen sivukaupalla maan kohtaloa ottaa vastaan miljoonia maahanmuuttajia. He ovat riesana. Ei edes poliklinikalla saa rauhassa odottaa, kun sinne ilmestyy ovenpieleen ulkomaalaistaustainen henkilö valittamaan surkeuttaan. Eikä se ole hiljaista katkeruutta Italiaa kohtaan, vaan suuriäänistä kiukulta maistuvaa vaikerointia. Kaduilla heittäydytään kohti Mekkaa ja rukoillaan tai missä vaan rukoillaan hetken ollessa oikea. Suomeen tulleet maahanmuuttajat ovat vielä määrältään pientä verrattuna moneen muuhun maahan kuten Italiaan, jonne rantautuu päivittäin ihmismassoja paremman eldoradon toivossa.

Oikein kättä päälle Kiinan ja Suomen presidenttien välillä ja pandapariskunta matkaa Suomen Ähtäriin. Bambuviljelmät vaan kiireesti kasvamaan. Jos poikasia, niin ne on säällisen ajan koittaessa lähetettävä Kiinaan. Turkasen hyvää huolta pidettävä pariskunnasta, ettei tapahdu mitään pahaa eläimille. Ollaanko valmiina? Mitä meillä pandoista oikein tiedetään? Ei mitään pehmoleluja, vaikka siltä saattavatkin näyttää. Söpöjä kuin mitkä.

Aurinkoista ja keväistä. Piti kaivaa ohuempi aamutakki käyttöön. Jos olisin vielä tyttönen, alkaisin kohtapuoliin kinua ainakin polvisukkia äidiltä ja myöhemmin aivan nilkkasukkia. Vaatekeskustelut olivat jokavuotisia ja aina samoin sanakääntein "saako jo panna, kun toisillakin on?" Näihin vaatekappaleisiin en enää sorru enkä kinu. Kokeilin kesämekkoja kaapista ja ylen ovat väljiä. Kerroin E:lle Oulunsaloon pienentymisestäni. Vastaus oli "nyt mä olen kateellinen". Se tuntui oikein mukavalta ja kutkutti mieltä.

"TYHMÄ KÖ SAAPAS"

Palaan vielä Heini Kilpamäen teokseen tyhmyydestä. Aihe minua kiehtoo. Henkilö- ja ilmiöjournalisti Kilpamäki on toimittaja, jota myös tyhmyys kiehtoo. Hän on ottanut selvää siitäkin, mitä tyhmyys oikein on.

Hollantilainen kirjailija ja kirjallisuustieteilijä Matthjis van Boxsel (synt.1957) on löytänyt vastauksen tyhmyyden syvimpään olemukseen vuonna 1992, kertoo Kilpamäki. Van Boxsel testasi teoriaansa kaksi vuotta ja huomasi lopulta kadottaneensa alkuperäisen ideansa. Tyhmyys oli rönsyillyt saaden uusia merkityksiä. Suomalaisen torigallupin oli käynyt samoin: tyhmyys voi olla mitä vaan. Sen kuitenkin van Boxsel huomasi, että tyhmyys on ilmiö, joka on kaikissa ihmisissä kaikkina aikoina ja se on myös tiedostamatonta. Tyhmyri ei itse ymmärrä omaa tyhmyyttään. Se voidaan huomata ehkä vasta takautuvasti, jos silloinkaan, jatkaa van Boxsel.

Kilpamäki on pannut kirjaansa punkyhtye Klamydian Tyhmyyden ylistys (2005) sanat ja minä panen ne tähän.

Soffalla

On jossain päin taas tapettu kasapäin porukkaa
ja jenkit sinnekin pistää joukkojaan.
Eduskunta taas nosti pari tonnii palkkojaan,
ainut mistä yhtä mieltä olivatkaan.

Tautisen tyhjänpäivän, paskoin alleni.
On tää löhispaikka mun paras kaveri.

Soffalla, Soffalla, Soffalla,
on olo kuin proffalla.

