31. heinäkuuta 2014

ÄITINI OLI LEIJONA

Tänään on äitini syntymäpäivä. Oli horoskooppimerkiltään leijona.Vaikka hän eläisi, syntymäpäivää ei seremonioin vietettäisi. Hän ei tahtonut vanheta. Joskus mietin, mahtaisiko tämä nainen, joka minut synnytti, enää tytärtään tunnistaa?  Joskus jostain kulmasta peiliin katsoessani näen äitini piirteitä itsessäni. Näen myös isääni jossain suun seudulla. Lapsena harmitti, kun aikuiset väittivät milloin minun mistuttavan isää ja taas milloin äitiä. Siinä iässä tahdotaan näyttää ihan itseltä. Enää sillä ei ole niin väliä ja jos tahtoisin jotakuta muistuttaa, niin pitäisi se tietysti olla joku kaunis, elegantti ja hoikka nainen.

Tiedän, mikä nivusessani jyllää.Ensinhän menin yksityiselle ortopedille, joka ei diagnoosia keksinyt ja kirjoitti pillerireseptin. Sitten menin sen sairaalan päivystykseen, jossa minut on leikattu lonkasta. Ihan niin yksinkertaista se ei ollut, että menin, vaan ensin soitin ja minut aiottiin olla ottamatta vastaan, kun leikkauksesta on kulunut aikaa. Panin kampohin ja kysyin, jos vaivani kuitenkin liittyy paikkaan, jota operoitiin, niin mitenkäs suu sitten pannaan. Ottivat vastaan ja tänä aamuna menin. Ortopedin huoneeseen ensin, sitten kuviin, erilaisia verikokeita ja pissanäytteenkin panin purkkiin ja lopulta vielä ultrattiin. Ei ainakaan tyrää, sanoi radiologi. Uudestaan ortopedin huoneeseen, joka sanoi pelottavan sanan "nivelrikko". Kipulääkettä, mietintämyssy päähän, jos alistun tekoniveleeseen. En. Olen ja elän näin, pärjään ja tyydyn kohtalooni. Joskus parempia päiviä, joskus huonompia. Että siis näin mennään.

E tuli eilen. Poika toi. E jäi yöksikin. Lainasin yöpaidan, käyttämätöntä hammasharjaa ei ollut, mutta oli pieniä kalavoileipiä ja yksi iso rapu kummalekin, jättikatkaravun pyrstöjä, viiniä ja jäätelöä. Juttelimme myöhäiseen yöhön ja kuuntelimme ukkosen jyrinää ja sateen ropinaa. Aamulla syötyämme varhaisaamiaisen, johon kuului myös leivoksia, poika haki äitinsä ja huomenna E matkaa takaisin pohjoisempaan kotiinsa.

Jos kaikki käy, niin kuin päätetty on, tulee puoliso ensi viikolla kotiin. Vierailuajalla sairaalassa harjoittelen nostolaitteen mekaniikkaa fysioterapeutin kanssa. Puoliso killuu laitteen "liinassa", jonka taiten jo osaan asetella hänen alleen vuoteessa. Sitten manuaalisesti ohjaillaan joko pyörätuoliin tai vuoteeseen. Tärkeintä on laittaa "liinan" hihnat oikein ja lopulta oikeisiin koukkuihin nostolaitteessa. Huomenna opiskeleminen jatkuu ja vielä kuulemma ensi viikollakin ja fyssari tulee kotiin puolison kotiutuessa, tuo nosturin ja sitten katsotaan, miten kotioloissa osaan.





28. heinäkuuta 2014

BANAANINKUORI, JOKA OLISI PITÄNYT JÄTTÄÄ PAIKOILLEEN

Hitto tätä hellettä! Sanon suoraan. Ojensin aamulla ortopedille varsin hikisen käden, hänen ensin ojennettuaan huomattavasti kuivemman. Sitten kerroin olevani oikeastaan toisen lääkärin potilas, mutta kun en saanut aikaa ja on tätä vaivaa... Kiipesin tutkimuslavitsalle ja tohtori alkoi kaivella nivusiani. Löysi kipupaikankin ja minä ähkäisin varmemmaksi vakuudeksi. Sitten pistettiin kortisonia, josta ei ollut mitään apua. Dagnoosiksi sanottiin lihaskipu ja tulehdus. Apteekista vahvaa kipu- ja tulehduslääkettä ja kotiin. Nivuset voivat oikeastaan aika hyvin, kunnes tämän talon pihalla kumarruin ottamaan banaaninkuoren maasta ja nousin räväkästi ylös. Helvetillinen kipu nivustaipeessa. Vihasin banaaninkuoren heittäjää, vihasin banaaninkuorta ja vihasin ajattelemattomuuttani. Miksi ihmeessä en voinut jättää kuorta paikoilleen? Mikäs siivooja minä olen? Esteettinen silmäni nyt vaan kärsi ja nyt kärsii nivusseutu.

Tohtori oli edesmenneen pikkuserkkuni lapsuudenystävä, minkä jo tiesin mennessäni. Lääkärin poika ja niistä tuppaa usein tulemaan myös lääkäreitä. Juteltiin pikkuserkustani, joka pelasi golfia ja siirtyi sitten taivaallisille kentille. Tämän tohtorin luo en enää mene. Jos nivuskipu ei hellitä, niin kehoitti ottamaan yhteyttä leikanneeseen ortopediin. Minähän yritin jo, mutta ei ollut aikoja. Katsotaan runsaan viikon kuluttua, mitä pillerit sanovat.

E on tullut pohjoisesta tänne kuumaan etelään poikansa perheen luo. Tulee meille, kunhan päivästä sovitaan.  On mukava tavata taas vuosien päästä. On se runsas 600km niin pitkä taival, ettei ihan joka vuosi viitsi. Huomenaamulla laahaudun Herkkuun. Ostan jotain viileää syötävää.

Puoliso oli pesty ja oli ilman paitaa vuoteessa. Kaksi hoitajaa pelmahti minulle selittelemään asua ja mitä sen tietysti hyväksyinkin. Muutkin miespotilaat olivat aukoneet paidan nappejaan, näkyi paljaita napoja vatsan päällä. Syötin taas hedelmät, hain kahvia ja annoin talon kakun palan sekä kotoa tuomani normandialaisen omenapiirakkaviipaleen. Leuan siistin parrattomaksi ja sitten mies taas nukahtikin. Luin pari sivua Steinbeckia ja lähdin kotiin ja tapasin sen peijoonin banaaninkuoren.

27. heinäkuuta 2014

KIRJAILIJA JA HÄNEN KOIRANSA ROCINANTESSA

Luen yhä Steinbeckia ja matkasta Charleyn kanssa. Olenhan toki sen lukenut joskus nuorempana kauan sitten. Tykkäsin silloin ja tykkään nyt. Hiiriä ja ihmisiä luin Oulunkylän kuntoutuslaitoksessa talvella ja sekin tuttu entuudestaan. Charley-koiran kanssa matka alkoi New Yorkista ja nyt olemme jo  Rocinante, nimetty Don Quijoten ratsun mukaan, pienen kuorma-auton lavalla kodiksi rakennettuna lähestymässä Yellowstonea. Edessäpäin vielä matkaa, kunnes koko 18 000km urakka on tehty.Kirja on huumorilla höystetty niin, että pyrskähdän nauruun tuon tuosta. Varsinkin silloin, kun Steinbeck kuvaa koiransa luonnetta ja tekemisiä. Se on älykäs ja puhetta ymmärtävä, ja jopa isäntänsä ajatuksia lukeva villakoira. Syntynyt Pariisin lähellä Bercyssä, siellä kasvatettukin varsinaiseksi herrasmieheksi ollen toki välillä aikamoinen valloittava velikulta. Isäntänsä taas ehta kalifornialainen, New Yorkiin muuttanut ja siellä kuollutkin.

 Miten ihanaa vapautta tämmöinen matkustustapa on ja sen tiesi Steinbeck myös. Omavaraista elämää, nauttimista, ei huolta hotellihuoneista (vain silloin, kun kirjailija kaipaa kunnon suihkua), tapaa mutkattomia muita matkamiehiä, joilla samanlainen kaipuu päästä tien päälle. Minä tiedän tästä onnesta jotain, sillä teimme asuntovaunulla muutaman Lapin matkan ja se oli ihanaa joutilaisuutta, vapautumista kaupunkielämästä. Auto naavaisten puitten alle porojen mailla, joskus puron rantaan, jossa peseydyimme,nautimme erämaasta ja sen  suuresta hiljaisuudesta. Vain me kaksi ja kaksi koiraamme. Öisin ei malttanut oikein nukkuakaan.

