SURKUTELLEN

Tänään puoliso kotiin. Jos ei olisi tätä nivusvaivaa, ajattelisin kotiin tuloa positiivisemmin. Tiedän vaivan ärtyvän, kun rasittuu. Ja pakosta rasittuu. Ajattelen kuitenkin huojentuneena, että runsaan kolmen viikon kulutua saan nivusiani jälleen lepuuttaa päivät pitkät puolison ollessa taas intervallihoidossa. Kummityttö alkoi metsästää omaa ortopediani, jolle itse en ole onnistunut saamaan vastaanottoaikaa sen enempää yksityisesti kuin kunnallisestikaan. Sitten väsyin ja löin hanskat tiskiin.

Ystäväni H on hankkinut tietokoneen! Onneksi olkoon, huudahdin puhelimessa. Olen vuosikaudet rummuttanut tietokoneen ostamisen puolesta. Oli lähettänyt minulle jo sähköpostia, mutta ei tullut perille. Kyllä se siitä, kuten meillä kaikilla muillakin. Voimme sitten meilata terveisiä hänen pitkän Turkissa olonsakin aikana lokakuusta alkaen.

Tämä kesä on kohdallani mennyt siihen tapaan kuin ei koskaan aikaisemmin. Olen aina kesistä nauttinut käymällä tapahtumissa, näyttelyissä ja museoissa. Tänä vuonna on ollut heikosti asiat. Puolison kanssa työläämpää, joka vielä korostuu oman raihnaisuuteni takia. En ole edes hänen la-hoitoaikoinaan mihinkään mennyt. Mehut on imetty pois. Olen iloinen päästyäni pakollisten asioimisten jälkeen kotiin ja hetkeksi pitkäkseni. Edes metriä ilman rollaattoria en pääse tai on oltava jotain muuta, mistä pitää kiinni. Istun, makaan ja seisonkin ilman kipua, mutta liikkuminen on yhtä tuskien taivalta. Kipulääkkeitä ? Kyllä vaan. Marinaa? Sitäpä tämä on ja sitä, että harmittaa niin jeevelisti. Olen melkoisen varma, että tavattuani minut jo kertaalleen leikanneen tohtorin, joudun uudestaan leikkauspöydälle. No, jos minusta saadaan sillä konstilla kävelevä ihminen, siitä vaan.

Tänään kuitenkin mies kotiin! Hänen takiaan olen iloinen ja onhan tässä nyittävä esille kaikki positiivisuus, että itsekin jaksaa. Tiedän onnistuvinani. Menen hänet hakemaan, että kotiin tulo sujuu kommelluksitta. Viime kerralla oli annettu väärä osoite sairaalassa kuljettajalle. Kyllä tämä tästä.