Yhytin pihalla roskia viedessäni yläkerran rouvan. Asunut talossa vuosikymmeniä. Puhuttiin menneistä hyvistä ajoista ja pantiin maailmaa järjestykseen. Niinhän sitä aina, kun tavataan. Tulimme tulokseen, että tämä on hyvä talo asua, eikä kaupunginosakaan huono ole.
Olen jutellut puhelimessa ja siihen suttaantui aikaa. Puhekumppanin kanssa tulimme tulokseen, että työnteko kaikkialla on sinne päin, virheitä sattuu usein, eivätkä virheiden tekijät ole moksiskaan. Sitten haukuttiin televisio-ohjelmien anti, postin jakelu ja Stockmann. Viimeksi mainittu on nyt kaikkien huulilla. Luotamme konsulttiin.
Lauantaina Pyhäinpäivä. Marttyyrien, pyhimysten ja vainajien päivä. Kristillinen väki ei hyväksy oikein sitä, kun samaan syssyyn tulee halloweenin vietto, joka oikeastaan on jo lokakuun viimeisenä päivänä, tänään perjantaina. Henget liikkuvat ja kaikki yliluonnollinen ja selittämätön on myös maisemissa. Tyhjäksi koverretut kurpitsat irvistelevät palavat tuikut sisällään, noidat ja aaveet pelottelevat henkien yrittäessä houkutella ihmisiä mukanaan tuonpuoleiseen. Pitänee pysytellä sisällä, ettei kukaan pääse nappaamaan. Roskiskeikka selvässä päivänvalossa ja nopeasti. Ei juoruilua naapureitten kanssa. Näistä epäkristillisistä noitahommista kun päästään, niin seuraava juhlapäivä onkin sitten joulukuun kuudentena, joka nyt osuu lauantaille. Tälläydyn television ääreen.
Kerroinko jo, vaikka ei se suuremmin ketään kiinnosta, uudesta hiustyylistäni? Tuuraajapäivänä sen sain. Rohkeasti vaan poikki. Kampaaja hekumoi onnesta. Ne kun aina tykkää leikata ja muotoilla. Semmoinen samanlaisen väsääminen on ammatti-ihmiselle yksitoikkoista eikä yhtään haastavaa. Nyt olin antanut vapaat kädet melskaamiseen. Hetken kaduin katsellessani suurien hiustupsujen leijumista lattialle, mutta luvattu mikä luvattu. Tuuraajakin sanoi, että hyvä tuli.
Samalla reissulla konttasin Hakaniemen halliin. Lihaa, kalaa ja pullaa. Halli tulee remonttiin. Toivon, että asentavat hissin toiseen kerrokseen. Nyt sinne pääsee koneportaita pitkin, mutta alas on käveltävä. Ruokaa ei toisessa kerroksessa ole, paitsi kahvilassa. Mutta on pikkutavaraa kojuissa postikorteista, mekoista ja vetoketjuista lähtien. Se on semmoinen oikea kauppahalli, jonka hallimaisuuden Vanha kauppahalli Kauppatorin kupeessa kadotti remonteissaan. Satsattu paljoon muuhun kuin ruokapuoleen, erikoistuttu epä-hallimaisiin tuotteisiin. Onneksi säilytettiin tämä 1889 valmistunut arkkitehti Gustav Nyströmin suunnittelema rakennus. Talon piti valmistua jo vuotta aiemmin eli vuonna 1888, mutta rakentamisen alkaminen viivästyi sen verran, että asiakkaat pääsivät ostoksille vuotta myöhemmin. Päätyfasadissa komeilee kaavailtu vuosiluku ja se on jätetty paikoilleen. Hyvä niin, koska silläkin on historiansa.
31. lokakuuta 2014
30. lokakuuta 2014
STOCKMANNIN UUSI ALKU
Tähän paikkaan pannaan taas haikua
AJATUKSENI
Tätä polkua
kukaan muu ei kuljekaan
syksy illassa.
(Matsuo Bashoo, 1644-1694)
Onko niin, että runoilija tarkoittaa, että minä vain ja ainoastaan tiedän, mitä ajattelen? Meniköhän väärin?
Sitten seuraavaan ajatukseen, jonka jaan vaikka kenen kanssa. Se alkakoon jippii-sanalla! Ruotsista tuli konsultti Per Thelin väliaikaiseksi toimitusjohtajaksi auttamaan pyllyä päin mennyttä Stockmannia. Nyt siellä myönnetään, että oli virhe panna myyjiä pois asiakaspalvelun kustannuksella. Minäkin kannoin korteni kekoon ja annoin Stockmannille kuulua, kun kerran minulta kysyivät. Enkä ole paikan päälläkään pitänyt suutani kiinni, vaan hampaisiini on joutunut myyjäparka, jos semmoisen olen onnistunut yhyttämään. No, syy harmiini ei ole hänen tietystikään, mutta sitä kautta on mennyt jälleen yhden närkästyneen asiakkaan terveiset korkeammalle taholle.
On melkoisen surullista olla suurilla myyjättömillä osastoilla ainoana asiakkaana. Ei kassakaan paikallaan. Itse saa hakea tarvitsemansa ja usein sitä löytämättä. Ei kun pois ja myymälään, jossa palvellaan. Nyt sitten ottivat konsultin. Onko tästä ruotsalaisesta miestä saamaan vanha Stockmann jälleen eloon ja siksi paikaksi, johon ennen mentiin juuri senkin takia, että siellä sai asianmukaista ja kohteliasta palvelua ammattinsa osaavalta henkilökunnalta? Toivon koko sydämestäni, että mies tiimeineen tietää mitä tuli tekemään ja se kantaisi myös hedelmää. Ainakin jo nyt on vilauteltu, että irtisanottuja myyjiä kosittaisiin takaisin meitä asiakkaita palvelemaan. Toki on muutakin korjaamista ja paljon onkin. Jäämme odottamaan saammeko vanhan Stockmannimme takaisin, josta voi pilven reunallaan Franz Stockmann olla jälleen ylpeä.
AJATUKSENI
Tätä polkua
kukaan muu ei kuljekaan
syksy illassa.
(Matsuo Bashoo, 1644-1694)
Onko niin, että runoilija tarkoittaa, että minä vain ja ainoastaan tiedän, mitä ajattelen? Meniköhän väärin?
Sitten seuraavaan ajatukseen, jonka jaan vaikka kenen kanssa. Se alkakoon jippii-sanalla! Ruotsista tuli konsultti Per Thelin väliaikaiseksi toimitusjohtajaksi auttamaan pyllyä päin mennyttä Stockmannia. Nyt siellä myönnetään, että oli virhe panna myyjiä pois asiakaspalvelun kustannuksella. Minäkin kannoin korteni kekoon ja annoin Stockmannille kuulua, kun kerran minulta kysyivät. Enkä ole paikan päälläkään pitänyt suutani kiinni, vaan hampaisiini on joutunut myyjäparka, jos semmoisen olen onnistunut yhyttämään. No, syy harmiini ei ole hänen tietystikään, mutta sitä kautta on mennyt jälleen yhden närkästyneen asiakkaan terveiset korkeammalle taholle.
On melkoisen surullista olla suurilla myyjättömillä osastoilla ainoana asiakkaana. Ei kassakaan paikallaan. Itse saa hakea tarvitsemansa ja usein sitä löytämättä. Ei kun pois ja myymälään, jossa palvellaan. Nyt sitten ottivat konsultin. Onko tästä ruotsalaisesta miestä saamaan vanha Stockmann jälleen eloon ja siksi paikaksi, johon ennen mentiin juuri senkin takia, että siellä sai asianmukaista ja kohteliasta palvelua ammattinsa osaavalta henkilökunnalta? Toivon koko sydämestäni, että mies tiimeineen tietää mitä tuli tekemään ja se kantaisi myös hedelmää. Ainakin jo nyt on vilauteltu, että irtisanottuja myyjiä kosittaisiin takaisin meitä asiakkaita palvelemaan. Toki on muutakin korjaamista ja paljon onkin. Jäämme odottamaan saammeko vanhan Stockmannimme takaisin, josta voi pilven reunallaan Franz Stockmann olla jälleen ylpeä.
29. lokakuuta 2014
TALOVINOUTTA JA PANDAKESKUSTELUA
Jee, jee, minä kannatan "vinoja" kerrostaloja. Jätkäsaareen kaavaillaan yhtä viistoa kymmen-kerroksista rakennusta terasseineen. Juuri ne tekevät arkkitehdin keinoin talosta viiston. Tämmöisiä on ja on nähty muuallakin. Mutta emme olisi suomalaisia, jos emme tätäkään hanketta jättäisi vastustamatta. Emmehän toki. Kielteisiä puolia roppakaupalla mielipiteissä ja jotkut kehuvat jo Pikku-Huopalahdessa olevan samankaltaisia rakennuksia. Eikä mitään riippuvia puutarhoja terasseille ole istutettu kuulemma, vaikka juju olisi juuri siinä.
Toinen asia, mitä kannatan,on pandojen hankkiminen Suomeen. Rovaniemen ja Ähtärin kaupunginjohtajat ovat kokoilleet Korkeasaaren johtajien kanssa asian tiimoilla. Tätäkään hanketta ei osa kansaa hyväksy. Mitä me pandoilla? Mitä maksaa ja kuka maksaa? Korkeasaarta en asuinpaikaksi kannata, mutta semmoisia eläinpuistoja kyllä, joissa on tilaa rakentaa jättiläispandoille sopivat olot.
Vieläkin puistattaa, tosin ei silloin aikanaan lapsuudessani, muistellessani Korkeasaaren nallehäkkiä. Sementtilattia, jykevät rautakalterit ja tilaa niukasti kontion kääntyillä. Näissä oloissa karhuparka vuodesta toiseen liikkui stereotyyppisesti kulkien nurkasta toiseen päätään heilutellen samaa sementtiin muodostunutta polkua pitkin. Siihen aikaan ei satsattu eläinten aktiviteetteihin mitään. Jos joku olisi puhunut eläimen ehdoista ja oikeuksista, hänelle olisi railakkaasti naurettu. Saatuani ikää enemmän, ymmärsin huonon ja epäoikeudenmukaisen kohtelun ja teilaan yhä tämänkaltaiset eläinten vankilat. Eläimillä on oltava tilaa ja elinolosuhteet inhimilliset. Nyttemmin on oivallettu ja eläinten asuin- ja oleskelutiloja tarhoissa parannettu huomattavasti muistuttamaan mahdollisimman paljon luonnonmukaisuutta niiden omilla asuinalueilla.
No, luontoon bambumetsää tuskin Suomeen saamme isopandojen tarpeisiin. Maahan tuodaan kaikkea muutakin, niin miksi ei bambua? Ehkä myös onnistutaan kasvattamaan itsekin, kunhan kasvihuoneeseen saadaan oikeat olosuhteet. Bambuhan on nopeakasvuinen heinä.
Mutta en minä pandoja Keskuspuistoon halua, kuten Sininen zeppeliini irvailee blogissaan. Onhan Turussakin tilaa ja linnassa laaja puisto. Sinne siis pandajoukkue ja puisto täyteen bambuviitaa.
Toinen asia, mitä kannatan,on pandojen hankkiminen Suomeen. Rovaniemen ja Ähtärin kaupunginjohtajat ovat kokoilleet Korkeasaaren johtajien kanssa asian tiimoilla. Tätäkään hanketta ei osa kansaa hyväksy. Mitä me pandoilla? Mitä maksaa ja kuka maksaa? Korkeasaarta en asuinpaikaksi kannata, mutta semmoisia eläinpuistoja kyllä, joissa on tilaa rakentaa jättiläispandoille sopivat olot.
Vieläkin puistattaa, tosin ei silloin aikanaan lapsuudessani, muistellessani Korkeasaaren nallehäkkiä. Sementtilattia, jykevät rautakalterit ja tilaa niukasti kontion kääntyillä. Näissä oloissa karhuparka vuodesta toiseen liikkui stereotyyppisesti kulkien nurkasta toiseen päätään heilutellen samaa sementtiin muodostunutta polkua pitkin. Siihen aikaan ei satsattu eläinten aktiviteetteihin mitään. Jos joku olisi puhunut eläimen ehdoista ja oikeuksista, hänelle olisi railakkaasti naurettu. Saatuani ikää enemmän, ymmärsin huonon ja epäoikeudenmukaisen kohtelun ja teilaan yhä tämänkaltaiset eläinten vankilat. Eläimillä on oltava tilaa ja elinolosuhteet inhimilliset. Nyttemmin on oivallettu ja eläinten asuin- ja oleskelutiloja tarhoissa parannettu huomattavasti muistuttamaan mahdollisimman paljon luonnonmukaisuutta niiden omilla asuinalueilla.
No, luontoon bambumetsää tuskin Suomeen saamme isopandojen tarpeisiin. Maahan tuodaan kaikkea muutakin, niin miksi ei bambua? Ehkä myös onnistutaan kasvattamaan itsekin, kunhan kasvihuoneeseen saadaan oikeat olosuhteet. Bambuhan on nopeakasvuinen heinä.
Mutta en minä pandoja Keskuspuistoon halua, kuten Sininen zeppeliini irvailee blogissaan. Onhan Turussakin tilaa ja linnassa laaja puisto. Sinne siis pandajoukkue ja puisto täyteen bambuviitaa.