Flunssa ei ota hellittääkseen. Nenä vuotaa, yskittää tolkuttomasti ja kurkku on kipeä. Latkin mukikaupalla kuumaa teetä ja olen onnellinen siitä, että puoliso on hyvässä hoidossa sairaalassa tämän ajan. Ei olisi minusta nyt hoitajaksi. Nivusvaiva vielä lisäksi. Myönnän olevani varsin raihnaisessa kunnossa. En tunne tuoksujakaan. Steinbeck ihmettelee,onko koko Amerikka samanhajuinen. Vai onko erilaisia maakuntatuoksuja? Tuoksuuko Oulun kulmilla erilaiselta kuin Satakunnassa? Enpä ole tullut tuumineeksi. Sen sijaan huomasin aikoinaan ajaessamme Valkeakosken lähellä, että siellä tuoksui, etten sanoisi, haisi, paperiteollisuus. Piti ajaa nasta laudassa kohti raikkaampia tuoksuja. Ehkä maakunnilla on ominaishajunsa, ainakin infrastruktuurinsa osalta.





26. heinäkuuta 2014

MOI LUKIJOIDEN KAA

Eilen soitti Laakson sosiaalihoitaja. Keskustelimme puolison kotiin tulosta. Päivää ei ole määrätty ja tulo kotiin riippuu myös maanantaisesta lääkärikäynnistäni, miten jatkossa. Annoin valtuudet ottaa selville lyhytaikaisesta hoidosta jossain muualla, jos eivät tahdo enää pitää Laaksossa. Olivat tuoneet jo nostolaitteen puolison huoneeseen. Fysioterapeuttia en nähnyt. Syötin ja juotin, pesin hampaat ja ajoin parran. Luin hetken Steinbeckia ja rupesin yskimään. Poden flunssaa. Sen sain, kun jokikisessä taksissa on ilmastointi. Aloin pyytää sen sulkemista, mutta nuha ja yskä olivat jo minuun pesiytyneet. Otin kasvosuojuksen, etten levittäisi pöpöjä sairashuoneeseen. Suojukseen tuli huulipunaa. Puolison vierustoveri sanoi minua hassunnäköiseksi se naamallani, mutta arveli myös olevan asiallisen.

C:n kanssa pitkä puhelinkeskustelu. Puhuttiin siitäkin, että onko sopivaa sanoa ventovieraalle aikuiselle tervehtimisenä "moi". Minä en kannattanut tätä muotoa, en tietenkään. En unissanikaan sanoisi kaupan kassalle, pankkineidille tai ylipäätään kenellekään  vieraalle "moi". C on isoäiti ja kehuu nuortuneensa lastenlastensa kanssa ja pysyvänsä ajan hengessä mukana. No, hän käyttää myös sanaa "kaa", joka saa niskakarvani nousemaan. Joskus saatan pusertaa ulos sanan "hei", ja senkin varsin työläästi, jos kysymyksessä on vieras henkilö. Mutta kaa-sanahirmuun en sorru, vaikka tapettaisiin. Tässä kohdin pyydänkin anteeksi kammottavaa otsikkoa.

C väitti, että hänen jääkaappinsa ovessa on Toulouse-Lautrecin kissa-aiheinen magneetti. En ollut ikinä kuullut, saati nähnyt, yhtäkään tämän taiteilijan kissaa ja epäilin toisen tekemäksi. C viestittikin myöhemmin olleensa väärässä ja jääkaappia koristaa  Theophile Steinlenin kissa. Juteltiin muutakin, sitten yskiminen yltyi ja piti lopettaa. Join kuumaa teetä ja söin ranskanleipäviipaleen, jossa oli goudaa päällä.

Olen taas viime aikoina niin usein käyttänyt taksia, että kuljettajat muistavat. Eilenkin eräs sanoi päivää ( ei moi eikä hei) kuin vanhalle tutulle ja kertoi minua ajaneensa pari kertaa aiemminkin. Kysyi, että "Laaksoonko mennään?" Me menimme. Katselin takapenkiltä helteistä kaupunkia ja näin monta paidatonta herraa ihmisvilinässä. Jopa yhden paljain jaloin kulkevan. No, en tietystikään kannata näin vapaata pukeutumista kaupungilla edes kuumana kesäpäivänä. Saisi jo kaikinmokomin tulla viileämpää, syksy ja talviset viimatkin vaikka. Ikuinen nihkeys iholla on kamalaa, kasvot punottavat ja on kaikenaikaa saunamainen olo. Ei hyvä.

25. heinäkuuta 2014

EN SANO PÄIVÄÄ, KUN EN TUNNE

Iltasanomissa Antti Halonen kirjoittaa suomalaisten tavasta olla tervehtimättä, ainakaan vieraita. Muinaisina aikoina, kun vanhempieni kotiin piipahti ystäviä maalta, siis "maalta", jota varsinaisesti ei enää ole olemassa. He ihmettelivät samaa, kun jo junassa tullessaan ja asemalaiturilla saivat tuta, ettei kukaan vastannut heidän tervehdykseensä. Katsoivat vaan pienen hämmästyksen vallassa ja sitten käänsivät katseen nopeasti muualle. Lopulta ystävät maalta lakkasivat tervehtimästä. No, ja olihan toki tervehdittäviä ehkä liikaakin Helsingissä. Enemmän kuin kotikulmilla, jossa kaikki tuntee kaikki, ja vaikka ei tuntisikaan.

Emme me vieläkään tervehdi vieraita, jos ei aina naapureitakaan, puolituttuja tai muita, joita olemme tavanneet. Sekin on totta, että silmiin emme vierasta katso. Ratikassa se on suorastaan epäkohteliasta, vaikka tarkoituksena ei olisikaan mikään muu kuin silmillä hipaisu kanssamatkustajaa kohti. Teen joskus kokeita. Katson silmiin ja saan vastaukseksi kiemurtelua, pälyilyä muualle tai kiukkuisen ilmeen. Toisen valloittamalle reviirille ei edes katseella mennä. Seinänaapuria tervehdin ja joskus vaihdamme sanan taikka kaksi. Viidennen kerroksen rouvan kanssa myös juttelen. Muissa portaissa jokunen, joihin olen tutustunut. Päivää sanotaan. Sitten ne, joihin ei ole ollut mitään kontaktia, he saavat jäädä huomiotta, vaikka olisimme saman roskalaatikon kimpussa jätehuoneessa,hississä tai ulko-ovessa samaan aikaan. Toki vastaan, jos joku uskaltautuu tervehtimään. Semmoista oman kulttuurimme junttikansaa me suomalaiset olemme. Joskus pikkutyttönä matkaillessani vanhempieni kanssa Euroopassa, olin ällikällä lyöty, kun hotellissa aamuisin vieraat ihmiset tervehtivät. Minua oli neuvottu aina vastaamaan ja niinhän minä tein. Kerroin kavereille kotiin tultuani ja heitä nauratti lujasti tämmöinen tervehtiminen tuntemattomien kesken.

Olemmeko me mitään oppineet, vaikka matkustelemme maailman kolkissa, jossa ollaan välittömämpiä, kohteliaampia ja huomaavaisempia? Otammeko maailmalla toisen roolin ja kotiin palattuamme asetumme taas simpukkaamme? Vai kuljeskelemmeko juroina ja luotaan työntävinä  oman maamme rajojen ulkopuolellakin? Ehkä nuoremmat jo ovat omaksuneet tervehtimisen ja small talkin taidon. Ja onhan se hiukan luonteestakin kiinni ja siitä, miten paljon on maailmaa kiertänyt, tarkastellut ihmisiä muissa maissa, nähnyt elämää. Että emme kuole, vaikka panisimmekin hiukan kevyemmän vaihteen päälle, avaisimme suumme ja katselisimme ihmisiä silmiin. Näissä kun ei ole taka-ajatuksia, vaan yleismaailmallista hyvää ja kohteliasta käyttäytymistä. Oppisinko minäkin?