Tyhminä on pidetty kylähulluja, blondeja, yleensä naisia, narreja, humalaisia jne. Tästä on hyvä luikahtaa Kilpamäen tekstiin Naisten tyhmyys. "Kaikki on hartioiden alapuolella". Jo vanhat roomalaiset olivat sitä mieltä, että kohtu ohjaa aivoja enemmän naisen järjenjuoksua. Riippuu kuukautiskierrosta. Ei kai sillä ole ollut sen asian kanssa tekemistä, että tytöt pidettiin kotona, eikä opintie auennut helposti. Nainen oppi taitonsa toisilta naisilta ja ne taidot koskivat yleensä kotitaloutta. Tästä on onneksi päästy. Naiset ovat saaneet Suomessakin äänioikeuden vuonna 1906. Saamme sanoa sanasen, vaikka jossakin on yhä vallalla "nainen vaietkoon seurakunnassa".

Naisasianainen Mary Wollstonecraft  (1759-1797) on sanonut, että naisten tulisi vapauttaa itsensä järjellään. Koulutus on tärkeämpää kuin kotona istuskelu ja huolehtiminen kauneudestaan. Opiskelu kehittää yhteiskuntaa ja lisää yleistä hyvinvointia, sanoo Wollstonecraft. Vähitellen naiset siirtyivät ompelustensa äärestä opintielle, vaikkakaan aivan noin vaan se ei sujunut. Piti taistella ja osin taistelu jatkuu. Siinä missä mies ottaa työpaikan, naisen on todistettava pätevyytensä. Tästä on pauhannut muun muassa Lenita Airisto.

Minun mielenkiintoni Kilpamäen kirjaan ja tyhmyyteen jatkuu ja siitä aiheesta jatkan taas täällä blogissanikin. Kuten sanoin: se kiinnostaa. Tyhmyys!

"TULEE SANAT KUIN LAMPAAN PÄÄSTÄ"

Kirjan nimi on Suomalaisen tyhmyyden ylistys, Heini Kilpamäki 2014. Olen aloittanut senkin lukemisen. Kilpamäki etsii tyhmyyttä paikkakunnittain, lääneittäin (entisin), maaseutu vs. kaupunki, nainen vs. mies. "Aina koski kohinassa, aina tyhmä tohinassa". Vuonna 1700 Daniel Juslenius jo pohti turkulaisuuden ja suomalaisuuden olemusta väitöskirjassaan Aboa Vetus & Nova. Turkulaiset ovat olleet monenkin tutkijan hampaissa luonteenpiirteittensä takia. Tähän paneutuu myös Kilpamäki kirjassaan.

Suomessa on kuulemma mielipide, että Suomen "tyhmimmät" ihmiset löytyvät Turusta. Turku nähdään populaarikulttuurissa muusta maasta erillisenä, vieraana ja mielenlaadultaan poikkeavana alueena, sanoo Kilpamäki. Näkyy turkulaisvitseissä, hän jatkaa. "Jos turkulaiselta kysytään kelloa, hän vastaa: ai nyt vai?" Ei ole kuitenkaan millään lailla todistettu oikeaksi turkulaisten erinomainen "tyhmyys". Lehtori Tommi Kurki sanoo ajateltuaan asiaa, että "tyhmyys" lienee saatu kaivetuksi Turun murteesta, joka poikkeaa muista jo sävelkulkunsakin vuoksi. Lounais-Suomen murteet muistuttavat viroa. Turkuhan toimi vuosisatojen ajan kauppapaikkana, joten murteeseen on sekoittunut eri murteiden lisäksi myös ulkomaisia aineksia". Siis: "ei turkulaine mikkää tyhmä ole". Olen elämäni aikana tutustunut muutamaan turkulaiseen, enkä ole havainnut heissä ainakaan tyhmyydessä, jos viisaudessakaan, mitään eroa verrattuna muihin tuntemiini ihmisiin.

"Kun Turku paloi vuonna 1827, kodittomat tuotiin Turun torille ja heidän älykkyytensä mitattiin. Ne, joiden älykkyysosamäärä oli yli 100, perustivat Turkuun Mensan. Ne, joilla se oli alle sadan, joutuivat lähtemään pohjoiseen ja perustivat Mansen". Tämä juttu minua kirjan lukijana hymyilytti kovin.

Miksi otin kirjasta juuri turkulaiset? Jos ei olisi Helsinkiä ja Tamperetta, voisin ajatella asuvani Turussa. Lisäksi vielä, puoliso oli kotoisin Varsinais-Suomesta. Eikä hän suinkaan mikään tyhmä ollut. Heini Kilpamäki kertoo myös muustakin "tyhmyydestä" kuin paikkakuntakohtaisesta. Palaan siihen myöhemmin.

MISSÄ VALOKUVA LUURAA?