25. lokakuuta 2014
HETKI VAIN ELÄMÄÄ
Ruotsi ei sitten löytänyt Itämeren pohjassa mönkivää mahdollista sukellusvenettä. Lopettivat etsimisen. Sininen zeppeliini kertoi Aurajoen sukellusveneestä, eikä sitäkään ole löydetty. Varma tieto kuitenkin oli, että se oli venäläinen "sukellusvenepöristin", jota Merivoimat oitis lähti jahtaamaan. Nyt on ainakin toistaiseksi rauhallista, ennenkuin seuraavat häiritsijät tunkeutuvat Suomen alueelle. Voipi olla myös niin, että ilmasta päin tullaan. Ihan taivaalta tupsahdetaan. Varmoja ollaan taas hetken ufojen vierailusta, tarkkailijat riemuitsevat ja asialle hurahtaneet odottavat sädetystä.
Meidän huushollissa eletään ihan tavallista arkea. Leikkasin puolison varpaankynnet, tiskasin ja panin koneeseen pyykkiä. Illalla katselin kymmenen minuuttia Vain elämää-ohjelmaa, jossa Samuli Edelmann oli päivän sankari ja isäntä. Vanhaherra Loiri ottaa leppeämmin, tyytyy vain nyökyttelemään laulun tahdissa, kun muiden päät heiluvat kuin heinämiehellä. Samaa tahtia konserteissa ja lavan edessä artistin laulaessa. Muistan eteläpohjalaisen tanssilavan ja joskus elävän solistin värittämässä tansseja. Kaikki kuuntelivat kuolemanvakavina sormeakaan liikauttamatta. Ei hytkymistä, ei heilumista, ei käsillä aaltoja, ei mitään. Juhlallista touhua. Mutta tämä olikin joskus muinoin, kun tanssitkin otettiin horjumattoman totisesti. Nyt ollaan mannermaiseen tapaan vapauduttu ja suomalainenkin uskaltaa. Jaa-a, mitäpä olisi mieltä Olavi Virta?
Minä tykkään nykyisin haiku-runoista. Lainailen niitä tännekin ja nimenomaan Gustaf John Ramstedtin (1873-1950) käännöksiä. Sitten on vielä Kai Nieminen, joka myös tuntee japanilaisen kirjallisuuden. Ehkä pidän haiku-runoista niiden lyhykäisyyden vuoksi. Ehkä joidenkin ajatuksen ymmärrän, ehkä en. Tässä runossa näen sen, että aina pitää nähdä asiassa valoisa puoli.
KUUTA KATSELLESSA
Paloi aittani
- nyt ei ole estettä
kuuta katsoissain.
Tämä on Mizuta Masahide´n (1657-1723) haiku ja ehkä olen ajatuksen ymmärtänyt oikein. Totta kai japanilaisuus on minulle vierasta siitäkin huolimatta, että äitini aikaisemmassa elämässään oli ollut japanilainen. Sekin on ollut minulle uutta, että ennen kirsikankukkien hanami-juhlaa Japanissa oli luumunkukilla etusija. Helsingin Roihuvuoressa on keväisin kirsikankukkajuhla. Liekö yhtäkään luumunkukkaa mukana?
Meidän huushollissa eletään ihan tavallista arkea. Leikkasin puolison varpaankynnet, tiskasin ja panin koneeseen pyykkiä. Illalla katselin kymmenen minuuttia Vain elämää-ohjelmaa, jossa Samuli Edelmann oli päivän sankari ja isäntä. Vanhaherra Loiri ottaa leppeämmin, tyytyy vain nyökyttelemään laulun tahdissa, kun muiden päät heiluvat kuin heinämiehellä. Samaa tahtia konserteissa ja lavan edessä artistin laulaessa. Muistan eteläpohjalaisen tanssilavan ja joskus elävän solistin värittämässä tansseja. Kaikki kuuntelivat kuolemanvakavina sormeakaan liikauttamatta. Ei hytkymistä, ei heilumista, ei käsillä aaltoja, ei mitään. Juhlallista touhua. Mutta tämä olikin joskus muinoin, kun tanssitkin otettiin horjumattoman totisesti. Nyt ollaan mannermaiseen tapaan vapauduttu ja suomalainenkin uskaltaa. Jaa-a, mitäpä olisi mieltä Olavi Virta?
Minä tykkään nykyisin haiku-runoista. Lainailen niitä tännekin ja nimenomaan Gustaf John Ramstedtin (1873-1950) käännöksiä. Sitten on vielä Kai Nieminen, joka myös tuntee japanilaisen kirjallisuuden. Ehkä pidän haiku-runoista niiden lyhykäisyyden vuoksi. Ehkä joidenkin ajatuksen ymmärrän, ehkä en. Tässä runossa näen sen, että aina pitää nähdä asiassa valoisa puoli.
KUUTA KATSELLESSA
Paloi aittani
- nyt ei ole estettä
kuuta katsoissain.
Tämä on Mizuta Masahide´n (1657-1723) haiku ja ehkä olen ajatuksen ymmärtänyt oikein. Totta kai japanilaisuus on minulle vierasta siitäkin huolimatta, että äitini aikaisemmassa elämässään oli ollut japanilainen. Sekin on ollut minulle uutta, että ennen kirsikankukkien hanami-juhlaa Japanissa oli luumunkukilla etusija. Helsingin Roihuvuoressa on keväisin kirsikankukkajuhla. Liekö yhtäkään luumunkukkaa mukana?
23. lokakuuta 2014
PIHA SAANUT VALKOISEN PEITTEEN
Tuo valkoinen ulkona maassa on lunta. Tosin ohut kerros mutta kuitenkin. Puissa on vielä jonkun verran rypistyneitä ja kutistuneita keltaisia lehtiä. Niin vähän, että koko kesän piilossa ollut vastapäinen talo näkyy hyvin. Pakkasta pari astetta.
Japanilainen Sugiyama Sampu (1647-1732) sanoo haiku-runossa:
ENSI LUMI
Lähden uhalla,
että vaikka vilustun
lunta katsomaan.
(suom. G.J. Ramstedt)
Näin minä teen, kun vien roskat. Kauhulla jo ajattelen kinoksia pihalla. Käykö aura ja koska? Saanko rollaattorin kulkemaan? Ja koska hiivatissa pääsen liikkumaan ilman apuvälinettä?
Puolison lääkityksessä epäselvyyttä. Hain apteekista pillereitä ja siellä oli koneella tieto 10 mg. Minulla taas lääkejakolistoissa 5 mg. Soitin kotiapuun, jonka lääkärin hoidossa puoliso kuulemma etupäässä on kotisairaalan lääkäristä huolimatta. Luvattiin asia selvittää. Selvitettiin. Oikein on 10 mg. Saan kotiavun sairaanhoitajalta uuden lääkelistan.
Kun aloitin toistakymmentä vuotta sitten omaishoitajuuteni, ei omaishoitajille ollut minkäänlaista koulutusta. Nykyisin on. Ennen aloitimme kyselemällä, kyselemällä ja kyselemällä. Otettiin itse selvää. Jos tunsimme jonkun toisen omaishoitajan, häneltä sai korvaamattomia tietoja. Opimme kantapään kautta. Käytimme naisen hoivavaistoa hyväksemme sekä ihan puhdasta talonpoikaisjärkeä hoitotoimenpiteissä.Oma sosiaaliohjaaja sosiaalitoimistossa on yhä se henkilö, jonka puoleen voi kiperissä asioissa kääntyä ja hän ohjaa eteenpäin. Ilman tätä instanssia olisin monen muun omaishoitajan lailla hukassa. Tosin kaikki eivät halua olla yhteydessä "sossuun". Häpeävät, vaikka omaishoitaja ei olekaan taloudellista apua kinuamassa. Virallisillehan kuuluu palkkio. Sen maksamista halutaan Kelaan. Tätä en kannata. Olen varma, että tulee muutoksia ja huonompaan suuntaan omaishoitajan kannalta.
Nyt kengät jalkaan ja ensilunta ihmettelemään.
Japanilainen Sugiyama Sampu (1647-1732) sanoo haiku-runossa:
ENSI LUMI
Lähden uhalla,
että vaikka vilustun
lunta katsomaan.
(suom. G.J. Ramstedt)
Näin minä teen, kun vien roskat. Kauhulla jo ajattelen kinoksia pihalla. Käykö aura ja koska? Saanko rollaattorin kulkemaan? Ja koska hiivatissa pääsen liikkumaan ilman apuvälinettä?
Puolison lääkityksessä epäselvyyttä. Hain apteekista pillereitä ja siellä oli koneella tieto 10 mg. Minulla taas lääkejakolistoissa 5 mg. Soitin kotiapuun, jonka lääkärin hoidossa puoliso kuulemma etupäässä on kotisairaalan lääkäristä huolimatta. Luvattiin asia selvittää. Selvitettiin. Oikein on 10 mg. Saan kotiavun sairaanhoitajalta uuden lääkelistan.
Kun aloitin toistakymmentä vuotta sitten omaishoitajuuteni, ei omaishoitajille ollut minkäänlaista koulutusta. Nykyisin on. Ennen aloitimme kyselemällä, kyselemällä ja kyselemällä. Otettiin itse selvää. Jos tunsimme jonkun toisen omaishoitajan, häneltä sai korvaamattomia tietoja. Opimme kantapään kautta. Käytimme naisen hoivavaistoa hyväksemme sekä ihan puhdasta talonpoikaisjärkeä hoitotoimenpiteissä.Oma sosiaaliohjaaja sosiaalitoimistossa on yhä se henkilö, jonka puoleen voi kiperissä asioissa kääntyä ja hän ohjaa eteenpäin. Ilman tätä instanssia olisin monen muun omaishoitajan lailla hukassa. Tosin kaikki eivät halua olla yhteydessä "sossuun". Häpeävät, vaikka omaishoitaja ei olekaan taloudellista apua kinuamassa. Virallisillehan kuuluu palkkio. Sen maksamista halutaan Kelaan. Tätä en kannata. Olen varma, että tulee muutoksia ja huonompaan suuntaan omaishoitajan kannalta.
Nyt kengät jalkaan ja ensilunta ihmettelemään.
22. lokakuuta 2014
HAILUODON TERVEISET
Tuli korttiterveisiä Perämeren suurimmasta saaresta. No, Hailuotohan tuo on. Ystäväni E ja K olivat Hailuodon siikamarkkinoilla. Kuvapuoli ei ollut siiasta,vaan hiillostetusta silakasta. Ohessa kerrottiin luotolaisten vanha valmistustapa.
Minäkin olen Hailuodossa ajellut. Monestikin. Saaria oli neljä alkujaan. Kasvoivat ajan saatossa yhteen. Lautalla sinne mennään ja talvisin jään paksuuden mukaan jäätietä pitkin. Matkaa tulee 42 km Oulusta länteen. Sodittiin 1700-luvulla ja Venäjä valtasi Suomen kehdeksaksi vuodeksi Ruotsilta. Kutsuttiin Isoksivihaksi. Venäläiset tunkeutuivat myös Hailuotoon tappaen väestöä ja karjaa ryöstäen. Pikkuviha seurasi Isoavihaa, mutta sissipäällikkö Tapani Löfving (1689-1777) teki pelastavan retken Hailuotoon vuonna 1743 ja ajoi tiehensä venäläiset saaresta. Tapani Löfving on ollut poikien seikkailukirjojen sankari, mutta tokkopa enää poikia innostaa tämmöiset seikkailut kaikkien konehirviöiden tekniikkoineen pitäessä kiinnostusta yllä tänä päivänä.
Hailuodon maisemaan kuuluvat hiekkasärkät, jäkäläkankaat ja isot männiköt. Näitä saapuvat matkailijat ihailemaan ja pitkästi turismilla saari elääkin. Kuten jo mainitsin, minäkin turistina siellä käynyt. Oli myös kerran ilo ja kunnia tutustua taiteilija Teuvo-Pentti Pakkalan (1920-2010) ateljeekotiin Hailuodossa. E:n puoliso T tunsi taiteilijan ja niin me teimme yllätysvisiitin tähän kahvinkeittäjä Maijan entiseen matalaan mökkiin, jota Pakkala oli kodikseen laajentanut ja kunnostanut kyllästyttyään iänikuiseen lauttamatkailuun Oulusta. Mökki oli täynnä taidetta. Kiertelin ja katselin ja jopa minunkin lyhyehkönä ihmisenä oli nöyrästi kumarruttava oviaukoissa huoneesta toiseen. Pakkala esitteli töitään, kertoi näyttelyistään Helsingissä, kertoi Hailuodosta ja taiteilijana elämisestä saaressa, josta monet muutkin taiteilijat olivat viehättyneet ja sinne muuttaneet. Hailuoto on hyvin maalauksellinen ja kaikessa eristäytyneisyydessään erikoinenkin jo kasvillisuutensakin vuoksi. Monet saarelaiset elättävät itsensä vielä nykyisinkin kalastuksella. Verkkoja talojen seinustoilla kuivumassa ja kahviloissa aina kala-aterioita tarjolla. Pienet idylliset kylät värittävät saarimaisemaa. Ajokieltoja teitten päässä, etteivät uteliaat pääse töllistelemään asukkaiden arkea.