21. heinäkuuta 2014

UUTTA KOHTI

Pitkä jo toinen keskustelu lääkärin kanssa. Pyysin lisää apuvälineitä kotiin. Sellaisenkin nostolaitteen, jolla saan puolison siirrettyä vuoteesta pyörätuoliin ja takaisin. Jalat tuskin tulevat kantamaan, mikä on todennäköistä.  No, näillä eväillä me menemme niin kauan kuin säädetty on. Parturi oli käynyt ja puoliso näytti siistiltä kaikessa surkeudessaan.

Tänään viivyin kauan puolison luona ja kotiin tultuani söin Saarioisen lihakeiton. Ehkä ei helleruokaa, mutta maistui jotenkuten. Puolison naapurivuoteen rouva alkoi kanssani jutustella. Tiesi Tauno Palon olleen Laaksossa. Minä en tiennyt. Olisi tahtonut kertoa tietämyksiään enemmänkin, mutta minä tahdoin pois. Sanoi tapaamisiin toivorikkaana ja ehkä sitten huomenna.

Kysyin hoitajalta, saako käyttää läppäriä. Saa, sanottiin, ja niinpä otan sen mukaani huomenna. Ties mihin tarvitsen ja tarvitsenko ollenkaan vai tyydynkö Steibeckin matkaan koiransa Charleyn kanssa. Kirjan olen lukenut joskus ammoin. Jotenkin katsoin sen sopivan sairaalalukemisekseni ja ruokkimaan kaukokaipuutani. Taksinkuljettaja oli käynyt Japanissa, mutta ei nähnyt yhtäkään geishaa  eikä teehuonetta. Mitä se semmoinen matkaileminen on? En kehdannut kertoa olevani melkein japanilainen, sillä äitinihän entisessä elämässään oli ollut japanitar.

Lääkäri sanoi minun olevan varsin aktiivinen ja hyvin motivoitunut hoitamaan jatkossakin miestä kotona. Siksi lupasi puoltaa nostolaitteen hankkimista. Sen avulla saan puolison pois sängystä ilman voimia ja vaikka niitä olisikin, yksin en  pärjäisi. No, tiedossa on toki ollut, että kaikki tulee vähitellen muuttumaan ja nyt me olemme jo siinä vaiheessa. En aio suuremmin masentua tai ainakin aion välttää sitä suota. Me olemme eläneet hienon terveen elämän, matkustelleet, tehneet töitä, riidelleet ja rakastaneet. Nyt on näin ja me yritämme parhaamme selviytyäksemme tulevastakin. Kuinka pitkästi on aikaa annettu, kukaan ei tiedä.Päivä kerrallaan ja jos suinkin mahdollista: hymyssä suin ja itseen luottaen uutta kohti.

20. heinäkuuta 2014

HALLI KAUPPATORIN KUPEESSA


Nykyisin ei vetelisi millään ilveelläkään, että torikauppaa tehtäisiin hautausmaan vieressä, kuten nykyisellä Senaatintorilla vielä Ulrika Eleonoran kirkon aikaan 1700-luvulla. Otin hyllystä sairaalaan lukemisekseni Kirsti Topparin kirjan Vanha kauppahalli , jonka tarina alkaa torikaupasta silloisella Suurtorilla. No, ihmiset alkoivat valittaa kalman hajusta ruokaostoksilla ollessaan. Myöhemmin sekä kirkko, että hautausmaa hävisivät vieden mennessään myös torikauppiaat. Mutta sitä ennen kaupunkilaiset saivat katsella puuhevosta, joka oli häpeänrangaistusvälineenä torilla. Sen selässä sai istua häpeämässä, kuka oli väärin tehnyt ja lakia rikkonut. Hirttämisiltäkään ei tori säästynyt, vaan siinä kanaa tai kalaa ostaessa voi syventyä tuomion täytäntöönpanon todistamiseen. Hirsipuu ei ollut torin vakiovarustusta, vaan se rakennettin aina tarpeen tullen ja taas purettiin tehtävänsä täytettyään.

Monen vaiherikkaan ja paikkakokeilun jälkeen alettiin rakentaa kauppahallia Kauppatorin kulmalle. Hallin piti valmistua vuonna 1888, joka merkitty on hallin seinäänkin, mutta viimeinen naula lyötiinkin vasta seuraavana vuonna.Torikauppa oli jo siirtynyt Kauppatorille pradajerskattarineen, joista "torikorpeista" satusetä Topeliuskin on tarinoinut ja joista minä matami Strömin ja Topeliuksen sanoin olen värssyn kirjoittanut johonkin vanhempaan tekstiini.

Tämän yli 80 m pitkän kauppahallin piirsi mainetta saanut arkkitehti Gustaf Nyström. Halli läpikäynyt meidän aikanamme monet remontit ja nyt kesällä sen ukset avautuivat jälleen suurimittaisen korjauksen jälkeen. En ole vieläkään käynyt katsomassa. Eikä siellä enää ole kojussaan myymässä isäni kuusivarpainen serkku. Minä en häntä milloinkaan tavannut, vaikka jännittyneenä lapsena ihmettelin, että mitenkä jollakulla voi olla yhteensä yksitoista varvasta. Äidin kanssa kun talvisin hallissa kävimme, oli siellä kylmä kuin ulkona. Myyjillä pipot päässä ja paksut takit päällä. Makkarat olivat kohmettuneina tiskillä ja joku kertoi maidonkin jäätyneen. Nyt on lämmintä ja mukavaa niin kauppiailla kuin asiakkailla. Muutenkin halli muuttunut sisältä, myytävä tavara täyttää nykyajan vaatimukset ja kysynnän tarpeet. On kahvilaa ja pientä suolaista, herkkuja monenmoista, turisteja kameroineen, hedelmiä, tuoretta kalaa ja vaikka mitä. Kyllä tätä pitää päästä katsomaan.

Meillä on muutama hieno kauppahalli Helsingissä, Hakaniemi, Hietalahti ja Kauppatori. Niitä on ollut enemmänkin, mutta aika syönyt pois, kannattamattomuus tappanut. Ne, jotka vielä ovat,  kukoistavat, ja meistä asiakkaistahan riippuu, pysyvätkö ostospaikkoinamme. Torikaupalla ja kauppahalleilla on pitkä historia takanaan ulottuen vuosisatojen taakse. Torien kiveyksillä ja hallien seinillä olisi paljon kerrottavaa, jos osaisivat puhua.

19. heinäkuuta 2014

SÄHKÖISEN ÄÄNENSIIRTOLAITTEEN ONNI JA KIROUS

Tässäpä taas istun ja jutun juurta etsiskelen jostain kirjoittaakseni. Tilasin parturin puolisolle maanantaiksi sairaalaan. Kirjekuoreen maksu, jonka hoitajat parturille antavat. Juttelin hoitajan kanssa liukulevystä, joka aikanaan avittaisi puolisoa siirtymään kotioloissa pyörätuoliin ja pois, jos jalat eivät kanna. Tämmöistä ei meillä ole ollut, vaikka muita apuvälineitä kyllä. Olen myös keskustellut lääkärin kanssa, mutta siitä myöhemmin. Tänään on varpaiden kynsien leikkaamista, jos puoliso sallii. Oli eilen äksyllä tuulella, että hommat tehtyäni lähdin.

Sain Nantesista kortin. Vaikka aikoinaan tuli Ranskaakin kierreltyä, Nantesissa en ole ollut. Kortin lähettäjä väittää kaupunkia kalliiksi "köyhän turistin" kannalta. Historia sielläkin päälle pukkaa, josta ystäväni syvästi tietoinen:  "Henrik IV myönsi Nantesin ediktillä uskonvapauden hugenoteille". Että siis sillä lailla. Niin, ja Jules Verne on syntynyt Nantesissa  (1828), luki myös kortissa. Ystäväni historialliset tiedot ovat vertaansa vailla, kuten myös tiedot taiteesta. Asuu taiteelle omistautuneessa maassa, Italiassa, eikä historiakaan sen enempää Italiassa kuin Ranskassakaan jätä ketään kylmäksi. Pitkästi on aikojen taakse.

