Elämä tulee muuttumaan, tämä on selvää kuin pläkki, uudessa paikassa olevan nivelrikon takia. Aloitamme jo heti muuttumisen. Puoliso alkaa olla lyhytaikaisessa hoidossa usein. Enää en voi pitää parin, kolmen vuoden taukoja. Tarkoittaa, että kun hän ensi viikolla sairaalasta kotiutuu, menee jo runsaan viikon kuluttua lyhytaikaiseen hoitoon yhdeksäksi päiväksi. Enkä aio käydä tervehtimässä päivittäin. Aion levätä oikealla tavalla ja olla rasittamatta nivusiani. Sitten on alettava miettiä, miten helpottaa kodinhoitoa siivouksen puolesta. Muusta meinaan selviytyä kuten ennenkin. Ja selviydynkin. Liikkuminen tulee olemaan hidasta, hyvin hidasta rollaattoriin nojaten.
Vielä en ole paniikissa. Vielä en noidu ja mieti, miksi juuri minä ja minulle? Miksi ei? Vielä en vaivu epätoivoon tai itsesääliin. Ja yhä vihastun, kun ystävät voivottelevat entistäkin enmmän "voi sua raukkaa" ja kuinka sä selviät-kysymyksin. Inhoan ihan oikeasti tämmöistä suhtautumista kohdalleni osuneisiin rajoitteisiin. Kukaan ei sano reippaalla äänellä: hei, kyllä sä olet niin sitkeä sissi, että pärjäät.
Seuraavaksi taas taksiasiaa. Ajelin eilen kotiin. Kuljettaja ei muistanut panna taksamittaria päälle. Huomautin. Hän kääntyi takapenkille päin oikein nauramaan huolimattomuuttaan. Minusta se ei ollut naurun väärti. Pysähtyi liikennevaloissa jostain syystä vihreisiin valoihin. Seisoskeltiin, kunnes sanoin. Punaisissa ei lähtenytkään liikkeelle vihreällä. Kerroin valon jo vaihtuneen. Emme ehtineet. Odotimme uutta vaihtumista. Ajoi punaisia päin Katajanokalla. Ulvahdin takapenkiltä ja olin onnellinen, ettei tullut kolaria. Läheltä piti. Tööttäyksiä. Neuvoin, miten ajetaan kujalle, josta pääsen helpommin rämpimään kotiin. Posotti ohitse. Ups. Näinä viikkoina olen tavannut kaikenlaisia kuskeja, mutta tämä oli pahimmasta päästä, ellei aivan pahin. Ja olikin.
E soitti kotoaan Perämeren rannalta. Palautunut taas arkeen pääkaupungissa käynnin jälkeen. Poika oli vienyt vielä Porvooseen äitinsä, jota kaupunkia oli ihastellut vanhan kaupungin silmäkulmasta nähtynä. Ja mikäpäs siinä, pikkukaupungin täydellinen idylli kaikessa kesäloistossaan viilentävän joen rantamilla.
Stadin friiduhan pärjää kyllä, siitä ei puolta kysymystäkään!
VastaaPoistaMinä myös inhoan noita voivottelijoita, sellaisesta kun ei ole yhtään kenellekään yhtään mitään hyötyä. Eräällä ystävälläni on tällaisille oma nimityksensä, he ovat Oivo Voivoja. Jos ihminen on oikeasti huolissaan toisen jaksamisesta ja pärjäämisestä, hän kysyy kai, että voiko jotenkin auttaa. Jos ei voi auttaa, niin ystävän kanssa sitten yhdessä vaikka manataan vastoinkäymisiä - mutta ei aleta surkutella.
Jo se kertoo pärjäämisestä, että ottaa realiteetit eteensä ja alkaa miettiä minkälaisia muutoksia täytyy tehdä. Suunnitelmat kuulostavat minusta oikein järkeviltä ja terveiltä!
Mymskä. Näitä "Oivo Voivoja" riittää meille itsekullekin tarpeeksi, inhotaan yhdessä.
VastaaPoistaJos emme ennen matkaasi Paratiisiin tapaa kommenttiruudussa, toivotan Sinulle kaikkea hyvää ja tasaista lentoa.