Kaikesta nykyisestä menosta ja meiningistä huolimatta saari elää tavallaan pikku mökkeineen ja lampaineen. Nykyaika vaatinut, että lomamökkejä voi vuokrata ja viettää merituulen täyttämällä saarella ikimuistoisia hetkiä. Saa ja voi katsella merta, istua rantakalliolla antaen pärskeiden hyppelehtiä poskipäilleen. Voi ihailla merilintujen liitoa ja tarkkailla kalastajaveneen irtautumista laiturista sen lähtiessä kalanpyyntiin. Auringonnousut ja auringonlaskut saavat ihmisen hiljentymään. Silmänkantamattomiin merta edessä, sileä kallio alla, korvissa aaltojen rauhoittavat äänet.
Vuosien ajan on väännetty kättä saareen menevästä sillasta. En kannata. Silta tekisi ilman muuta saaren levottomaksi. Autot ja moottoripyörät häiritsisivät idylliä, eivätkä likikään kaikki Hailuotoon tulijat kunnioittaisi sen enempää asukkaiden rauhaa kuin luontoa ja Hailuodon kalastajakylien leppoisaa elämää. Toisaalta, kuten moni saarelainen kaikkialla ajattelee, elämä toki helpottuisi. Ei myrskysäässä lauttamatkaa, kestääkö jäätie tänään-ajattelua ja sairaskohtauksen yllättäessä pääsee ambulanssi kotiovelle. Pääsee nytkin, mutta merimatka on välissä. Tosin lautta lähtee heti aikataulusta ja jonottajista huolimatta, jos ambulanssi on pyrkimässä lautalla Hailuotoon. Vanhempi väestö muuttaa hankaluuksien takia mantereelle, lähemmäksi nopeammin saatavaa apua. Tämän teki Teuvo-Pentti Pakkalakin ja jätti Hailuodon ja ateljeekotinsa, siveltimensä ja kankaansa ja muutti takaisin Ouluun. Saareen ei enää koskaan palannut.
Minäkin olen Hailuodossa ajellut. Monestikin. Saaria oli neljä alkujaan. Kasvoivat ajan saatossa yhteen. Lautalla sinne mennään ja talvisin jään paksuuden mukaan jäätietä pitkin. Matkaa tulee 42 km Oulusta länteen. Sodittiin 1700-luvulla ja Venäjä valtasi Suomen kehdeksaksi vuodeksi Ruotsilta. Kutsuttiin Isoksivihaksi. Venäläiset tunkeutuivat myös Hailuotoon tappaen väestöä ja karjaa ryöstäen. Pikkuviha seurasi Isoavihaa, mutta sissipäällikkö Tapani Löfving (1689-1777) teki pelastavan retken Hailuotoon vuonna 1743 ja ajoi tiehensä venäläiset saaresta. Tapani Löfving on ollut poikien seikkailukirjojen sankari, mutta tokkopa enää poikia innostaa tämmöiset seikkailut kaikkien konehirviöiden tekniikkoineen pitäessä kiinnostusta yllä tänä päivänä.
Hailuodon maisemaan kuuluvat hiekkasärkät, jäkäläkankaat ja isot männiköt. Näitä saapuvat matkailijat ihailemaan ja pitkästi turismilla saari elääkin. Kuten jo mainitsin, minäkin turistina siellä käynyt. Oli myös kerran ilo ja kunnia tutustua taiteilija Teuvo-Pentti Pakkalan (1920-2010) ateljeekotiin Hailuodossa. E:n puoliso T tunsi taiteilijan ja niin me teimme yllätysvisiitin tähän kahvinkeittäjä Maijan entiseen matalaan mökkiin, jota Pakkala oli kodikseen laajentanut ja kunnostanut kyllästyttyään iänikuiseen lauttamatkailuun Oulusta. Mökki oli täynnä taidetta. Kiertelin ja katselin ja jopa minunkin lyhyehkönä ihmisenä oli nöyrästi kumarruttava oviaukoissa huoneesta toiseen. Pakkala esitteli töitään, kertoi näyttelyistään Helsingissä, kertoi Hailuodosta ja taiteilijana elämisestä saaressa, josta monet muutkin taiteilijat olivat viehättyneet ja sinne muuttaneet. Hailuoto on hyvin maalauksellinen ja kaikessa eristäytyneisyydessään erikoinenkin jo kasvillisuutensakin vuoksi. Monet saarelaiset elättävät itsensä vielä nykyisinkin kalastuksella. Verkkoja talojen seinustoilla kuivumassa ja kahviloissa aina kala-aterioita tarjolla. Pienet idylliset kylät värittävät saarimaisemaa. Ajokieltoja teitten päässä, etteivät uteliaat pääse töllistelemään asukkaiden arkea.
Kaikesta nykyisestä menosta ja meiningistä huolimatta saari elää tavallaan pikku mökkeineen ja lampaineen. Nykyaika vaatinut, että lomamökkejä voi vuokrata ja viettää merituulen täyttämällä saarella ikimuistoisia hetkiä. Saa ja voi katsella merta, istua rantakalliolla antaen pärskeiden hyppelehtiä poskipäilleen. Voi ihailla merilintujen liitoa ja tarkkailla kalastajaveneen irtautumista laiturista sen lähtiessä kalanpyyntiin. Auringonnousut ja auringonlaskut saavat ihmisen hiljentymään. Silmänkantamattomiin merta edessä, sileä kallio alla, korvissa aaltojen rauhoittavat äänet.
Vuosien ajan on väännetty kättä saareen menevästä sillasta. En kannata. Silta tekisi ilman muuta saaren levottomaksi. Autot ja moottoripyörät häiritsisivät idylliä, eivätkä likikään kaikki Hailuotoon tulijat kunnioittaisi sen enempää asukkaiden rauhaa kuin luontoa ja Hailuodon kalastajakylien leppoisaa elämää. Toisaalta, kuten moni saarelainen kaikkialla ajattelee, elämä toki helpottuisi. Ei myrskysäässä lauttamatkaa, kestääkö jäätie tänään-ajattelua ja sairaskohtauksen yllättäessä pääsee ambulanssi kotiovelle. Pääsee nytkin, mutta merimatka on välissä. Tosin lautta lähtee heti aikataulusta ja jonottajista huolimatta, jos ambulanssi on pyrkimässä lautalla Hailuotoon. Vanhempi väestö muuttaa hankaluuksien takia mantereelle, lähemmäksi nopeammin saatavaa apua. Tämän teki Teuvo-Pentti Pakkalakin ja jätti Hailuodon ja ateljeekotinsa, siveltimensä ja kankaansa ja muutti takaisin Ouluun. Saareen ei enää koskaan palannut.
20. lokakuuta 2014
HAIKU ON SYKSYN KAIKU
Uusi viikko ja uudet kujeet. Tai ei sittenkään muuta kuin se uusi viikko. Eikä ollut kujeilua, kun soitin viime viikolla vanhalle ystävälleni Lammille. Puhelu oli virkistävän mukava jo senkin takia, että keskustelukumppaniani ei vaivaa mikään eikä hänen miestään. Tämmöinen on harvinaista tässä iässä. Valitetaan niin maan perusteellisesti kremppoja ja muita vaivoja Olen yrittänyt välttää, mutta tulee joskus mainittua sana "rollaattori". Niin että ihan silläkö sinä? Juu, ihan ja ihan minä. Sitten jo kysyin, joko on syksy heitellyt pihapuut kaljuiksi? Puhuttiin tanka- ja haikurunoista, niiden ymmärtämisestä, venäläisestä kirjallisuudesta ja kaikesta muustakin juteltiin. Erittäin elostuttava puhelinkeskustelu.
Syyskuutamo
Kuuta koko yön
väsymättä katselin
kerran, toisenkin.
(Kigin, suom. G.J. Ramstedt)
Tämmöinen haiku on hiukan kuin Risto Rasaa. Eikö? Kuuntelin muuten Tuomas Kyrön "Ilosia aikoja". Lukijana Antti Litja. Kirja, jossa näyttelijä lukee, on ihan toista, vaikka sen tekisi taitava ja rutinoitunut tavallisempi ihminen. Muistan joskus nauttineeni suunnattomasti Lasse Pöystin lukemisesta omassa kirjassaan. Aivan puistattaa yks Esa, joka myös lukee kirjoja. Esa on koneääni ilman pilkkuja ja pisteitä, ääni monotonisen yksitoikkoinen, väritön, samalla nuotilla etenevä. Annoin palautetta ja minulle väitettiin kuulijoiden pitävän kovasti koneääni-Esasta. En uskonut. Ei voi olla totta. Nyt vältän Esaa.
Joskus hulluun mieleeni vilahti kerran tuuma, että voisin minäkin alkaa lukea näkövammaisille ja muille lukemisesteisille kirjoja. Ihan hölmö ajatus ei ole. Luen takeltelematta sisältä ja luen oikein äänenpainoin. Aikoinani luin paljon äidilleni ja pidin siitä. Äänitystöitä voi tehdä kotonakin ja saa vempaimet lainaksi.No, ehkä lukijoita on tarpeeksi, parempiakin, että hautaan tuumani.
Minun ääneni on lukiessa matalan sorttinen ja Marja-Leena Haapanen sanoo matalamman äänen olevan esimerkiksi puhetyöläiselle paremman ja ennen kaikkea uskottavamman kuin falsetin. Hän esitti luennolla esimerkin ja pani kuuntelijansa ainakin hymyilemään. Haapanen on mestari näissä asioissa ja esimerkin avulla saa kuulijat huumorin varjolla huomaamaan äänien ja niiden vaikutusten erot. Marjattakin muistaa.
Alapäävitseille en naura koskaan, elleivät ole älykkään hienovaraisen tyylikkäitä, antaen kuulijan omalle oivallukselle tilaa. Eikä edes hymyä saa huulilleni aina niin teatteriyleisöä huvittavat humalaisen kohellukset. Tai kohellukset ilman humalaa. Edesmennyt Leo Jokela sai tuta tämän. Kun astui mitään sanomatta näyttämölle vakavanakin roolihenkilönä, alkoi yleisö nauraa. Hänen olemuksensa kyllä viestitti enemmän humorististen suoritusten puolesta, mutta näytteli toki vakavampiakin rooleja. Kansa tunsi hänet paremminkin armoitettuna koomikkona. Muistamme kaikki hänet mainiona etsivä Kokkina Palmu-elokuvissa ja sen, kun hän laulaa Kämpin kabinetissa "Silmät tummat niin kuin syksyinen yö..." vasemman käsivarren ikimuistoisesti antaessa rennosti sivulla roikkuen tahtia laululle. Yksi suomalaisen elokuvan unohtumattomista tähtihetkistä.
Syyskuutamo
Kuuta koko yön
väsymättä katselin
kerran, toisenkin.
(Kigin, suom. G.J. Ramstedt)
Tämmöinen haiku on hiukan kuin Risto Rasaa. Eikö? Kuuntelin muuten Tuomas Kyrön "Ilosia aikoja". Lukijana Antti Litja. Kirja, jossa näyttelijä lukee, on ihan toista, vaikka sen tekisi taitava ja rutinoitunut tavallisempi ihminen. Muistan joskus nauttineeni suunnattomasti Lasse Pöystin lukemisesta omassa kirjassaan. Aivan puistattaa yks Esa, joka myös lukee kirjoja. Esa on koneääni ilman pilkkuja ja pisteitä, ääni monotonisen yksitoikkoinen, väritön, samalla nuotilla etenevä. Annoin palautetta ja minulle väitettiin kuulijoiden pitävän kovasti koneääni-Esasta. En uskonut. Ei voi olla totta. Nyt vältän Esaa.
Joskus hulluun mieleeni vilahti kerran tuuma, että voisin minäkin alkaa lukea näkövammaisille ja muille lukemisesteisille kirjoja. Ihan hölmö ajatus ei ole. Luen takeltelematta sisältä ja luen oikein äänenpainoin. Aikoinani luin paljon äidilleni ja pidin siitä. Äänitystöitä voi tehdä kotonakin ja saa vempaimet lainaksi.No, ehkä lukijoita on tarpeeksi, parempiakin, että hautaan tuumani.
Minun ääneni on lukiessa matalan sorttinen ja Marja-Leena Haapanen sanoo matalamman äänen olevan esimerkiksi puhetyöläiselle paremman ja ennen kaikkea uskottavamman kuin falsetin. Hän esitti luennolla esimerkin ja pani kuuntelijansa ainakin hymyilemään. Haapanen on mestari näissä asioissa ja esimerkin avulla saa kuulijat huumorin varjolla huomaamaan äänien ja niiden vaikutusten erot. Marjattakin muistaa.