Tuli hiukan erimielisyyttä N:n kanssa puhelimessa. Kun en enää jaksanut kuunnella hänen sairauksistaan, lääkkeistään ja tohtorien kanssa keskusteluistaan. On tässä omaa nivusvaivaa ja puolisonkin asioita. Yleensä niistä avaudun, kuten sitä nykyisin sanotaan, vain päällisin puolin ja tärkeimmistä käänteistä, en juurtajaksain, en alusta asti. Toki pitäisi jaksaa olla empaattinen, kun kysymyksessä on vanha ystävä, mutta minä en olekaan hyvä ihminen. No, suuttua tussahti ystävä, vaikka ystävällisesti ehdotin keskustelua käytäväksi myöhemmin. Sinä hetkenä en parhaalla tahdollanikaan jaksanut. Pitäisi ymmärtää, ystävät hänellä vähissä, pelko ja masennus jäytää mieltä, huono olo, yksinäisyyden tunne (vaikka puoliso ja lapset lapsineen) ja hirmuinen tarve jonkun kanssa puhua. Pitäisi venyä olemaan hyvä ystävä. Toruin loppuillan itseäni, puolustelin ja harmittelinkin käyttäytymistäni. En kuitenkaan soittanut.

Soitin E:lle pohjoiseen. Talossa oli ollut vieraita ja rantasauna lämmitetty, kalaa savustettu ja viinipullot avattu Pohjolan kesäyössä. Tuli minulle sydämeen suuri kaipuu tavata ystäväni. Mieleen tulvahti muistoja vuosien varrelta. Monesti ajoin yksin hänen luokseen ja monesti puolison kanssa. Muistoja myös hänen Helsinki-vierailuiltaan. Aina oli ohjelmaa, Stadionin torni, kolmosen ratikka-ajelu, kahviloita, Tallinnan reissu, milloin mitäkin. Enää ei täällä käy ja minä vielä harvemmin hänen luonaan. Mutta on puhelin, tuo ystävyyden kunnossa pitäjä. Hänen kanssaan puhelinjutustelut piristävät ja on kauan hyvä mieli jälkeen päin. Puhelinlangat laulaa...

17. heinäkuuta 2014

MISSÄ TÄMÄN AJAN JUGEND?

Istua kökötän näin ehtoolla koneen ääressä tuijottaen valkoista plänttiä näytöllä ja siihen nyt naputtelin jo pari riviä. Yleensä kömmin vuoteeseen varhain, vaan en tänään jostain syystä. Ehkä jännitys aamullisesta kauppareissusta pakkaa vielä päälle, vaikka itse reissu sujuikin tämmöiseltä nivusvaivaiselta kuten odotettua oli. Tuskaiselta. Urheasti kuitenkin kasasin nyssykät Herkussa rollaattoriin. Kotimaisia mustikoitakin. Laittelin puolisolle taas marjat ja hedelmät. Hyvin maistui, vaikka mies eilistäkin väsyneempi. Tuli hoitaja valittamaan, ettei juo tarpeeksi. No, tiputusteline on vieressä, että siihen vaan sitten piuhat kiinni.Ei aikuista pakottamalla saa juomaan.

Olin hyllystä ottanut mukaani sairaalaan pienen kirjasen Helsingin jugendkortteleista, laatinut Jonathan Moorhouse ja kustannusosakeyhtiö Taide sen julkaissut vuonna 1998. On meillä jugendia tässä stadissa vaikka lampaat söisi. Töölössäkin, vaikka rakennukset "kurkottavatkin jo kohti klassismia". Pitäisi joskus lähteä kävelylle, kohottaa katse hiukan kauppojen näyteikkunoita korkeammalle ja nähdä kaunista arkkitehtuuria. Sitä on ympäri kaupunkia. Kaikki ei olekaan lasia ja betonia.Kaikkea vanhaa ei olekaan purettu. Alvar Aalto ei ole päässyt kaikkialle mellastamaan. Edesmenneet häntä edeltäneet arkkitehdit ovat jättäneet sinne ja tänne jälkiään. Ja mitä jälkiä!

Kruununhaka pullollaan, , samoin Eira, Kaivopuisto, Katajanokka ja Ullanlinna jne. Mikä olisikaan asuessa Villa Johannassa tai Schalinin talossa. Jo portaikot ihastuttavat. Ei semmoista kuin uusissa taloissa, vaan kaaria, kauniita kaiteita, parkettilattioita, mattoja, seinämaalauksia. Eikä kukaan tärvele. Miksi ei enää näin rakenneta?  Liian kallista, liian turhaa nykykiireiselle ihmiselle, miksi pitäisi, kun talon saa pykättyä halvemmallakin kymmenine alihankkijoineen lyhyessä ajassa. Tulee virheitä, mutta tulkoon, korjataan. Tulee hometta, ei sekään mitään. Puretaan vähän ja kuivataan. Mutta kun herrat Geselius, Saarinen ja Lindgren, Sonck, Nyström, Frosterus ym piirsivät, olivat vaatimukset toista. Talot pysyivät ja pysyvät jykevinä vuosikymmenestä toiseen luonnonmateriaaleista pystytettyinä kaikkine viehättävine yksityiskohtineen, ornamentteineen, koukeroineen ja korkokuvineen.

Tässä tulla tupsahtikin aamu, kun jätin blogin illalla kesken ja menin nukkumaan.Uutta huomenta siis mennään. Nivusseutukin aina näin aamuisin paremmassa kunnossa. Jos voisin olla pari päivää vallan pötköllään, pääsisin ehkä koko riesasta eroon.

Jätän jugendkorttelit tällä kertaa kuten talojen nimetkin, Kointähti, Merilinna, Villa Luna, Kivilinna,  rauhaan. Katselen näissä vanhoissa rakennuksissa järeää graniittia ja jäkäläkohokuvia, ihmiskasvoja seinillä, torneja,kaaria. Aika ja pyyteet olivat toiset näiden talojen suunnitteluaikana. Nyt vannotaan pian valmistumisen, tehokkuuden ja pienten kustannusten nimeen. Olemme jättäneet menneisyyteen romantiikan ja kauneuden. Arvostamme hyödyllisyyttä ja nopeaa rakentamista, betonia ja lasia, suoraviivaisuutta. Hyvä vai paha? Ken tietää.

16. heinäkuuta 2014

URKENI UUSI AAMU

Uusi aamu taas menossa.Pilvistä taivaalla. Minulla nivusvaivoja. Sairaalareissut suoritan hampaat irvessä, taksilla nekin. Ei ole minusta nyt mäen menijäksi jalkaisin, ei ylös eikä alas. Puoliso henkisesti reipas olosuhteisiin nähden, mutta jalat eivät kanna. Istuttavat tosin pyörätuolissa ja fysioterapeutti on ottanut asiakseen panna puolisoni tolpilleen. Minä elän hissunkissunelämää kotona ja pidän ystäviin yhteyttä puhelimitse. H palautui Turkista ja hänellä jo liput syksylähtöön takaisin.Emme ole vielä tavanneet. Pitää hoitaa ennen syksyä. Vannoo, ettei muuta Turkkiin kokonaan. Ehkä ei. Riittävät tämmöiset 7-8 kuukauden oleskelut vuosittain. Alanya on helppo paikka. Suomea ymmärretään, suomalaisia paljon, on ikuista lämpöä enemmän tai vähemmän, kaikki halvempaa kuin täällä. Niin ja sitten siellä on se turkkilaiskulta. Ollut jo vuosien ajan.