Iso osa päivästä mennyt erään valokuvan etsimiseen. Minne joutunut? Olenko vahingossa heittänyt pois? Huilaan vähän ja taas jatkan.

Löysin papereiden joukosta kaksi yhden dollarin seteliä. In God we trust. Etupuolella Washingtonin kuva. Löysin paljon muutakin, heitin pois, säästin. Puolison golfseuran jäsenkortti. Pois. Tein välillä salaatin ja söin. Ulkona ilmeisesti aika lämmintä. Menenkö huomenna kauppaan, vai enkö mene? Kas, siinäpä jälleen kysymys, vaan ei sentään pulma.

Aloitin kirjaa Sinebrychoffeista sekä Agatha Christien Sinistä junaa. Jälkimmäisessä punaisia rubiineja ja edellisessä olutta ja taidetta. Etsiessäni sitä tiettyä valokuvaa löysin Toivon kirjeen, Topiksi kutsuttu. Hän oli aikoinaan erittäin hyvä ystäväni ja on näemmä kirjoittanut minulle kirjeen Hatfieldin Collegeen, English Summerschool, Durham. "Hei, Nappisilmä", se alkaa. Topi oli ollut jonkun lähetystön juhlissa ja oikein smokissa. Hän oli minua aika paljon vanhempi, mutta oikein mukava kaveri. Aikaa siitäkin ystävyydestä kulunut hyvin kauan.

Pitäisi palata vielä Ari Turusen kirjaan "Humalan henki". Siinä kun on monta mielenkiintoista asiaa maailman ihmisten alkoholin nauttimisesta aina aikojen alusta asti. No, jos vaikka lukisin kesällä parvekkeella, kunhan saan sen kuntoon, jos vaikka P-D tulee avittamaan. Ja tuleehan hän, kun kysyn ja pyydän. Hyvä ihminen kun on. Sen lisäksi vielä mahdottoman kiva.

Rupean taas valokuvan etsitään. Minulle tärkeä kuva.

TAIDE PITKÄ ELÄMÄ LYHYT

Terveisiä Siffiltä. Näin pitkästä aikaa Rembrandtin Lukevan munkin. Se on muun vanhan ulkomaisen maalaustaiteen kanssa siirretty Ateneumista Sinebrychoffin taidemuseoon. Ja on edelleen ainut Remppu Suomen museoissa. Yksityisomistuksissa on, mutta missä ja kenellä, siitä ei puhuta. M ja minä tutkailimme hollantilaisen toisenkin mestarin töitä eli Caesar van Everdingen´in tuotantoa. Komeaa oli. Yksityiskoti tämäkin museo ollut, osin yhä sen näköinen kuin   Fanny Sinebrychoff sen jätti vuonna 1921. Miehensä Paul oli kuollut jo 1917. Fanny lahjoitti kaiken Suomen valtiolle ja siinä perinnössä me eilen kävelimme ihaillen sekä huoneita, sisustusta ja seinillä olevaa taidetta.

Sinebrychoffit ovat aikoinaan olleet maahanmuuttajia Suomessa. Venäjältä tulleet ja taloksi asettuneet joskus Suomen sodan aikoihin. Panimoteollisuus pantiin alulle Helsingin Hietalahdessa. Saatiin yksinoikeus oluen valmistamiseen 1819.

Ostin Siffin kaupasta postikortteja ja magneetteja, kirjan Sinebrychoffin taidemuseon teoksista ja Sinebrychoffit-kirjan. Perehdyn viimeksi mainitun osalta Helsingin historiaan. Aina oluesta tauluihin. Päivä oli mitä mainioin, seura todella mukavaa. Taiteen jälkeen kävimme Samppanjabaarissa virkistäytymässä M:n tarjoamana. Puhuimme Trumpista, Ivankasta, Putinista, Niinistöstä, vanhusten hoidosta Suomessa ym ja joitakin juttuja omasta kouluelämästämme, joka kummallakin on jo takana. Minulla taaempana kuin M:llä. Ilta oli jo alkanut, kun tulin kotiin.

Katselin Emmerdalen netistä, söin vähän ja panin merkille, etten vieläkään saanut Italiasta kirjettä. Lähetän Everdingen´in kortin Bacchus ja bakkantit, joista jälkimmäiset viihtyivät aina viininjumalan seurassa ollen hieman villikkonaisia viininlehväseppeleet päässään.