Alapäävitseille en naura koskaan, elleivät ole älykkään hienovaraisen tyylikkäitä, antaen kuulijan omalle oivallukselle tilaa. Eikä edes hymyä saa huulilleni aina niin teatteriyleisöä huvittavat humalaisen kohellukset. Tai kohellukset ilman humalaa. Edesmennyt Leo Jokela sai tuta tämän. Kun astui mitään sanomatta näyttämölle vakavanakin roolihenkilönä, alkoi yleisö nauraa. Hänen olemuksensa kyllä viestitti enemmän humorististen suoritusten puolesta, mutta näytteli toki vakavampiakin rooleja. Kansa tunsi hänet paremminkin armoitettuna koomikkona. Muistamme kaikki hänet mainiona etsivä Kokkina Palmu-elokuvissa ja sen, kun hän laulaa Kämpin kabinetissa "Silmät tummat niin kuin syksyinen yö..." vasemman käsivarren ikimuistoisesti antaessa rennosti sivulla roikkuen tahtia laululle. Yksi suomalaisen elokuvan unohtumattomista tähtihetkistä.
19. lokakuuta 2014
MUISTIN ERÄÄN LUENNON
Ystäväni C on aloittanut lintujen ruokinnan. Ei siemeniä,vaan maapähkinän puolikkaita. Lintujoukossa erottuu yksi huonosti käyttäytyvä talitintti. C vannoo tuntevansa kaikki lintuyksilöt ja tietää kuka on kuka. Tämänkin pahiksen. Se röykyttää muita tinttejä, vie pähkinänpalan vaikka toisen suusta ja on rikkonut C:n ikkunanpielessä olleen lämpömittarin. Puhelumme eilen katkesi melkein yllättäen, kun pahistintti tuli koputtamaan C:n ikkunaruutuun vaatien pähkinää hetipaikalla.
Avasin aamukahvin aikaan television tavoistani poiketen. Juuri kun olin sen sulkemaisillani, koska ruudussa vilahteli kissa-asuinen ihminen ja ohjelma oli lasten, kuulin tutun äänen ja valpastuin. Teatteriohjaaja, kehon kielen opettaja Marja-Leena Haapanen keskusteli kissanaisen kanssa teatterin katsomossa. Olen ollut Haapasen kehon kielen luennolla ja nauranut itseni kipeäksi. Tämmöinen sairastuminen on yleistä Haapasen esitelmöidessä kehon kielestä ja meistä suomalaisista kehon kieltä ilmaistessamme joko tahallisesti tai tahattomasti. Jälkimmäistä useimmiten tässä maassa, kun se on tarkoituksellista muualla. Käytetään käsiä, silmiä, koko ruumista viestittämään. Pohjolan väki on jäykempää, suollamme sanat vain suustamme ilman niitä vahvistavia eleitä. Muistin Haapasen luennon ja minulle tuli suunnaton ikävä. Ei enää esitelmiä, ei luentoja, ei kursseja. Ennen oli toisin. Katkerako? Kyllä ja ei. Valitsin tämän sidonnaisuuteni mieheen ja kotiin, mitä sitä siis marisemaan? Mutta kuitenkin...
Polttelen iltaisin tuikkuja lyhdyissä parvekkeella. Olohuoneessakin palaa kynttilöitä. Pimeä tulee varhain, illat pitkiä. Tulesta olen aina pitänyt. Mikään ei voita takan tulta. Voisin liekkejä tuijottaa vaikka kuinka kauan. Ne hypnotisoivat, huumaavat jollain lailla ja tietysti ne lämmittävät niin mieltä kuin huonetta. Kynttilän liekki on vaatimattomampi, mutta käy sekin paremman puutteessa. Sen elävä valo luo omituisia varjoja pimeässä huoneen seinälle. Mielikuvitus saa vauhtia. Syksyilta on hyvä ilta.
Avasin aamukahvin aikaan television tavoistani poiketen. Juuri kun olin sen sulkemaisillani, koska ruudussa vilahteli kissa-asuinen ihminen ja ohjelma oli lasten, kuulin tutun äänen ja valpastuin. Teatteriohjaaja, kehon kielen opettaja Marja-Leena Haapanen keskusteli kissanaisen kanssa teatterin katsomossa. Olen ollut Haapasen kehon kielen luennolla ja nauranut itseni kipeäksi. Tämmöinen sairastuminen on yleistä Haapasen esitelmöidessä kehon kielestä ja meistä suomalaisista kehon kieltä ilmaistessamme joko tahallisesti tai tahattomasti. Jälkimmäistä useimmiten tässä maassa, kun se on tarkoituksellista muualla. Käytetään käsiä, silmiä, koko ruumista viestittämään. Pohjolan väki on jäykempää, suollamme sanat vain suustamme ilman niitä vahvistavia eleitä. Muistin Haapasen luennon ja minulle tuli suunnaton ikävä. Ei enää esitelmiä, ei luentoja, ei kursseja. Ennen oli toisin. Katkerako? Kyllä ja ei. Valitsin tämän sidonnaisuuteni mieheen ja kotiin, mitä sitä siis marisemaan? Mutta kuitenkin...
Polttelen iltaisin tuikkuja lyhdyissä parvekkeella. Olohuoneessakin palaa kynttilöitä. Pimeä tulee varhain, illat pitkiä. Tulesta olen aina pitänyt. Mikään ei voita takan tulta. Voisin liekkejä tuijottaa vaikka kuinka kauan. Ne hypnotisoivat, huumaavat jollain lailla ja tietysti ne lämmittävät niin mieltä kuin huonetta. Kynttilän liekki on vaatimattomampi, mutta käy sekin paremman puutteessa. Sen elävä valo luo omituisia varjoja pimeässä huoneen seinälle. Mielikuvitus saa vauhtia. Syksyilta on hyvä ilta.
18. lokakuuta 2014
BAAKELSIT
Tukholmassa on maininta vuonna 1513 ensimmäistä kertaa munasta ja sokerista tehdystä leivonnaisesta. Sillä ei tainnut olla nimeä, yleisnimityksestä puhumattakaan. "Bakelse" putkahti ruotsinkielisenä ihmisten ilmoille ensimmäisen kerran vuonna 1642. Noihin aikoihin on maininta myös ensimmäisestä kondiittorista Tukholmassa. Hän leipoi sokerileivonnaisia vain hoviin. "Paakelsit" yleistyivät 1600-luun lopussa ollen tietysti silloin juhlaleipää. Tavallisimmissa kekkereissä oli tarjolla korppuja ja rinkeleitä.
Aateliset nauttivat samaan aikaan piparkakkuja, hedelmätorttuja, voikakkuja ja mantelitorttuja. Mantelit olivat olleet leivonnaisissa käytössä jo 1200-luvulla. Vuosisata myöhemmin oli tuttua jo marsipaani Italiassa ja Espanjassa. Marsipaania pidettiin hautajaiskonvehtina Saksassa 1500-luvun alusta.
Torttu-sana juontaa alkunsa latinasta "tortum" ja se oli yleensä hedelmillä täytetty litteä kakku. Käytettiin varsinaisia torttupannuja. Pohjolassa avotulella valmistetut tortut olivat voissa keitettyjä herkkuja 1700-luvulla. Siihen aikaan vain harvat leivonnaiset valmistuivat uunissa. Tämä on kerrottu Reinero Broocmanin ruotsalaisessa kotitalouskirjassa vodelta 1736. Nämä leivonnaiset muistuttivat enemmänkin nykyajan pikkuleipiä.
Juhlaleivonnaiset olivat Helsingissä aina kotona tehtyjä. Kokeiltiin tai hankittiin esimerkiksi Cajsa Wargin ruotsinkielinen keittokirja (1755), joka oli tuolloin jo aika yleinen helsinkiläiskodeissa. Vieläkin tämän ajan keittokirjoissa on joitakin Kajsa Wargin ohjeita, joista muutamia olen itsekin kokeillut.
Suomessa järjestäydyttiin omaksi ammattikunnaksi vuonna 1767. Nimi oli Sokerileipuri-Yhdistys. Jäseniä Oulusta, Turusta, Vaasasta ja Helsingistä. Helsinkiä edusti vuodesta 1800 Peter Fahlberg. Tukholmassa sokerileipurit luettiin taiteilijoihin kuuluviksi. Mahtoiko meillä olla samoin?
Cajsa Wargin keittokirjassa osoitetaan, kuinka paakelsi oikein alkoi hahmottua leivokseksi. Keitettyjen leivonnaisten rinnalle ilmestyi vaativampia leivonnaisia kuin myös työkalut moninaistuivat. Oli jo kaulimia, taikinapyöriä, simpukan muotoisia pieniä vuokia tinasta ja paperista. Leivottiin voitaikinaa ja käytettiin voisulaa.
Kodeissa oli hopeisia kahvikannuja, kermanekkoja, sokerivateja, sokeripihtejä ja teekannuja. Eikä tarjolla aina ollut paakelsien seuraksi kahvia tai teetä, vaan juotiin viiniä ja punssia palan painikkeeksi. Helsingissä ei ollut kuin muutama yleinen leipuri ja hekin valmistivat etupäässä ruokaleipää.
Sveitsiläskondiittorit muuttivat elämän tulemalla Helsinkiin ja koko Pohjolaan 1800-luvun alussa. Heiltä syntyi vaikka mitä murotaikinasta ja voitaikinasta alkaen. Konditorioita avattiin leipomoiden yhteyteen sveitsiläisen Christian Mennin johdolla. Hän avasi konditorian Aleksanterinkatu 12 vuonna 1817 sekä "Landhaus zum Vergnügen´in Hesperian puistoon vuonna 1822. Tästä alkoi konditorioiden ja kondiittorien aika Helsingissä.
Tiedot Helsingin kaupunginmuseon Narinkka-kirjasta Bo Lönnqvistin kirjoituksesta "Bakelser i Helsingfors".
Aateliset nauttivat samaan aikaan piparkakkuja, hedelmätorttuja, voikakkuja ja mantelitorttuja. Mantelit olivat olleet leivonnaisissa käytössä jo 1200-luvulla. Vuosisata myöhemmin oli tuttua jo marsipaani Italiassa ja Espanjassa. Marsipaania pidettiin hautajaiskonvehtina Saksassa 1500-luvun alusta.
Torttu-sana juontaa alkunsa latinasta "tortum" ja se oli yleensä hedelmillä täytetty litteä kakku. Käytettiin varsinaisia torttupannuja. Pohjolassa avotulella valmistetut tortut olivat voissa keitettyjä herkkuja 1700-luvulla. Siihen aikaan vain harvat leivonnaiset valmistuivat uunissa. Tämä on kerrottu Reinero Broocmanin ruotsalaisessa kotitalouskirjassa vodelta 1736. Nämä leivonnaiset muistuttivat enemmänkin nykyajan pikkuleipiä.
Juhlaleivonnaiset olivat Helsingissä aina kotona tehtyjä. Kokeiltiin tai hankittiin esimerkiksi Cajsa Wargin ruotsinkielinen keittokirja (1755), joka oli tuolloin jo aika yleinen helsinkiläiskodeissa. Vieläkin tämän ajan keittokirjoissa on joitakin Kajsa Wargin ohjeita, joista muutamia olen itsekin kokeillut.
Suomessa järjestäydyttiin omaksi ammattikunnaksi vuonna 1767. Nimi oli Sokerileipuri-Yhdistys. Jäseniä Oulusta, Turusta, Vaasasta ja Helsingistä. Helsinkiä edusti vuodesta 1800 Peter Fahlberg. Tukholmassa sokerileipurit luettiin taiteilijoihin kuuluviksi. Mahtoiko meillä olla samoin?
Cajsa Wargin keittokirjassa osoitetaan, kuinka paakelsi oikein alkoi hahmottua leivokseksi. Keitettyjen leivonnaisten rinnalle ilmestyi vaativampia leivonnaisia kuin myös työkalut moninaistuivat. Oli jo kaulimia, taikinapyöriä, simpukan muotoisia pieniä vuokia tinasta ja paperista. Leivottiin voitaikinaa ja käytettiin voisulaa.
Kodeissa oli hopeisia kahvikannuja, kermanekkoja, sokerivateja, sokeripihtejä ja teekannuja. Eikä tarjolla aina ollut paakelsien seuraksi kahvia tai teetä, vaan juotiin viiniä ja punssia palan painikkeeksi. Helsingissä ei ollut kuin muutama yleinen leipuri ja hekin valmistivat etupäässä ruokaleipää.
Sveitsiläskondiittorit muuttivat elämän tulemalla Helsinkiin ja koko Pohjolaan 1800-luvun alussa. Heiltä syntyi vaikka mitä murotaikinasta ja voitaikinasta alkaen. Konditorioita avattiin leipomoiden yhteyteen sveitsiläisen Christian Mennin johdolla. Hän avasi konditorian Aleksanterinkatu 12 vuonna 1817 sekä "Landhaus zum Vergnügen´in Hesperian puistoon vuonna 1822. Tästä alkoi konditorioiden ja kondiittorien aika Helsingissä.
Tiedot Helsingin kaupunginmuseon Narinkka-kirjasta Bo Lönnqvistin kirjoituksesta "Bakelser i Helsingfors".
17. lokakuuta 2014
TÖÖLÖ
Olen syntynyt Töölössä, kasvanut ja käynyt kouluni, avioliittoon vihitty Töölön kirkossa ja rouvana asunut. Sielultani olen nykysestä asuinpaikastani huolimatta yhä töölöläinen. En suuremmin ole pohtinut Töölö-nimen alkuperää. Kuullut ja lukenut olen, että se on monia tutkijoita askarruttanut. Mistä siis tulee Töölö-nimi?