Jouduin jälleen maanantaina suuren ihmettelyn valtaan. Puhelin soi ja entuudestaan tuttu kunnallinen ruuanlämmittäjä tahtoi tulla pesemään puolisoa. Olin toki ilmoittanut jo heti puolison sairaalaan mentyä, että perutaan käynnit ja ensimmäinen maanantai  menikin hyvin.Ruuanlämmittäjä on ulkomaalaistaustainen kaveri ja kommunikointi ei ole helppoa. Nytkään ei ymmärtänyt, mitä "peruutus" tarkoittaa. Lopulta minun oli suljettava puhelin ensin sanottuani sen tekeväni. Puhelin soi ja sama uudestaan. Ei ollut mennyt perille. Totta kai suivaannuin ja soitin ensin sinne, jonne olin käyntien peruutuksen tehnyt.Vastattiin, että kun on niin paljon asiakkaita, ei aina tiedetä, minne mennä ja minne ei mennä (?). On kuulemma parempi tulla kuin olla tulematta (?). Siis he koettelevat kepillä jäätä, jos joku paikka olisi se oikea. Suivaannuin lisää. Soitinkin sitten taholle, joka päättää kaikesta ja sieltä luvattiin asioita hiukan selvittää kerrottuani juurtajaksain, myös sen, että meille on pyritty lämmittämään kunnan taholta ruokaa, vaikka ei sellainen palvelu meille kuulukaan. Mitä tämmöinen turha poukkuilu paikasta toiseen tuleekaan kunnalle maksamaan? Ja eikö ole ketään työnohjaajaa, joka jakaisi päivittäiset käynnit? Tai edes ilmoitustaululla tietoja mahdollisista muutoksista? Nyt ainakin yksi päättävä elin tietää, mitä ruohonjuuritasolla tapahtuu.

Tänään, ihan pikapuoliin, on minun vääntäydyttävä kaupungille hedelmien ja marjojen ostoon. Vien aina puolisolle ja hän syö mielellään marja-hedelmäkimaran. Ruokaakin minulle. Alkoi jo silli ja perunat kyllästyttää, viimeiset tillitkin pilkoin. Siispä, ei kun suihkuun ja menoksi. Hyvää huomenta.

14. heinäkuuta 2014

ERÄS SAKSALAINEN MIES

Minätyttö se peuhaan taas historian syöväreissä ja Helsingin empire-rakennusten luojan Carl Ludvig Engelin ajassa tai oikeammin heti hänen aikansa jälkeen, kun hänen perukirjoitustaan laadittiin. Siinä jälkipolvi hämmästeli arkkitehdin vaatimatonta maallista omaisuutta mukaan lukien vaatekerrat ja kengät. Oli muutamat liivit, kolmet saappaat ja -voi kauhistus- vain yhdet solkikengät ynnä muuta vähäistä vaatetta. Kuitenkin arkkitehti oli aina stiilinen pukeutumiseltaan antaen kuvan varakkuudestaan. Hänen elämänsä Suomessa oli pelkkää arkkitehtuuria ja siinä hän oli koko sydämellään, tosin sen kummemmin Suomessa viihtymättä, ruotsiakaan kunnolla oppimatta ja suomalaisia lujasti vähätellen saksalaisin korostuksin. Mutta kylpyamme hänellä oli Bulevardin kodissaan ja tätäkös meikäläiset ihmettelemään, että  "eikö saksalaiselle sauna riittänyt?" Ehkä Engelistä ei pidetty, mutta hänen työtään arvostettiin. Tämä on varma asia ja me saamme yhä nauttien katsella Senaatintorin ympäristöä ja monia muitakin rakennuksia kaupungissa kuin kauempanakin muilla paikkakunnilla, joihin arkkitehtiä töihin kutsuttiin.

Kun perunkirjoittajat etenivät työssään, pantiin merkille Engelin kodin mööpeleidenkin vaatimattomuus kaikissa talon kymmenessä huoneessa. Myönsivät kuitenkin sisustuksen kaikessa vähäpätöisyydessään olevan elegantin keveää ja hienostunutta. Kotieläimiä arkkitehti myös piti ajan ja tavan mukaisesti, tarpellisuudestakin, että olisi monessa suhteessa omavarainen. Tallissa oli hevonen, navetassa lehmä, sikakin löytyi ja viisi kanaa. Oli toki ajopelejä aina linjaalirattaista lähtien, suflettireki ja kaikenlaista hevosen sukimiseen ja hoitamiseen tarvittavaa. Kaikki inventoitiin ja paperille pantiin, pärekoreista ja kaljatynnyreistä lähtien, vällyt ja jouhipatjat, pesupunkatkin kirjattiin.

Bulevardin talon piirustukset ovat varmassa tallessa Valtionarkistossa. Tuskin antaisivat malliksi kenellekään, mutta olisihan se historiallista pykätä itselleen samanlainen talo kuin oli 1800-luvulla Engelillä Bulevardin varrella suunnilleen vastapäätä Vanhaa kirkkoa, joka myös on Engelin suunnittelema.

Engelin ja hänen läheistensä elämä ei ollut ruusuilla tanssimista. Charlotta-vaimo oli kuollut 1831, tytär Emilia Charlotta yhdeksän vuotta myöhemmin. Arkkitehdin viimeiset ajat olivat surua ja murhetta täynnä. Hän ei kotona muuttanut mitään. Puolison käsityöt keskeneräisinä olivat paikoillaan, vaatteet naulakoissa. Bulevardin talo hiljentyi vuoteen 1840 mennessä, jolloin arkkitehti lähti sairasvuoteeltaan tästä elämästä. Engel haudattiin Hietaniemeen vaimonsa ja tyttärensä viereen. Myöhemmin sinne haudattiin myös kaksi Engelin poikaa. Heitä suojaa graniittipaadet. Ehkä kaupungin järjestämillä hautausmaakierroksilla ryhmä 2000- luvun helsinkiläisiä hiljentyy tämän vaatimattoman ja arvostetun arkkitehdin haudalla hetkeksi kiitollisina siitä Helsingistä, joka meillä nyt on.




12. heinäkuuta 2014

PUUTARHOJEN ALKUTAIVALTA

Puutarhan hoito Suomessa 1500-luvulla ei vielä ollut edes lapsenkengissään, vaan suorastaan melkein uppo-outoa. Ainoa opus asiasta seuraavalla vuosisadalla oli 1600-luvulla Kööpenhaminassa ilmestynyt Plante-Bok (käännös saksankielisestä 1550 ilmestyneestä kirjasta), jossa neuvottiin suojaamaan puut liialliselta auringolta ja kuumuudelta panemalla talia puitten runkoihin,  öljyä tai salvaa. Jos haluttiin päästä jäniksistä eroon puutarhassa nakertamasta nuoria puita, piti sylkeä käsiin ja sitten sivellä niillä käsillä runkoja.

Lueskelin eilen sairaalassa yhtä Kaupunginmuseon julkaisemaa teosta, jossa kerrottiin varhaisesta puutarhan hoidosta Suomessa ja Helsingissä. Vielä edes 1700-luvulla ei juurikaan hedelmäpuita ollut. No, Turussa oli.Mutta lipstikkaa,Jaakon villakkoa ja malvaa viljeltiin. Lääkekasveiksi. Apteekkarit saivat tehtäväkseen muokata maata näitä parantavia rohtoja varten. Helsingissä ei ollut apteekkia eikä apteekkaria. Loppupuolella 1700-lukua saatiin Uppsalassa opiskellut Vilhelm Elg apteekkariksi. Vuonna 1776 tuli ensimmäinen lääkäri Helsinkiin.Siihen asti hommat hoituivat kotikonstein ja perimätietoina. Kaupunki sai puutarhurinkin vuonna 1760. Säätyläiset alkoivat palkata omia puutarhureitaan, hedelmäpuita ilmestyi talojen pihoille. Hyötykasvien rinnalle istutettiin kukkia puutarhoihin. Joku ihmetteli, että miksi ei aikaisemmin ollut kukkia, vaikka  niitä kuvataan maalauksissa. Näin kaikki alkoi ja nyt me ryvemme kaikkinaisessa yltäkylläisyydessä niin kukkien kuin hedelmienkin osalta, kotimaisia ja ulkomaisia. Taitaisi tämä Helsingin ensimmäinen puutarhuri hieraista toisenkin kerran silmiään katsellessaan nyt tämän kaupungin puistoja puineen, puutarhoja erilaisine hedelmäpuineen ja marjapensaineen, moninaisia kukkatarhoja, istutuksia pitkin ja poikin kaupunkia, värien ja lajien kirjoa. No, onhan tässä aikaakin kulunut muutama vuosisata.

Puoliso siirretty kuntoutukseen Laaksoon. Taas se mäki! No, minä sen konttaan ylös kuten ennenkin. Huilaan välillä ja nojaan kyynärkeppiin, kiroan ja pääsen perille. Vanhan koulukatuni, Urheilukatu, puolella on toinen portti sairaala-alueelle mäen puolessa välissä. En tiedä, helpottaisiko, koska sairaala on joka tapauksessa mäen päällä. Alunperin sairaala rakennettiin tuberkuloosipotilaita varten 1920-luvulla. Tuberkuloosi hellitti ja nyt se on tavallinen sairaala 1930-luvulla rakennettuine lisärakennuksineen. Ehkä ilman katsottiin olevan raikkaampi mäen harjalla tuberkuloosia poteville ja muutenkin sairaala saanut olla omassa rauhassaan. Luontoa siellä on vieläkin ympäristössä runsaasti, metsiköitä ja paljaita kallioita, luonnon kukkia ja lintujen laulua. Minun kouluaikanani meidät koululaiset määrättiin keuhkokuvaukseen juuri Laakson sairaalaan. Ei hullumpi päivä, koulusta lupaa. Urheilukatua joukolla talsittiin opettajien ohjauksessa. Liekö enää nykyisin moisia tarkastuksia koululaisilla?

11. heinäkuuta 2014

TAAS TAKSIKULTTUURIA

Pöytäkoneesta on tullut viholliseni. Yhteispeli ei enää suju ja nyt on harkinnassa uuden hommaaminen, kunhan saan neuvonantajaani yhteyden. Naputtelen nimittäin pöytäkoneella sutjakkaammin, laadusta en tiedä, kuin tällä läppärillä. Ehkä vain tottumuskysymys ja tämä tarkoittaa, jos ahkerasti huseeraisin läppärin kanssa, alkaisi sekin sujua.

Näin unta, että olin pankissa nostamassa käteistä ja minut pidätettiin. Olin tavattoman kiukkuinen, kun kysymyksessä oli oma tilini ja omat rahani. Miten uni päättyi, ei selvinnyt. Olen nimittäin kyllä menossa pankkiin asioimaan ensi viikolla ja pidätyksiä taas katselen televisiosta. Ainakin minulla unet ovat joko koettuja tapahtumia, mielikuvitusta tai tapahtumia suunnitteilla olevista tekemisistä .Muihin unenselityksiin en usko, vaikka isäni tekikin unikirjan tai ehkä juuri sen vuoksi.

Mikä vimma taksinkuljettajilla on istuttaa asiakas viereensä? Ties kuinka mones jo, joka tekee tilaa etupenkille, eilenkin. Vaikutti sitten närkästyneeltä. Yritti jutunjuurta aloittamalla säästä. Vastasin kohteliaasti ja sitten vaikenin. Asiakkaalle pitää jättää rupattelusta aloitteen tekeminen. Olen monissa käyttäytymisasioissa konservatiivinen ihminen ja pidän tyylistäni kiinni. Yleisen sinuttelun myötä, Ruotsin mallin mukaisesti, on ilmaantunut liiallinen tuttavallisuus ventovieraiden ihmisten kesken, toisen reviirille tunkeutuminen. Enkä suinkaan tarkoita, etteikö keskustelua saisi syntyä vieraankin kanssa tietyissä olosuhteissa. Taksissa minä olen asiakas, istun takapenkillä ja maksan kyydistäni. Keskustelen useinkin kuljettajan kanssa, mutta aloite on oltava aina minulla. Jos kuljettaja on opiskellut ammattiinsa valmistumisen hyvin, hän tietää säännöt.

Puoliso ollut sairaalassa viikon verran. Nestehukka ja jalkojen kantamattomuus. Keskustelut lääkärin kanssa läpikäyty ja annoin luvan jatkokuntoutukseen. Kotiin tulon edellytyksenä on jalkojen parempi kantavuus, että saan hänet pyörätuoliin ja siitä taas vuoteeseen. Vielä edistystä ei ole tapahtunut. Henkisesti on pirteämpi, kun toivomuksestani lopetettiin rauhoittavien ruiskeiden antaminen aggressiivisuuden takia. Siirryttiin pillerilinjalle, joka on inhimillisempää. Ainainen tokkurassa olo liioin estää myös tilassa tapahtuvien muutosten näkemisen. On hyvä ruokahalu ja osittain syö itsekin. Minätyttö taas reissaan päivittäin väliä Katajanokka-sairaala-Katajanokka ja näen kaikenlaista nelosen ratikassa. Raitiovaunumatka on yhtä seikkailua, kuin istuisi teatterin katsomossa. Jokainen matka erilainen tapahtumineen ja ihmisineen. Sporat kuuluvat Stadiin, pelkkä julkinen bussiliikenne tekisi siitä paljon värittömämmän.














9. heinäkuuta 2014

"GURKA MA SURKKA"

Enää ei kaduilla nähdä ja kuulla kurkkukauppiaita, jotka joskus kurkkuryssiksi kutsuttuina huutelivat "gurka ma surkka fem penni stykke, inte de mykke" kuten joskus 1800-luvulla Helsingissä. Emme liioin voi ostaa ryssänlimppuja limpa naada,limpa naada-myyntihuudon kuullessamme. Olin kerran Neuvostoliiton aikana Tallinnassa ja ostin minäkin limpun. Oli tumma ja täyteläinen, raskaan makuinen. Suomalaiset ostivat niitä "matkamuistoiksi". Kauppaan oli jonoa, mutta meidät suomalaisturistit laskettiin heti tiskille. Mitähän virolaisrouvat/ venäläisrouvat ajattelivat, että eikö Suomessa leipää ole?

Läskisoosia kehuvat herratkin vielä tänä päivänä. On kuulemma vaikea valmistaa, mutta onnistuttuaan hyvää. No, minusta ei, enkä ymmärrä, mikä niissä läskinpaloissa paksussa rasvaisessa  kastikkeessa oikein viehättää. Panen tähän ohjeen:

150 g hiukan suolaista tai savustettua sianlihaa
2 rkl vehnä- ja ohrajauhoja tai 3 rkl ruisjauhoja
kiehuvaa vettä
suolaa

Lihanpalat ruskistetaan pannussa ja otetaan sieltä pois. Kuuman rasvan joukkoon lisätään jauhot, jotka saavat ruskistua. Kiehuvaa vettä kaadetaan pannulle, lihapalat lisätään ja kastike maustetaan suolalla. Siinä se herkku sitten on. Sitä tehtiin ja paljon työläiskodeissa kuten tietysti myös silakkalaatikkoa sota-aikana ja sen jälkeen sekä vielä nytkin, eikä välttämättä yksinomaan "työläisperheissä". Silakkalaatikkoa minäkin monesti tehnyt, mutta sianlihakastikkeen jätän taitavimpiin käsiin kuin myös muihin suihin. Äitini teki mahdottoman hyvää lihakeittoa. Hän kuori ja kuori, kuori visusti kaiken harmaan lihanesteen muodostaman harmaan mössön ja keitosta tuli kirkasta ja hyvää. Kalaa ei meillä valmistettu eikä syöty. Äitini ei syönyt kalaa eikä siihen koskenut. Kun menimme ravintolaan, isä ja minä söimme aina kalaruokaa. Nykyisin omassa keittiössäni valmistan usein kalasta herkullisia aterioita.

Joskus kuulee kerrottavan Helsingin perunapulasta 1940-luvulla. Silloin eivät kauppojen perunaosastot notkuneet ulkomailta tuotetuista perunoista kuten nykyään. Kun ei perunaa ollut huonon sadon vuoksi, peruna korvattiin lantulla. Oliko silakkalaatikossa lanttuviipaleita, sitä ei historia kerro? Silloisia emäntiä patojensa ääressä kunnioitan. Piti kirjaimellisesti nyhjästä tyhjästä, antaa mielikuvituksen lentää ja silti valmistaa hyvää ruokaa. Kaikki tehtiin kotona alusta loppuun, eikä nuristu.  Nykyinen sukupolvi pääsee suorastaan hävyttömän helpolla. Tuikataan vain mikrouuniin valmis kaupan ateria. Rapeat ranskalaiset perunat valmistuvat puolivalmiina uunissa  parissakymmenessä minuutissa, mummon lihapullat ilmestyvät pussista lämpiämään ja salaattipakkauksessa on valmiiksi sekoitetut ja pestyt salaatit, kastike vain päälle ja senkin saa valmiina pullosta.