Onko se lähtöisin, kuten kielitieteilijä, suomen kielen professori Heikki Ojansuu (1873-1923) väittää, suomen kielen adjektiivista "työläs" tarkoittaen isotöistä ja hankalaa, kuten professori on tulkinnut Töölönlahden olleen vaikeakulkuisen lahden? Hänen mukaansa Töölönlahti olisi ollut nimeltään Työlöilaksi. Toinen professori, kansanedustaja ja ministeri Väinö Voionmaa (1869-1947) on tulkinnut nimen tulleen hämäläisestä siirtymänimestä. Forssassa oli Tölön talo ja Hausjärvellä Ylätölö.
Narinkka-kirjan 1986-1987 Marja-Liisa Tuomi sanoo molempien herrojen tulkinnan olevan keinotekoisia. Loivarantainen Töölönlahti ei ole missään vaiheessa ollut vaikeakulkuinen, eikä Voionmaan yhdistäminen siirtymänimeen ole liioin realistinen.
Jo 1500-luvulla oli Tölöby,Tölleby,Tölo.Töloo, Tölå,Tölåå, Tölåby, Thölå, Töölåby. Näiden nimien loppuosa olisi saattanut merkitä jokea, arvelee Tuomi. Joki on ollut. Se virtasi Töölönjärvestä nykyisen Alppipuiston läpi Töölönlahteen. Vielä 1980-luvulla oli jokiuoman pohjalla pieni puro kertomassa joen juoksusta muinoin.
Töölö-nimen alkuosa taas viittaisi pyörimiseen töla-verbin mukaan. Tölå olisi merkinnyt pyörteistä jokea. Tuomi palaa kuitenkin muihin töl-nimisiin. Tölmossen Korsholmassa, Ahvenanmaalla Brädössä Töläng ja Maalahden Tölbäcken. Murteisiin perehtyneen Väinö Solstrandin (1882-1940) mukaan "nimen tarkoittaneet osoittavat sanojen määriteosan olleen lätäkkö, poukama tai suo, maastotermiä osoittavia". Töölö olikin soista. Suomaita Stadionin ja Kaupunginpuutarhan kallioiden ympärillä. Näiden soiden läpi juoksi Tölå, suojoki. Jospa Töölön kylä olisikin ollut Suojoen kylä?
No, oli nyt niin taikka näin, Töölö kelpaa ja olen Töölöstä kotoisin, juureni ovat siellä. Tuskin koskaan selviää tutkijoille, tulevillekaan, mistä Töölö nimensä sai. Loppujen lopuksi se on yks lysti. Sen nimi on Töölö ja sillä sipuli.
Onko se lähtöisin, kuten kielitieteilijä, suomen kielen professori Heikki Ojansuu (1873-1923) väittää, suomen kielen adjektiivista "työläs" tarkoittaen isotöistä ja hankalaa, kuten professori on tulkinnut Töölönlahden olleen vaikeakulkuisen lahden? Hänen mukaansa Töölönlahti olisi ollut nimeltään Työlöilaksi. Toinen professori, kansanedustaja ja ministeri Väinö Voionmaa (1869-1947) on tulkinnut nimen tulleen hämäläisestä siirtymänimestä. Forssassa oli Tölön talo ja Hausjärvellä Ylätölö.
Narinkka-kirjan 1986-1987 Marja-Liisa Tuomi sanoo molempien herrojen tulkinnan olevan keinotekoisia. Loivarantainen Töölönlahti ei ole missään vaiheessa ollut vaikeakulkuinen, eikä Voionmaan yhdistäminen siirtymänimeen ole liioin realistinen.
Jo 1500-luvulla oli Tölöby,Tölleby,Tölo.Töloo, Tölå,Tölåå, Tölåby, Thölå, Töölåby. Näiden nimien loppuosa olisi saattanut merkitä jokea, arvelee Tuomi. Joki on ollut. Se virtasi Töölönjärvestä nykyisen Alppipuiston läpi Töölönlahteen. Vielä 1980-luvulla oli jokiuoman pohjalla pieni puro kertomassa joen juoksusta muinoin.
Töölö-nimen alkuosa taas viittaisi pyörimiseen töla-verbin mukaan. Tölå olisi merkinnyt pyörteistä jokea. Tuomi palaa kuitenkin muihin töl-nimisiin. Tölmossen Korsholmassa, Ahvenanmaalla Brädössä Töläng ja Maalahden Tölbäcken. Murteisiin perehtyneen Väinö Solstrandin (1882-1940) mukaan "nimen tarkoittaneet osoittavat sanojen määriteosan olleen lätäkkö, poukama tai suo, maastotermiä osoittavia". Töölö olikin soista. Suomaita Stadionin ja Kaupunginpuutarhan kallioiden ympärillä. Näiden soiden läpi juoksi Tölå, suojoki. Jospa Töölön kylä olisikin ollut Suojoen kylä?
No, oli nyt niin taikka näin, Töölö kelpaa ja olen Töölöstä kotoisin, juureni ovat siellä. Tuskin koskaan selviää tutkijoille, tulevillekaan, mistä Töölö nimensä sai. Loppujen lopuksi se on yks lysti. Sen nimi on Töölö ja sillä sipuli.
15. lokakuuta 2014
KANSALLE SIRKUSHUVEJA
Minä muistan sirkuksesta sahanpurun tuoksun. Se jo sieraimissa aiheutti jännityksen ja odotuksen tunteen. Katselin eläinten temppuja suuren hämmästyksen ja luultavasti myös ihastuksen vallassa. Pelkäsin leijonien karjahtelua ja nauroin muiden lasten lailla apinoiden kujeille aavistamatta minkälaisen harjoittelun ja pakottamisen tulosta olivat. Näitä sirkusesityksiä olin vanhempieni kanssa katsomassa Tukholmankin matkoilla.Nyt en enää sirkukseen menisi. Ehkä myös säännöt ja lakipykälät ovat muuttuneet niin, ettei kaikenlaisia eläimiä saa hyödyntää ihmisen huvittamisen takia. Eikä kai tämän ajan ihminen,ainakaan aikuinen, hämmästelisi elefantin nousemista pienen pallin päälle.
Minun varhaisessa lapsuudessani nykyisen Kisahallin kohdalla oli Hippodrom. Se oli rakennettu 1910-luvulla Mannerheimintien varteen Töölössä. Muistan olleeni Hippodromin sirkuksen näytöksessä ainakin kerran kummitätini kanssa. Katsomoon mahtui 1000 henkeä. Hippodrom purettiin 1940-luvun loppupuolella Messuhallin (rakennettu 1935) jatkeen tieltä. Kisahalli-nimitys otettiin käyttöön myöhemmin. Vanhat stadilaiset puhuvat yhä "Messuhallista". Sen B- osa, joka tuli Hippodromin tilalle, oli Pikkumessuhalli. Messuhalli oli nimensä mukaisesti erilaisten messujen tapahtumapaikka urheiluakaan unohtamatta, joskus järjestettiin jopa tanssiaiset.
Helsingissä on ollut toki muuallakin sirkusesityksiä. Kerrotaan 1800-luvun olleen niiden kulta-aikaa. Varsinkin Cinisellin sirkus esityksineen oli usein kaupunkilaisia viihdyttämässä 1870-luvulta alkaen. Sirkustelttaan mahtui 3000 katsojaa. Hevosia Cinisellilla oli 80 kpl. Vierailu kesti kesästä jouluun.
Sirkukset lisääntyivät ja niinpä Helsingin keskustasta häädettiin sirkuslaiset eläimineen Siltasaaren puolelle Hakaniemeen. Rieksin paperitehdas nykyisellä Paasivuorenkadulla toimi esitysten pitopaikkana ja katu sai nimekseen Sirkuskatu. Töölöön Hesperianpuistoon myös häädettiin keskustasta sirkukseen viittaavat esiintyjät "luonnonoikut, magnetisoijat,mnemoteknikot, silmänkääntäjät ja muut ihmeidentekijät", kuten Elina Katainen ja Matti Kauppi Narinkka-sarjan kirjassa vuodelta 1993 kertovat.
Kaikinpuolista hilpeää sirkushuvin lisäksi saivat helsinkiläiset nautittavakseen salonkiyhtyeiden musiikista alkaen keskustan ravintoloissa pari sataa vuotta sitten. Oli kabaree- ja varieteeohjelmia ja kuplettilaulaulajat ilahduttivat yleisöään kahviloissa. Elettiin "elävän" musiikin aikaa. Varakkaimmissa piireissä oli jo gramofonilevyjä ja fenografilieriöitä, mutta laitakaupungin köyhempi väki nautti täysin rinnoin pelimannimusiikista naturel, positiivareista ja katusoittajien äänistä.
Gramofonilevyjen myötä edettiin tekniikan alalla eläviin kuviin asti. Varhaisimman elokuvaesityksen tiedetään tapahtuneen 1896 Seurahuoneen Sofia-salissa. Vuonna 1901 avattiin ensimmäinen vakituinen elokuvateatteri Kinematograf International Mikonkatu viiteen. Kolmetoista vuotta myöhemmin niitä oli Helsingissä jo kymmenen.
Sittemmin jo minunkin aikanani leffateattereita oli kymmeniä Helsingissä ja minä kävin vuosien aikana melkein jokaisessa, kuitenkin eniten Axassa, joka oli kodistani "kaltsin" takana kivenheiton päässä. Nyt me tiedämme elokuvateattereiden kadonneen suurelta osin kokonaan television tulon jälkeen sekä muiden harrastusten myötä. Myös pub-kulttuuri oli rantautunut Suomeen. Kaljatuopin ääressä istuttiin mukavammin kuin leffateatterin epämukavissa tuoleissa. Televisiokanavia elokuvineen voi ostaa omaan näköradioonsa, niin mitä sitä vaivautuisi elokuvateatteriin asti.
Tämmöistä asiaa Narinkka-kirjan avulla sirkuksesta ja muusta huvituksesta aikojen takaa.
Minun varhaisessa lapsuudessani nykyisen Kisahallin kohdalla oli Hippodrom. Se oli rakennettu 1910-luvulla Mannerheimintien varteen Töölössä. Muistan olleeni Hippodromin sirkuksen näytöksessä ainakin kerran kummitätini kanssa. Katsomoon mahtui 1000 henkeä. Hippodrom purettiin 1940-luvun loppupuolella Messuhallin (rakennettu 1935) jatkeen tieltä. Kisahalli-nimitys otettiin käyttöön myöhemmin. Vanhat stadilaiset puhuvat yhä "Messuhallista". Sen B- osa, joka tuli Hippodromin tilalle, oli Pikkumessuhalli. Messuhalli oli nimensä mukaisesti erilaisten messujen tapahtumapaikka urheiluakaan unohtamatta, joskus järjestettiin jopa tanssiaiset.
Helsingissä on ollut toki muuallakin sirkusesityksiä. Kerrotaan 1800-luvun olleen niiden kulta-aikaa. Varsinkin Cinisellin sirkus esityksineen oli usein kaupunkilaisia viihdyttämässä 1870-luvulta alkaen. Sirkustelttaan mahtui 3000 katsojaa. Hevosia Cinisellilla oli 80 kpl. Vierailu kesti kesästä jouluun.
Sirkukset lisääntyivät ja niinpä Helsingin keskustasta häädettiin sirkuslaiset eläimineen Siltasaaren puolelle Hakaniemeen. Rieksin paperitehdas nykyisellä Paasivuorenkadulla toimi esitysten pitopaikkana ja katu sai nimekseen Sirkuskatu. Töölöön Hesperianpuistoon myös häädettiin keskustasta sirkukseen viittaavat esiintyjät "luonnonoikut, magnetisoijat,mnemoteknikot, silmänkääntäjät ja muut ihmeidentekijät", kuten Elina Katainen ja Matti Kauppi Narinkka-sarjan kirjassa vuodelta 1993 kertovat.
Kaikinpuolista hilpeää sirkushuvin lisäksi saivat helsinkiläiset nautittavakseen salonkiyhtyeiden musiikista alkaen keskustan ravintoloissa pari sataa vuotta sitten. Oli kabaree- ja varieteeohjelmia ja kuplettilaulaulajat ilahduttivat yleisöään kahviloissa. Elettiin "elävän" musiikin aikaa. Varakkaimmissa piireissä oli jo gramofonilevyjä ja fenografilieriöitä, mutta laitakaupungin köyhempi väki nautti täysin rinnoin pelimannimusiikista naturel, positiivareista ja katusoittajien äänistä.
Gramofonilevyjen myötä edettiin tekniikan alalla eläviin kuviin asti. Varhaisimman elokuvaesityksen tiedetään tapahtuneen 1896 Seurahuoneen Sofia-salissa. Vuonna 1901 avattiin ensimmäinen vakituinen elokuvateatteri Kinematograf International Mikonkatu viiteen. Kolmetoista vuotta myöhemmin niitä oli Helsingissä jo kymmenen.