Elämä jatkui ja yltäkylläisyys alkoi kolkuttaa ovelle seuraavina vuosikymmeninä. Läskisoosista kovin moni ei enää tänä päivänä unelmoi, vaan mennään gourmetin merkeissä ranskalaiseen tyyliin. Tuodaan uusia tuulia kaukomailta. On maisteltu ja haisteltu, hyväksytty makuelämykset, nautittu niistä. Enää ei taida Virossakaan olla ryssänlimppuja, eikä Suomessa kurkkuryssiä.



8. heinäkuuta 2014

NIIN TAIKKA NÄIN TILASTON MUKAAN

Tilaston mukaan minulla on lukijoita niin Euroopassa kuin sen ulkopuolellakin, kaukana. Joskus ihmettelen, pitääkö tilasto paikkansa ja jos, onko blogiini eksytty vahingossa? Näin arvelee eräs ystäväni, joka ei lue blogiani ja vielä vähemmän uskoo siihen, että kannattaisi lukea. Tiedän, totta kai, että vahinkoeksymisiä tapahtuu, mutta silti ajattelen jonkun ihan tarkoituksella etsivän tekstiäni. Tiedän ainakin yhden. Hän on ystäväni L.

Eilen tuuli mukavasti. Olin asetellut hiukset  ja heti ulos astuttuani tuuli asetteli ne toisin miten mieli. Alistuin. Istuin kuumalla auringon paahtamalla ratikkapysäkin penkillä odottamassa nelosta humalaisen miehen kanssa. Hänellä oli keltainen Alepan muovikassi kädessään ja hän jupisi itsekseen. Hänet heitettiin seuraavalla pysäkillä raitiovaunusta ulos. Hän löi nyrkillä ratikan kylkeen ja huusi matkustavansa seuraavassa. Kuljettaja oli iso ronski mies, joka näytti hallitsevan temput tämmöisten myötälaitaisessa kulkevien tyyppien kanssa. Me matkustajat tunsimme olevamme turvassa hänen vaunussaan.

Oli alkanut uusi viikko ja keskikaupunki kuhisi väkeä. Eräs mies oli jättänyt paitansa kotiin poiketen pukeutumisellaan muista ihmisistä ja minusta hänen asunsa ei sopinut kadulle. Hänen vieressään olisi ollut epämukavaa istua julkisessa kulkuneuvossa tai ylipäätään missään.Muutenkin oli pukeuduttu vähimpään ja pienempään mahdolliseen. Pienet minimaalisen lyhyet sortsit näyttävän olevan tämän kauden hitti naisilla. Vastakohtana maksihameet, jotka keräävät helmaansa jokaisella osumalla asfalttiin katupölyä ja muuta roskaa. Puistoissa lekotellaan auringon hemmottelemana.

Joku toimittaja aivan hiljattain puhui Suurkirkosta Helsingissä ja nimi onkin jäänyt ainakin vanhempien kaupunkilaisten mieleen puhekielessä, vaikka kirkko jo vuonna 1959 sai nimekseen Tuomiokirkko. Suurkirkoksi se nimettiin 1917 Suomen erkaannuttua Venäjästä ja sitä ennen vuodesta  1852 se tunnettiin Nikolainkirkkona. Isäni puhui joskus Nikolainkirkosta. mikä minua vanhemmiten huvitti suuresti. Kirkon rappuset ovat kautta aikain keränneet istujia ja varsinkin kesällä siellä on tungosta. Hyvät näkymät Aleksanterinkadulle ja koko Senaatintorille, kauemmaksikin merelle päin. Paikan historia tuskin ketään suuremmin kiinnostaa, vaikka jokaisella kohdalla olisi tarina kerrottavanaan.

Minulla sen sijaan ei tätä enempää tänään.

7. heinäkuuta 2014

USKOKOON KEN TAHTOO

Eino Leino kysyy runossan Hymni tulelle: "Mit´ oomme me? Vain tuhkaa,tomua?/ Ei aivan: Aatos nousee mullasta./ On kohtalosi kerran tuhkaks tulla,/ mut siihen ast´ on aika palaa sulla." On ollut Eino Leinon päivä, runon ja suven päivä, liput salossa, aurinkoa ja hellettä. Kesä tuli takaisin.

Katselin syrjäsilmällä jotain ohjelmaa tuonpuoleisen viesteistä eläville kaipaajille, enkeleistä ja muusta tutkimattomasta. Onko tämmöistä ja onko elämää kuoleman jälkeen? Mitäkö minä olen tästä mieltä? No, en kielläkään, kun en tiedä, eikä todistettu ole. Joku näkee enkeleitä, valopalloja, kuulee ääniä., uskoo. Eräs suomalainen lavatähti uskoo ja eräs norjalainen prinsessa uskoo. Sen kun. Ufoihin uskoo moni, uskoo E.T:n olemassaoloon, uskoo aaveisiin ja muihin kummajaisiin. Minäkö? No, kun en tiedä ja kuulun siihen ihmislajiin, jolle ei näyttäydytä. Sen tunnustan, että pikkutyttönä uskoin lujasti keijukaisiin. Etsin niitä mamman floksipenkistä ja ahomansikkamättäistä. Petyin. Ei ollut minulle muualla kuin satukirjojen tarinoissa ja kuvina niiden sivuilla.Näin unia satuolennoista ja joskus pidin kädestä enkeliä. "Maan korvessa kulkevi lapsosen tie, hänt ihana enkeli kotihin vie..."  Mutta tästä on pitkä aika. Nyt on järjen aika, vaikka kaikkea ei silläkään voi selittää.Ohjelmassa pantiin paljon vilkkaan mielikuvituksen tiliin. Mene ja tiedä häntä.Enkä sano juuta, en jaata.

Pitäisi kirjoittaa kirje. Kaikki on niin työlästä, laiska olen.Masentunut? En tiedä. Ja jos, niin vain hetken. Ostin kengät piristykseksi. Pitäisi jotain muutakin, mutta näin kuumalla en jaksa. Ostin lattea purkissa.Join ja päätin olla tykkäämättä purkkilatesta. Mansikoihin ja kirsikoihin olen jo himpun verran kyllästynyt.Pitäisi laittaa Romanofin mansikoita vaihteeksi tai muuta jalostusta. Hilloksi? No ei. Dronningholm riittää. Ennen tein ja puursin koko ison silloisen kylmiön täyteen kaikenlaista. Ei ole enää tarvetta moiseen. Eikä halua.

Aurinkoa tänäänkin. On jo kiivennyt tiiliseinille vastapäisessä talossa. Kaupungin pitäisi nukkua heinäkuista untaan. Jos ei olisi turisteja, niin olisikin. Ennen nukkui, ennen kuin Helsinki löydettiin Tallinnan ja Pietarin ohella. Ei ollut suuria laivoja kaupungin kaijoissa. Tuomiokirkko katseli arvokkaana mäeltään nelosen edetessä raiteillaan. Aleksanteri antoi katseensa lipua tyhjälle nimikkokadulleen. Sitten maailma löysi Helsingin ja nyt kaupungin kadut ovat tulvillaan väkeä maailman jokaiselta kolkalta. Tulevat ja lähtevät. Mikä maa, mikä valuutta? kysyttiin ennen. Nyt se on euro.








4. heinäkuuta 2014

TAKSISSA TARINOIDAAN

Taksinkuljettaja kertoi tänään ammatistaan. Hän on kuin baarimikko, koka kuuntelee ilot ja surut, haluttaessa neuvookin, kuulee elämäntarinoita, näkee ihmisiä. Unelma-ammatti, sanoi. Minä en puhunut syntyjä syviä sen enempää kuin elämästänikään mitään. Juttelin muuten. Tämä oli fiksu kuljettaja Kertoi, ettei milloinkaan aloita jutustelua, vaan jättää sen asiakkaan tehtäväksi. Monet haluavat matkustaa vaiti omissa ajatuksissaan. Minäkin joskus. En tänään. Kuljettajilla on vaitiolovelvollisuus. Kyydissä olevien julkkisten tarinoita ei saa mennä myymään Seiska-lehdelle tai laverrella kotona. Kuljettajille voi huoleti avautua, jos joku mielii ja hänen tarvitsee niin tehdä. Lyhytkin matka riittää. Ja jos matkustajalle tulee hyvä mieli saadessaan puhua jostain mieltä painaneesta asiasta kuljettajalle, yhtä hyvä mieli on kuljettajalla. Tämän kaiken kertoi ja oli kääntänyt taustapeilin niin, että näki kasvoni ja hymyili. Hänellä oli kauniit ystävälliset siniset silmät. Hän oli kuljettaja parhaasta päästä, tunsi työn iloa, piti ammatistaan ja ihmisistä. Hänen kaltaisiaan saisi olla enemmän ratin takana. Astui autosta ulos, avasi oven ja toivotti hyvää kesää. Minulle tuli hyvä mieli.