Sittemmin jo minunkin aikanani leffateattereita oli kymmeniä Helsingissä ja minä kävin vuosien aikana melkein jokaisessa, kuitenkin eniten Axassa, joka oli kodistani "kaltsin" takana kivenheiton päässä. Nyt me tiedämme elokuvateattereiden kadonneen suurelta osin kokonaan television tulon jälkeen sekä muiden harrastusten myötä. Myös pub-kulttuuri oli rantautunut Suomeen. Kaljatuopin ääressä istuttiin mukavammin kuin leffateatterin epämukavissa tuoleissa. Televisiokanavia elokuvineen voi ostaa omaan näköradioonsa, niin mitä sitä vaivautuisi elokuvateatteriin asti.
Tämmöistä asiaa Narinkka-kirjan avulla sirkuksesta ja muusta huvituksesta aikojen takaa.
12. lokakuuta 2014
ROTTIEN INVAASIO ITÄKESKUKSESSA
Nyt tarvitaan Helsingin Itäkeskukseen kunnon pillipiipari kuljettamaan rotat pois. Näin kävi tarinan mukaan joskus 1200-luvulla Saksan Hamelnin kaupungissa rottien vallattua turut ja torit. Pillipiipari hurmasi huilun soitollaan rotat ja vei rottajonon hukkumaan läheiseen Weser-jokeen. Grimmin veljekset toivat sadun julkisuuteen joskus 1800-luvulla ja minäkin olen sen lukenut. Tarinasta on muunnelmia jos jonkinlaisia, mutta faabelin lumo on tallella.
Rotat hamuavat syötävää ja koska nykyinen ihmiskunta on sottaisaa ja ympäristöstään piittaamatonta lajia, heitellään ruuanloput milloin missäkin kuljetaan, niin on rotilla ruokaa yllinkyllin. Kuten nyt Itäkeskuksessa. Ihmiset yleensä kammoavat rottia jo senkin takia, että ne levittävät tauteja. Emme Euroopassa tunne pyhää kunnioitusta näitä eläimiä kohtaan kuten Kiinassa. Väittävät rotan olevan Gandesh-jumalan esiintymishahmon, kuin myös taru kertoo rotan tuoneen riisin ihmiskunnalle. Siinäpä jo palvomisen aiheita.
Tämä jyrsijälaji on myös lemmikkinä tunnettu ja näitä kotieläimiä on toki Suomessakin. Monelle rotta, on laji mikä tahansa, teettää antipaattisia tunteita, jos en sanoisi iljetystä. Ehkä sen takia, koska rotat tonkivat jätteitä, kuljeksivat viemäreissä ja syövät mitä eteen sattuu. Saattavat hoitaa omaa hygieniaansa hyvin, mutta elinalueet ovat arvelluttavia.
Rotan häntä ei ole mielestäni mikään miellyttävä ruumiin osa. Se on pitkälti kalju karvaton elin muistuttaen siimaa. Ei mikään pörröinen lisäke, joka tuppaa monella muulla eläimellä olemaan houkuttaen koko eläimen silitykseen. Rottaa sanotaan viisaaksi ja kai se onkin sitä, kun on kaikesta tuholaistorjunnasta huolimatta yhä riesanamme maapallolla. Niitä on kerrottu siirtyneen aikojen alussa maanosasta toiseen laivojen ruumissa. Laivan kiinnityttyä kaijaan, ovat köysiä pitkin kipittäneet uusille asuinalueilleen voimaan hyvin.
Hamelnissa päästiin rotista eroon, mitenkä nyt lienee Itäkeskuksessa? Otetaanko järeämmät aseet vai palkataanko huilumies?
Rotat hamuavat syötävää ja koska nykyinen ihmiskunta on sottaisaa ja ympäristöstään piittaamatonta lajia, heitellään ruuanloput milloin missäkin kuljetaan, niin on rotilla ruokaa yllinkyllin. Kuten nyt Itäkeskuksessa. Ihmiset yleensä kammoavat rottia jo senkin takia, että ne levittävät tauteja. Emme Euroopassa tunne pyhää kunnioitusta näitä eläimiä kohtaan kuten Kiinassa. Väittävät rotan olevan Gandesh-jumalan esiintymishahmon, kuin myös taru kertoo rotan tuoneen riisin ihmiskunnalle. Siinäpä jo palvomisen aiheita.
Tämä jyrsijälaji on myös lemmikkinä tunnettu ja näitä kotieläimiä on toki Suomessakin. Monelle rotta, on laji mikä tahansa, teettää antipaattisia tunteita, jos en sanoisi iljetystä. Ehkä sen takia, koska rotat tonkivat jätteitä, kuljeksivat viemäreissä ja syövät mitä eteen sattuu. Saattavat hoitaa omaa hygieniaansa hyvin, mutta elinalueet ovat arvelluttavia.
Rotan häntä ei ole mielestäni mikään miellyttävä ruumiin osa. Se on pitkälti kalju karvaton elin muistuttaen siimaa. Ei mikään pörröinen lisäke, joka tuppaa monella muulla eläimellä olemaan houkuttaen koko eläimen silitykseen. Rottaa sanotaan viisaaksi ja kai se onkin sitä, kun on kaikesta tuholaistorjunnasta huolimatta yhä riesanamme maapallolla. Niitä on kerrottu siirtyneen aikojen alussa maanosasta toiseen laivojen ruumissa. Laivan kiinnityttyä kaijaan, ovat köysiä pitkin kipittäneet uusille asuinalueilleen voimaan hyvin.
Hamelnissa päästiin rotista eroon, mitenkä nyt lienee Itäkeskuksessa? Otetaanko järeämmät aseet vai palkataanko huilumies?
11. lokakuuta 2014
VÄÄRIN: ULKOLAINEN
Törmäsin jälleen erään toimittajan käyttämään sanaan ulkolainen. Jo Rauni Vornanen 1970-luvulla teilasi sanan kirjassaan Sano se suomeksi (Otava 1972) liittämällä sen "kehnoon puhekieleen". Oikea ilmaisu on substantiivina "ulkomaalainen" ja adjektiivina "ulkomainen". Samoilla linjoilla on myös Kotimaisten kielten keskus (Kotus): "ulkolainen on ulkomaisen ja ulkomaalaisen huono yhdistelmä, jota ei pitäisi käyttää ollenkaan". Kuitenkin ulkolainen-sanaa kuulee jatkuvasti ja näkee jopa kirjoitettuna.
"Ulkolainen" kuuluu sanoihin, joka on minulla syvässä boikotissa kuten "kaa" (=kanssa) ja about-sana outona hyppäyksenä suomenkielisessä lauseessa. Nuoriso aloitti tämän kaikinpuolisen englannin ymppäämisen suomenkieleen ja nyt tapaa käyttävät aivan fiksutkin aikuiset. En tosin ole kuullut televisiohaastatteluissa, en esitelmöitsijöiden, enkä kansanedustajien tai ministerien käyttävän julkisuudessa. "Kaa" on erään blogiystäväni mukaan murresana Kotkan seudulla. Miten se on levinnyt muuallekin maahan, sitä en tiedä. Vai onko ollut meillä muualla vaikeaa lausua sanansisäisesti kolmen konsonantin jono "nss"?
Kieli muuttuu ja kehittyy. Totta kai. "Alkaa alkamaankin" hyväksytään nykyisin kelvolliseksi puhekielessä. Vanha suomenkielen opettajani kääntyy haudassa, koska hänelle oli sydämen asiana oikaista, jos joku oppilas sanoi alkavansa lukemaan. Kirjakieleen alkaminen alkamaan ei ole vielä hyväksytty. Sanat ja sanonnat, kun niitä tarpeeksi kauan "huonona" kielenä käytetään, otetaan aikanaan kirjakieleen käyttöön ja Nykysuomen sanakirjaan. Ehkä nämäkin minun nyt epäsuosiooni päässeet sanat joskus ovat hyvää suomea ja hyväksyttävää kirjakieltä.
Minä se taas tässä olen tietävinäni suomenkielen sanojen oikeasta käytöstä, vaikka teen virheitä itsekin. Mutta eikös juuri ne ihmiset ole näitä besserwissereitä, jotka eivät tiedä juurikaan mitään?
"Ulkolainen" kuuluu sanoihin, joka on minulla syvässä boikotissa kuten "kaa" (=kanssa) ja about-sana outona hyppäyksenä suomenkielisessä lauseessa. Nuoriso aloitti tämän kaikinpuolisen englannin ymppäämisen suomenkieleen ja nyt tapaa käyttävät aivan fiksutkin aikuiset. En tosin ole kuullut televisiohaastatteluissa, en esitelmöitsijöiden, enkä kansanedustajien tai ministerien käyttävän julkisuudessa. "Kaa" on erään blogiystäväni mukaan murresana Kotkan seudulla. Miten se on levinnyt muuallekin maahan, sitä en tiedä. Vai onko ollut meillä muualla vaikeaa lausua sanansisäisesti kolmen konsonantin jono "nss"?
Kieli muuttuu ja kehittyy. Totta kai. "Alkaa alkamaankin" hyväksytään nykyisin kelvolliseksi puhekielessä. Vanha suomenkielen opettajani kääntyy haudassa, koska hänelle oli sydämen asiana oikaista, jos joku oppilas sanoi alkavansa lukemaan. Kirjakieleen alkaminen alkamaan ei ole vielä hyväksytty. Sanat ja sanonnat, kun niitä tarpeeksi kauan "huonona" kielenä käytetään, otetaan aikanaan kirjakieleen käyttöön ja Nykysuomen sanakirjaan. Ehkä nämäkin minun nyt epäsuosiooni päässeet sanat joskus ovat hyvää suomea ja hyväksyttävää kirjakieltä.
Minä se taas tässä olen tietävinäni suomenkielen sanojen oikeasta käytöstä, vaikka teen virheitä itsekin. Mutta eikös juuri ne ihmiset ole näitä besserwissereitä, jotka eivät tiedä juurikaan mitään?
10. lokakuuta 2014
ONNI ON MANCHEGO-JUUSTO
Katselin Peterin matkailemista Hispaniassa ja hän meni espanjalaisen oppaansa ja tulkkinsa kanssa juustovalmistamoon. Pidän juustoista ja pidin juusto-osuudesta ohjelmassa. Maistelivat Manchegoa. Kauan kypsytettyä, joita harvoin itse ostan. No, ja minähän ostamaan tuuraajapäivänä 12 kuukautta kypsytettyä Manchegoa ja ihastuin ikipäiviksi. Leikkasin viipaleita kuten juustomestari näytti. Panin juustohöylän syrjään, koska juustoa arvostava ihminen ei höylällä juustoa raiskaa. Siirryn nyt tuotapikaa muihinkin 12-kuukautisiin lampaanmaitojuustoihin ja minulle urkenee aivan uusi maailma.
Kotisairaalasta soitettiin ja minut on pantu töihin. Siis aiempaa enemmän. Nyt otan verensokerinäytteen monta kertaa viikossa ja verenpaineen mittaan aamuisin. Olen toki ennenkin ottanut ja mitannut, mutta epäsäännöllisin välein. Puoliso vaan ei kestä pienintäkään kipua, jotta reiän saaminen sormenpäähän ei suinkaan ole mikään yksinkertainen juttu. Vaatii järkipuhetta ja diplomatiaa.
Roman Sachsin kirja suomalaisuudesta on kuunneltu. Olemme me aikamoisia epeleitä ulkomaalaisen silmin nähtynä. Kaikenlaisia kilpailuja maakunnissa. Muurahaispesässä istumista paljain pyllyin, eukon kantoa ja saappaan heittoa. Olemme umpinaisia suustamme, sosiaalinen elämämme on minimaalista, mutta jokainen puhuu enemmän tai vähemmän sujuvasti englantia. Kolmekymmentä vuotta Sachs on Suomessa asunut, eikä meitä ymmärrä vieläkään. Vähän hävetti kirjaa kuunnellessa, mutta enemmän oikeastaan nauratti. Suomalaistunut saksalainen kirjailija on myös sitä mieltä, että jos suuri ja mahtava itäinen naapurimme hyökkäisi Suomeen, pystymme pitämään puoliamme varttitunnin verran. Ja jos naapuri etenee Ruotsiin, siellä pannaan lujasti kampoihin puolituntia.
Nyt olen Antti Tuurin mukana Islannissa, mutta aivan matkan alussa. Vielä en siis tiedä, uskaltautuuko kirjailija islanninhevosen selkään, kun heppa alkaa töltätä. On kuulemma aikamoista menoa tietävät ne, jotka ovat sen lajin ratsastamisen kokeneet. Jos ratsastajalla on kovin pitkät jalat, voi homma koitua hankalaksi, koska islanninhevosen korkeus on noin 135 cm. Polvet vaan koukkuun ja menoksi. Eiväthän islantilaisetkaan mitään kääpiökansaa ole.
Kotisairaalasta soitettiin ja minut on pantu töihin. Siis aiempaa enemmän. Nyt otan verensokerinäytteen monta kertaa viikossa ja verenpaineen mittaan aamuisin. Olen toki ennenkin ottanut ja mitannut, mutta epäsäännöllisin välein. Puoliso vaan ei kestä pienintäkään kipua, jotta reiän saaminen sormenpäähän ei suinkaan ole mikään yksinkertainen juttu. Vaatii järkipuhetta ja diplomatiaa.
Roman Sachsin kirja suomalaisuudesta on kuunneltu. Olemme me aikamoisia epeleitä ulkomaalaisen silmin nähtynä. Kaikenlaisia kilpailuja maakunnissa. Muurahaispesässä istumista paljain pyllyin, eukon kantoa ja saappaan heittoa. Olemme umpinaisia suustamme, sosiaalinen elämämme on minimaalista, mutta jokainen puhuu enemmän tai vähemmän sujuvasti englantia. Kolmekymmentä vuotta Sachs on Suomessa asunut, eikä meitä ymmärrä vieläkään. Vähän hävetti kirjaa kuunnellessa, mutta enemmän oikeastaan nauratti. Suomalaistunut saksalainen kirjailija on myös sitä mieltä, että jos suuri ja mahtava itäinen naapurimme hyökkäisi Suomeen, pystymme pitämään puoliamme varttitunnin verran. Ja jos naapuri etenee Ruotsiin, siellä pannaan lujasti kampoihin puolituntia.
Nyt olen Antti Tuurin mukana Islannissa, mutta aivan matkan alussa. Vielä en siis tiedä, uskaltautuuko kirjailija islanninhevosen selkään, kun heppa alkaa töltätä. On kuulemma aikamoista menoa tietävät ne, jotka ovat sen lajin ratsastamisen kokeneet. Jos ratsastajalla on kovin pitkät jalat, voi homma koitua hankalaksi, koska islanninhevosen korkeus on noin 135 cm. Polvet vaan koukkuun ja menoksi. Eiväthän islantilaisetkaan mitään kääpiökansaa ole.
9. lokakuuta 2014
PÄÄKAUPUNKIVIERAILU
Kun olin lapsi, hämmästelin sitä ihmetysten tulvaa vanhempieni ystäviltä, jotka tulivat kotoaan maalta ensimmäistä kertaa Helsinkiin. Asiat olivat tietysti minulle ilmiselviä ja jokapäiväisiä. Vierailulle tultiin yleensä talvisydännä maalaistalon vetäessä henkeä syystöiden jälkeen ja uinahtaessa hetken ennen kevätkylvöjä. Navettaa ja tallia huolsivat naapurit isäntäväen ollessa pääkaupungissa.
Lunta oli paljon. Ihmiset flaneerailivat jalkakäytävien reunostoja kiertävien lumivallien keskellä kuin valkoisessa kuilussa. Kuorma-autot ajelivat lumilasteineen ohi purkaakseen kuormansa lumelle varattuun paikkaan. Lapioilla auton lava täytettiin ja välillä juotiin lämmikkeeksi kahvia harmaan villasukan peittämästä pullosta. Talvet olivat pakkasen täyttämiä, kaduilla hiihdettiin, puusukset luistivat, kelkkamäet lapsia täynnä.
Vanhempani näyttivät vierailleen kaupunkia. Veivät Fazerin kahvilaan Kluuvikadulla. Presidentin linnaa katseltiin kunnioittaen. Elettiin J.K.Paasikiven aikaa. Tove Janssonin ensimmäinen Muumi-kirja Småtrollet och den stora översvämningen oli jo ilmestynyt. Mika Waltari saanut valmiiksi Sinuhen ja tänä päivänä jälleen julkisuudessa olevan Olavi Paavolaisen Synkkä yksinpuhelu oli uutuuttaan kirjakauppojen myyntipöydillä. Kemian Nobel-palkinto oli annettu Suomeen A.I. Virtaselle. Sota oli ohi, Helsinkiä korjailtiin.
Iltaa istuessa vanhempieni olohuoneessa, puhuttiin politiikkaa sotaa unohtamatta. Sen kynnet eivät ulottuneet vieraiden pihapiiriin eteläisellä Pohjanmaalla. Elettiin pitkälti kuten ennenkin. Tuskin tietäen Hitlerin vierailusta Mannerheimin syntymäpäivillä. Mitä nyt radiosta oli kuultu. Muualla riehuneesta sodan melskeestä huolimatta oli lehmät lypsettävä, vainiot hoidettava, kylvöt tehtävä. Suurimmilta runnomisilta säästynyt Helsinkikin oli kovin kaukana. Sitten sinne tehtiin matka, että voitaisiin sanoa käyneensä. Eipä tuo kummonen ollut, kerrottiin myöhemmin. Luminen, kylmän merituulen ympäröimä iso kylä ihmisineen, kauppoineen ja kaikkine turhuuksineen.
Toista kertaa ei tänne tultu. Vaasa riitti ja se oli huomattavasti lähempänäkin. Aikanaan tutustuin aikuisena vanhempieni silloisten vieraitten jo niinikään varttuneisiin lapsiin. Hekin tekivät ensivisiitin Helsinkiin vasta vuosien kuluttua. Ei ollut aiemmin asiaa. Seinäjoelta sai kaiken ja asiatkin toimitettua. Mitä sitä bensaa pitemmästi kuluttamaan. Helsinki kun ei ole mikään maailman napa. Ei ollut silloin, eikä ole nytkään. Napa tai ei, rakastan kaupunkiani.
Lunta oli paljon. Ihmiset flaneerailivat jalkakäytävien reunostoja kiertävien lumivallien keskellä kuin valkoisessa kuilussa. Kuorma-autot ajelivat lumilasteineen ohi purkaakseen kuormansa lumelle varattuun paikkaan. Lapioilla auton lava täytettiin ja välillä juotiin lämmikkeeksi kahvia harmaan villasukan peittämästä pullosta. Talvet olivat pakkasen täyttämiä, kaduilla hiihdettiin, puusukset luistivat, kelkkamäet lapsia täynnä.
Vanhempani näyttivät vierailleen kaupunkia. Veivät Fazerin kahvilaan Kluuvikadulla. Presidentin linnaa katseltiin kunnioittaen. Elettiin J.K.Paasikiven aikaa. Tove Janssonin ensimmäinen Muumi-kirja Småtrollet och den stora översvämningen oli jo ilmestynyt. Mika Waltari saanut valmiiksi Sinuhen ja tänä päivänä jälleen julkisuudessa olevan Olavi Paavolaisen Synkkä yksinpuhelu oli uutuuttaan kirjakauppojen myyntipöydillä. Kemian Nobel-palkinto oli annettu Suomeen A.I. Virtaselle. Sota oli ohi, Helsinkiä korjailtiin.
Iltaa istuessa vanhempieni olohuoneessa, puhuttiin politiikkaa sotaa unohtamatta. Sen kynnet eivät ulottuneet vieraiden pihapiiriin eteläisellä Pohjanmaalla. Elettiin pitkälti kuten ennenkin. Tuskin tietäen Hitlerin vierailusta Mannerheimin syntymäpäivillä. Mitä nyt radiosta oli kuultu. Muualla riehuneesta sodan melskeestä huolimatta oli lehmät lypsettävä, vainiot hoidettava, kylvöt tehtävä. Suurimmilta runnomisilta säästynyt Helsinkikin oli kovin kaukana. Sitten sinne tehtiin matka, että voitaisiin sanoa käyneensä. Eipä tuo kummonen ollut, kerrottiin myöhemmin. Luminen, kylmän merituulen ympäröimä iso kylä ihmisineen, kauppoineen ja kaikkine turhuuksineen.
Toista kertaa ei tänne tultu. Vaasa riitti ja se oli huomattavasti lähempänäkin. Aikanaan tutustuin aikuisena vanhempieni silloisten vieraitten jo niinikään varttuneisiin lapsiin. Hekin tekivät ensivisiitin Helsinkiin vasta vuosien kuluttua. Ei ollut aiemmin asiaa. Seinäjoelta sai kaiken ja asiatkin toimitettua. Mitä sitä bensaa pitemmästi kuluttamaan. Helsinki kun ei ole mikään maailman napa. Ei ollut silloin, eikä ole nytkään. Napa tai ei, rakastan kaupunkiani.
8. lokakuuta 2014
ARKIAAMUN TUNNELMISSA
Kaikki eilen keltaista Stockalla ja muovikääreitten alla. Tänään alkoi Hullut Päivät kello 7 aamulla. Silloin minä jo olin lääkitsemässä puolisoa ja työntämässä puuroa hänen suuhunsa. Eilen kyllä asioilla, C5-kirjekuoria, postimerkkejä, apteekkitavaraa ja ruokaa. Tosin Herkkukin toi. Tuuraajia oli kaksi sillä aikaa, toinen vanha konkari ja toinen oppityttö. Vaippalähetyskin oli tullut. Eikä uusi patja vieläkään paikoillaan. Tekivät taas kotiavussa oharin. Jälleen kerran. Ja ilmoittamatta.
Silakkamarkkinat jäivät väliin. Parina viime syksynä on näin käynyt. No, onhan siellä pasteerailtu aikoinaan jo lapsesta lähtien, että tuttua on touhu. Kun olin nuori rouva, ostin oikein puisen silakkanelikon. Oli parvekkeella ja sieltä hain. Nykyisin ei enää myynnissä ainakaan puisia. Niin moni asia kohdallani jo mennyttä aikaa, että joskus ihan hävettää. Kivaa kuitenkin ollut ja on.
Juttelin puhelimessa L:n kanssa. Ressukka palelee täällä pohjoisen syksyssä ja kaiholla muistaa ympärivuotista lämpöä asuessaan eteläisessä Afrikassa. Minulle tämmöinen sää vielä passaa, mutta parikymmenasteinen pakkanen, tuuli ja nivusiin asti lumi alkavat olla liikaa. H, toinen ystäväni, Alanyassa pääsee kuin koira veräjästä koko hommasta. Lähetin sähköpostia, mutta ehkä asettuminen aloille vie aikaa, ettei ole vastannut. Itse pakenin illalla Caprille Axel Munthen (1857-1940) kanssa. Ties kuinka monennetta kertaa. Minua viehättää suuresti tämä huvilan meren rannalla omistanut mies, lääkäri ja kirjailija. Viehättynyt hänestä oli moni muukin nainen ihan Ruotsin kruununprinsessa Victoriasta (1862-1930) lähtien. Ystävyys jatkui vielä Victorian tultua kuningattareksi.
Hyvää huomenta Katajanokalta.
Silakkamarkkinat jäivät väliin. Parina viime syksynä on näin käynyt. No, onhan siellä pasteerailtu aikoinaan jo lapsesta lähtien, että tuttua on touhu. Kun olin nuori rouva, ostin oikein puisen silakkanelikon. Oli parvekkeella ja sieltä hain. Nykyisin ei enää myynnissä ainakaan puisia. Niin moni asia kohdallani jo mennyttä aikaa, että joskus ihan hävettää. Kivaa kuitenkin ollut ja on.
Juttelin puhelimessa L:n kanssa. Ressukka palelee täällä pohjoisen syksyssä ja kaiholla muistaa ympärivuotista lämpöä asuessaan eteläisessä Afrikassa. Minulle tämmöinen sää vielä passaa, mutta parikymmenasteinen pakkanen, tuuli ja nivusiin asti lumi alkavat olla liikaa. H, toinen ystäväni, Alanyassa pääsee kuin koira veräjästä koko hommasta. Lähetin sähköpostia, mutta ehkä asettuminen aloille vie aikaa, ettei ole vastannut. Itse pakenin illalla Caprille Axel Munthen (1857-1940) kanssa. Ties kuinka monennetta kertaa. Minua viehättää suuresti tämä huvilan meren rannalla omistanut mies, lääkäri ja kirjailija. Viehättynyt hänestä oli moni muukin nainen ihan Ruotsin kruununprinsessa Victoriasta (1862-1930) lähtien. Ystävyys jatkui vielä Victorian tultua kuningattareksi.
Hyvää huomenta Katajanokalta.
5. lokakuuta 2014
SOKERIA, SOKERIA, ENEMMÄN SOKERIA
Kuinka paljon saa syödä sokeria, kysytään Helsingin Sanomissa. En lukenut artikkelia, kun viisi ilmaislukemista on umpeutunut, enkä ole alkanut maksulliseksi lukijaksi. En siis tiedä, kuinka paljon saa sokeria syödä. En puutu siihen, mutta siihen kyllä, kun jokaisen tavallisenkin pullan päälle on siroteltu sokeria. Kuitenkin taikinassa on jo sokeria, kuten pullataikinassa kuuluukin olla. Kun tämmöistä sokerista pullaa syö olohuoneen sohvalla, varisee suurin osa pullan päällä olevasta sokerista matolle, vaikka kuinka yrittää estää niin tapahtumasta. Sitten on imuroitava. Raahattava framille iso imuri tai se pienempi muruja varten oleva. Kummassakin hommassa vaivaa ja vain sen vuoksi, että on saanut herkutella.
Äitini oli aikamoinen herkkusuu. Kun hän sitten sai tietää sairastavansa II-tyypin diabetesta, meni siinä maailman kirjat sekaisin. Siihen aikaan oli tapana jättää diabeetikoilta sokeri tykkänään pois. Äitini rakasti draamaa ja teki sokerittomuudestaan aikamoisen näytelmän. Ei hän tietystikään noudattanut kotioloissa mitään nolla-linjaa, vaan pani maaruunsa Ekbergiltä ja Fazerilta ostamiaan herkkuja kuten ennenkin. Vain vieraiden ollessa läsnä, hän syvään huokaisten painotti olevansa diabeetikko saaden osakseen syvää sympatiaa. Hänen viettämänsä kaksoiselämä diabeetikkona ei suuremmin haitannut hänen silloista terveydentilaansa. Toi kuitenkin tervetullutta väriä elämiseen.Eikä sitä meiltä puuttunutkaan. Kuten sanoin, äitini rakasti draamaa.