Vaan ei hyvä mieli siitä, kun N soitti ja kertoi sairauksistaan, vanhoista ja uusista. Siirryimme keskustelemaan luontevasti lääkkeistä seuraavaksi. Edes sää ei kiinnostanut, vaikka minä olisin siitäkin mieluummin puhunut.Mikä siinä on, että sairauksista ja lääkkeistä puhutaan niin usein? Eikö olisi loogisempaa siirtyä iloisempiin ja mieltä piristäviin puheaiheisiin? Sairaudet voisivat unohtua hetkeksi. Minun piti oikein hakea puolison lääkelista, että olisin keskustelussa mukana, kun en kuolemakseni muista niitten kaikkien nimiä, annostuksia ja määriä. Sain tietää, että puolisolle määrätty sellaistakin lääkettä, jota ei pitäisi. Ystäväni ei ole lääkäri. Mutta hän on minun ystäväni.

Kun ei tässä tämän kummempaa, menen nukkumaan. Ehkä näen lääkkeistä unta. Hyvää yötä, kello on yksitoista lyönyt.




2. heinäkuuta 2014

OMAISHOIDON KOUKEROITA

Vaippalähetys tuli eilen niinkuin pitikin, mutta vajavaisena. Totta kai. Toiset vaipat puuttuivat. Soitin kotihoitoon, josta otettiin omatarvikepalveluun yhteyttä. Tänään soitan minä ja haluan tietää, miksi jälleen asiat hoidettiin huonosti. Kahdet vaipat, eikä niitäkään kyetä oikein toimittamaan! Omakustanteiset olivat toivomusteni mukaiset.

Fysioterapeutti kävi ja puoliso tottelevaisesti teki pyyntöjen mukaan, jopa seisoikin hetken tukeutuen Eva-telineeseen. Vuodejumppaa, jota jatkan päivittäin. Nyt jo aamulla oli vaikeaa, kun puoliso oli haluton emmäjaksa-mentaliteetilla.. Sain kuitenkin kylpyhuoneeseen ja takaisin vuoteeseen, johon sitten tarjoilin aamukahvin. Päivällä otan hänet uuteen käsittelyyn.

Kotihoidon esimies tuli itse pesemään eilen puolison ja minä autoin, kun ei ollut saanut kaveria mukaansa. Taas kaivattiin pesusientä! Hän ei tiennyt syytä, miksi meille edellisenä päivänä oli änkeytymässä ruuanlämmittäjä. Tai ei tahtonut minulle kertoa. Sain tietää, että se kotiavun henkilö, joka kyseli siivousavusta, ei kuulu henkilökuntaan. Huijari? Brosyyrejä en liioin ole saanut. Taidan suhtautua asiaan olemalla siitä piittaamatta. Ne henkilöt, jotka eivät minua tunne, pitävät ilmeisesti minua helposti nenästä vedettävänä mammaraisena. Oi,oi, mitenkä ovat väärässä! Vaikka en ole enää kaksikymppinen, järki pelaa ja jaksan tapella byrokratiankin rattaita vastaan puhumattakaan huijausyrityksistä. Jotkut pesunaisetkin koettavat kepillä jäätä ja suhtautuvat minuun alentuvasti ja komentelevasti. Jossain vaiheessa yleensä huomaavat, että olen aivan täyspäinen kyynärkepistäni huolimatta ja pystyn puolustautumaan, olemaan eri mieltä esimerkiksi pesusienen tarpeellisuudesta.

Mitenkähän paljon on tässä maassa niitäkin omaishoitajia, jotka eivät pysty puolustautumaan, pitämään oikeuksistaan kiinni joko väsymystään tai avuttomuuttaan? He jotenkin ovat turtuneet, painavat päivästä toiseen, vuodesta toiseen rutiinilla jaksamatta mitään muuta. Ovat hylänneet oman elämänsä, kuluvat loppuun. Missä ovat aikuiset lapset? Missä ystävät, naapurit? Heidän pitäisi huomata tämmöisen omaishoitajan väsymys, tarttua siihen ja auttaa. Tämä on ikuinen ihmettelyni aihe. Sitten on niitä omaishoitajia, jotka eivät tee työtään virallisesti kunnan leivissä. Eivät ole osanneet/viitsineet hakea. On etuisuuksia, on myös velvoitteita. Näitä tarinoita on paljon, tuhansia.






1. heinäkuuta 2014

KESÄAJAN NOVIISIT

Kesäaika! "Mä en tiedä asiasta mitään, kun olen vain kesän täällä töissä". Näin jälleen minulle, kun tiedustelin pesijähoitajien tuloaikaa näin poikkeuksellisena pesupäivänä eilisen sotkun takia ( ei johtunut minusta). "No, voisitteko ottaa asiasta selvää ja ilmoittaa minulle?"  Vastauksena oli, että yrittää. Sitten soitti hänen esimiehensä, joka tietysti tiesi kaikkeen vastauksen ja tulee itse puolisoa suihkuttamaan, mutta ilman apua, jotta minä joudun remmiin. Hyvä on, että tulee, sillä voin samalla kysellä minua vaivanneista asioista. Siitä taas saattaa seurata, että katuu meille tulemistaan.

Vaippalähetys tänään iltapäivällä. Saas nähdä, mitä se pitää sisällään. En hetikään usko kaiken menneen oikein. Olen semmoinen. Fysioterapeutti tulee myös tänään. Puoliso aivan vetämättömissä, että jos vaikka vuodejumppa panisi veren kiertämään ja tahdon koettaa parastaan. Aamulla en saanut kylpyhuoneeseen, vaan  kieputin takaisin vuoteeseen pyörätuolista. Todellista voimattomuutta vaiko laiskuutta? Aamukahvin kannoin "sialle" ja hyvin näkyi maistuvan.

On päiviä, kun saamme olla hissunkissun ja sitten saman päivän kohdalle sattuu monia asioita kuten tänään. Tällähän on joku nimikin. Liippaa ainakin läheltä Murphyn lakia. Huomenna sitten hiljaista. Torstaina taas tuuraaja ja minä menen katsomaan Stockmannin uutta kenkäosastoa. Ennen muinoin oli Aleksanterinkadullakin monia kenkäkauppoja kuten koko kaupungissa. Vähitellen lopettivat, katosivat  ja nyt hyvin usein, jos mielii kengät ostaa, on mentävä tavarataloon tai muuhun vastaavaan. Samoin oli leikkele- ja lihamyymälöitä pitkinpoikin, ei enää. Onko minkään kaupan yläpuolella nykyisin teksti "siirtomaatavaroita"? Minun lapsuudessani oli, vaikka ei Suomella siirtomaita ollutkaan sen enempää kuin nykyisinkään. Niissä kaupoissa tuoksui aina hyvälle. Karamelleille, sokerille, hedelmille, kahville jne. Oli irtotavaraa nykyistä enemmän, josta tuoksut pääsivät valloilleen. Nyt muoviin ja paperipusseihin pakattuna säntillisissä luotaan työntävissä rivistöissä kaupan hyllyillä. Etsimistä, etsimistä, etsimistä. Joskus lehahtaa Stockmannin Herkun leipäpuolella tuore leipä. Se houkuttaa ostamaan ranskanleivän. Myyvät osin irtoleipää ja tämä saanut asiakkailta kiitosta. Himoitsen pientä leipomoa, josta voisi aamuisin vaikka tossusillaan kipittää ostamaan croisantit ja sämpylät vielä lämpiminä ja uunitureina. Liekö tämmöistä ylellisyyttä enää missään muualla kuin Pariisissa?

Missä suomalainen yritteliäisyys? Missä työn ilo, ettei tarvitsisi julkituoda tietämättömyyttään olemalla "vain kesätöissä". Jos ei tiedä, kysyy, ottaa selvää. Näin on ennen opetettu.