Ystäväni H lähti taas Turkinmaalle. Kun toukokuun kevätaurinko lähettää säteitään, tulee Suomeen takaisin. Otti mukaansa läppärin, että voimme silläkin tavalla kommunikoida. Tämä Turkin reissu on kuulemma toiseksi viimeinen. Sitten jää. Ehkä kuitenkin vannomatta paras. On niin tottunut jo lumettomaan talveen, että saattaapi olla, ettei oman pihan kolaaminen enää viehätä. Aika näyttää.
Huomenna on sitten säpinää patjan vaihdossa. Se kun ei ole vain niin, että vanha pois ja uusi tilalle. Ehei. Ison pahvilaatikon sain sentään jo auki, että saadaan aamulla patja esille. Vanhasta ilmat pihalle, lukemattomat johdot irti, sängyn päädystä patjan toimintaa säätelevä kone pois, suullista apua puhelimessa välinelainaamosta.Pakataan vanha mytyksi muuttuneena kuljetuspussiin. Puolisoa riepotellaan sinne ja tänne, suihkutetaankin jossain välissä. Sijataan vuode valmiiksi ja lopulta mies sänkyyn. Siinä vaiheessa taidan huokaista.
Äitini oli aikamoinen herkkusuu. Kun hän sitten sai tietää sairastavansa II-tyypin diabetesta, meni siinä maailman kirjat sekaisin. Siihen aikaan oli tapana jättää diabeetikoilta sokeri tykkänään pois. Äitini rakasti draamaa ja teki sokerittomuudestaan aikamoisen näytelmän. Ei hän tietystikään noudattanut kotioloissa mitään nolla-linjaa, vaan pani maaruunsa Ekbergiltä ja Fazerilta ostamiaan herkkuja kuten ennenkin. Vain vieraiden ollessa läsnä, hän syvään huokaisten painotti olevansa diabeetikko saaden osakseen syvää sympatiaa. Hänen viettämänsä kaksoiselämä diabeetikkona ei suuremmin haitannut hänen silloista terveydentilaansa. Toi kuitenkin tervetullutta väriä elämiseen.Eikä sitä meiltä puuttunutkaan. Kuten sanoin, äitini rakasti draamaa.
Ystäväni H lähti taas Turkinmaalle. Kun toukokuun kevätaurinko lähettää säteitään, tulee Suomeen takaisin. Otti mukaansa läppärin, että voimme silläkin tavalla kommunikoida. Tämä Turkin reissu on kuulemma toiseksi viimeinen. Sitten jää. Ehkä kuitenkin vannomatta paras. On niin tottunut jo lumettomaan talveen, että saattaapi olla, ettei oman pihan kolaaminen enää viehätä. Aika näyttää.
Huomenna on sitten säpinää patjan vaihdossa. Se kun ei ole vain niin, että vanha pois ja uusi tilalle. Ehei. Ison pahvilaatikon sain sentään jo auki, että saadaan aamulla patja esille. Vanhasta ilmat pihalle, lukemattomat johdot irti, sängyn päädystä patjan toimintaa säätelevä kone pois, suullista apua puhelimessa välinelainaamosta.Pakataan vanha mytyksi muuttuneena kuljetuspussiin. Puolisoa riepotellaan sinne ja tänne, suihkutetaankin jossain välissä. Sijataan vuode valmiiksi ja lopulta mies sänkyyn. Siinä vaiheessa taidan huokaista.
4. lokakuuta 2014
ÄÄNIKIRJOJA
Tuijottelenpa jälleen kerran tyhjää ruutua, mitä keksisin sanoiksi loihea. Aamutoimet ajat sitten suoritettu. Otsikot lehdistä netissä luettu ja katsottu, mitenkä USAn presidentti Obama on kuuden vuoden aikana kuulemma vanhentunut. Meillä ei seurata omien presidenttiemme ulkomuodon muuttumista. Sitä paitsi aika tekee tehtävänsä meille kaikille.
Tilasin Celiasta äänikirjoja. Roman Schatzin Voi maamme, Suomi-kirja on muiden mukana tulossa. Tämähän on se kaveri, joka on suomalaistunut saksalainen, huumorimies, kirjailija ja televisostakin tuttu. Uusimmassa kirjassaan ruotii kuulemma tätä meidän suomalaisuuttamme. Saas nähdä, miten käy.
Matkakirjoista pidän ja aionkin kirjalähetyksen saatuani matkata Antti Tuurin mukana Islantiin. Junamatkan tein kerran hänen kanssaan Tukholmasta Istanbuliin. Bospor Expressillä osan matkaa. Tuuri ei tykkää lentämisestä. En minäkään. Kovin persoonatonta matkan tekoa epämukavuudella ja epävarmuudella höystettyä. Vielä mainitsen Juha Vakkurin Afrikan sydämeen-kirjan, jonka ehkä onnistuin näpyttelemään tilaukseen. Vakkuri on kirjoittanut Afrikasta siellä usein matkustelleena. Perusti vuonna 2000 Beniniin suomalais-afrikkalaisen kulttuurikeskuksen, Villa Karo, poikansa nimissä. Benin ei mikään turistien pääkohde ole, mutta onpahan pieni valtio Nigerian naapurissa läntisessä Afrikassa. Seltä siirrynkin italialaisen Renata Pepicellin kirjaan Islamin huntu. Pepicelli on Bolognan yliopiston tutkija ja erityisesti kiinnostunut nykyajan islamilaisuudesta. Viisastun kirjan kuunneltuani, miten ja miksi huntua käytetään ja minkälainen historia sillä on, mitä sanoo Koraani hunnusta. Vastauksia länsimaisia ihmisiä kiinnostaviin kysymyksiin.
Tiedossa kirjat saatuani mukavia hetkiä kuulokkeissa iltaisin vuoteessa. Mitäpä sitä muuta näin syksyaikaan. Televison anti harvoin enää vetää puoleensa. Ehkä tänään Uutisvuoto. Ai niin, olen kyllä seurannut Peter Nymanin matkaa Espanjassa eli Hispaniassa. Viimeksi hän taisteli tuulimyllyjä vastaan kuten kuuluisa edeltäjänsä samassa hommassa.
Tilasin Celiasta äänikirjoja. Roman Schatzin Voi maamme, Suomi-kirja on muiden mukana tulossa. Tämähän on se kaveri, joka on suomalaistunut saksalainen, huumorimies, kirjailija ja televisostakin tuttu. Uusimmassa kirjassaan ruotii kuulemma tätä meidän suomalaisuuttamme. Saas nähdä, miten käy.
Matkakirjoista pidän ja aionkin kirjalähetyksen saatuani matkata Antti Tuurin mukana Islantiin. Junamatkan tein kerran hänen kanssaan Tukholmasta Istanbuliin. Bospor Expressillä osan matkaa. Tuuri ei tykkää lentämisestä. En minäkään. Kovin persoonatonta matkan tekoa epämukavuudella ja epävarmuudella höystettyä. Vielä mainitsen Juha Vakkurin Afrikan sydämeen-kirjan, jonka ehkä onnistuin näpyttelemään tilaukseen. Vakkuri on kirjoittanut Afrikasta siellä usein matkustelleena. Perusti vuonna 2000 Beniniin suomalais-afrikkalaisen kulttuurikeskuksen, Villa Karo, poikansa nimissä. Benin ei mikään turistien pääkohde ole, mutta onpahan pieni valtio Nigerian naapurissa läntisessä Afrikassa. Seltä siirrynkin italialaisen Renata Pepicellin kirjaan Islamin huntu. Pepicelli on Bolognan yliopiston tutkija ja erityisesti kiinnostunut nykyajan islamilaisuudesta. Viisastun kirjan kuunneltuani, miten ja miksi huntua käytetään ja minkälainen historia sillä on, mitä sanoo Koraani hunnusta. Vastauksia länsimaisia ihmisiä kiinnostaviin kysymyksiin.
Tiedossa kirjat saatuani mukavia hetkiä kuulokkeissa iltaisin vuoteessa. Mitäpä sitä muuta näin syksyaikaan. Televison anti harvoin enää vetää puoleensa. Ehkä tänään Uutisvuoto. Ai niin, olen kyllä seurannut Peter Nymanin matkaa Espanjassa eli Hispaniassa. Viimeksi hän taisteli tuulimyllyjä vastaan kuten kuuluisa edeltäjänsä samassa hommassa.
3. lokakuuta 2014
Z-KIRJAIN VIIVALLA
Nukuin yön mahdottoman hyvin, myös puoliso. Ei inahdustakaan viereisestä vuoteesta kuulunut. Vain sähköpatja äänteli puolison kääntyillessä. Aamutoimet suoritettu. Juon maitokahvia, kirjoitan ja katselen ikkunasta syksyä.
Jaahas, viiva pannaan taas seiskaan ja q- ja z-kirjaimetkin saavat oman viivan.Minua opetettiin kirjoittamaan valmistavassa koulussa erilainen kaunokirjoitus-z. Se oli semmoinen kaunis koukeroinen z, jonka alle sain usein pisteen vihossani. Opettaja kiersi luokassa ja merkitsi kauniit kirjaimet pisteellä. Vieläkin käsinkirjoituksessa teen tämän oppimani z-kirjaimen. Se on helpompi kirjoittaa kuin nykyajan z.Kuinka moni minun z-kirjaimeni sitten mieltää z-kirjaimeksi, se on jo toinen juttu. Jos silloin niin kutsutuilla tikkukirjaimilla z kirjoitettiin, niin siinä oli viiva. Minun valmistavakouluaikani oli viiva-aikaa.
Tarzan on suomeksi ollut lapsuudessani lausuttuna Tartsan, vaikka z:n pitäisi kuulua fiinisti soinnillisena ässänä. Kyllä meistä vielä moni päästää suustaan vanhan ja tutun ts:än vastoin Kotimaisten kielten keskuksen opetusta. Kaksi konsonanttiakin sanan alussa voi vaikeuksia tuottaa, mutta reenauksella opimme ne sekä soinnikkaan ässän.
Uusi patja puolisolle tuotiin. Olisi viety vanha sähköinen pois, mutta eihän se onnistunut, kun puoliso on sen päällä ja patjan tyhjennys vaatii vähintäänkin insinööritaitoja.Siispä uusi on maanantaihin asti tehtaan pakkauksessa ja vanha miehen alla. Silloin kotiapupesijähoitajien pitäisi saada vaihto aikaan. Ja tämänhän lupasi yksikön ohjaaja minulle puhelimessa, kun hätäpäissäni soitin ja apua pyysin. Tulee mielenkiintoinen maanantai. Niin ja me saimme myös liukulevyn. Sen myötä ja avustuksella saan puolison vuoteesta ja vuoteeseen vaikka pyörätuolista. Ainakin la-hoidossa sain. Nostolaite kuitenkin tarpeen, jos puolison kunto sitä tarvitsee.
Jaahas, viiva pannaan taas seiskaan ja q- ja z-kirjaimetkin saavat oman viivan.Minua opetettiin kirjoittamaan valmistavassa koulussa erilainen kaunokirjoitus-z. Se oli semmoinen kaunis koukeroinen z, jonka alle sain usein pisteen vihossani. Opettaja kiersi luokassa ja merkitsi kauniit kirjaimet pisteellä. Vieläkin käsinkirjoituksessa teen tämän oppimani z-kirjaimen. Se on helpompi kirjoittaa kuin nykyajan z.Kuinka moni minun z-kirjaimeni sitten mieltää z-kirjaimeksi, se on jo toinen juttu. Jos silloin niin kutsutuilla tikkukirjaimilla z kirjoitettiin, niin siinä oli viiva. Minun valmistavakouluaikani oli viiva-aikaa.
Tarzan on suomeksi ollut lapsuudessani lausuttuna Tartsan, vaikka z:n pitäisi kuulua fiinisti soinnillisena ässänä. Kyllä meistä vielä moni päästää suustaan vanhan ja tutun ts:än vastoin Kotimaisten kielten keskuksen opetusta. Kaksi konsonanttiakin sanan alussa voi vaikeuksia tuottaa, mutta reenauksella opimme ne sekä soinnikkaan ässän.
Uusi patja puolisolle tuotiin. Olisi viety vanha sähköinen pois, mutta eihän se onnistunut, kun puoliso on sen päällä ja patjan tyhjennys vaatii vähintäänkin insinööritaitoja.Siispä uusi on maanantaihin asti tehtaan pakkauksessa ja vanha miehen alla. Silloin kotiapupesijähoitajien pitäisi saada vaihto aikaan. Ja tämänhän lupasi yksikön ohjaaja minulle puhelimessa, kun hätäpäissäni soitin ja apua pyysin. Tulee mielenkiintoinen maanantai. Niin ja me saimme myös liukulevyn. Sen myötä ja avustuksella saan puolison vuoteesta ja vuoteeseen vaikka pyörätuolista. Ainakin la-hoidossa sain. Nostolaite kuitenkin tarpeen, jos puolison kunto sitä tarvitsee.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)