" ÄIDIN KASVIMAALLA RAPARPERIN ALLA..."

Nyt saa tytön kastaa Raparperiksi Oikeusministeriön nimilautakunnan luvalla. Muitakin ei-tavallisia nimiä on ehdotettu ja lupa saatu. Tuulenpoika ja Metsänpoika suorastaan viehättäviä.  Gleia-nimi tyttärelle -ei hullumpi ja Pommiinakin kuulostaa korvaan mukavalta, vaikka alussa onkin pommi. Osa uusista nimistä ovat varmaankin pitkällisen harkinnan tulosta vanhemmilla ja keksimällä keksitty. No,mikäs siinä, sen kun. Kyllähän se on vanhanaikaista, mennyttä ja mielikuvituksetonta olla Leena, Liisa, Ritva, Matti, Kauko tai Niilo. Ihan toista, kun passissa sentään lukee Dalai tai Simmu ja naisella Belladonna. Vai mitä?  Mortemia oli ehdotettu pojan nimeksi, jota nimilautakunta ei puolla. No, onhan siinä tietysti vahva kalman tuntu.

Jyystän tässä semmoista pullaa, johon on leivottu piparkakku päälle, maitokahvin seuraksi. Aamu venähti vähän pitkäksi, kun nukuimme jo toisen yön varsin rauhallisen makoisasti. Tämmöistä onnea sairasperheessä osaa arvostaa. Eilen soitti pikkuserkun vaimo Turun liepeiltä ja kertoi miehensä olevan sairaalassa. Hoito ei rouvaa miellytä, lääkityksetkin aina myöhässä, eikä kukaan ole vastuussa, kun mies oli kaatunut pyörätuolissa katkaisten luita ja olkapää oli muljahtanut sijoiltaan. On pannut reklamaatiota menemään, mutta siihenkään ei ole vastattu. Ehdotin, että ottaa ja tiedustelee, missä mennään.

No, minä otin sitten oikein asennon ja aloin neuvoa, mitä vaimojen kuuluu tehdä. Pitää puuttua ystävällisen topakasti asioihin ja sitten vaatia. Keskustella mennen tullen sekä hoitajien että lääkärin kanssa. Ei saa veltostua, väsyä tai antaa periksi. Olla ihan oikea piikki sairaalan lihassa ja näyttää välittävänsä puolisostaan ja  puolustaa hänen oikeuksiaan. Kukaan muu ei sitä tee. Kiukkuilun höystämä patistaminen ei auta, vaan tehokas asiallisuus sanomisissaan. Ehdotin myös, että sopii panostaa siihenkin, että puoliso jouluksi kotiin. Nyt vielä, kun ministeri Urpilainen juuri eilen painotti kotona olemisen tärkeyttä. Kuten satoja kertoja ennenkin olemme tätä ministereiden suusta kuulleet. Hän vielä sanoi kotihoitoa lisättäväksi. Mitä se sitten tarkoittaneekin? Tämä kiinnostaa minua kovasti. Kun on tästä asiasta kana kynittävänä kunnan kanssa.

Pikkuserkku P:n puoliso sanoi yrittävänsä olla topakampi. Minusta kun on tyhmää ja turhaa näin sukulaisten kesken pauhata. Se ei todellakaan johda mihinkään.Härällä on sarvet ja niihin voi hyvin tarttua, sanotaan ja sitä mieltä minäkin olen. Sainko pikkuserkun puolisoon hiukan puhtia, jää nähtäväksi. Toivottavasti.

MAGNEETTIKENTÄSSÄ

Olen ollut putkessa, jonka molemmat päät avoimia,leveyttä 60cm ja katto 10cm:n päässä. Tämän huomasin, kun avasin puolivahingossa silmät vehkeen liikautettua itsensä eteenpäin ja luulin kidutuksen päättyneen. Kaikki on alkanut tästä hemmetin luuvaivasta. Olen käynyt ortopedien vastaanotoilla ja parissa röntgenkuvauksessa ennen eilistä, jolloin olin taas ennen magneettikuvausta, joka siis suoritetaan tämmöisessä putkessa. Olin saanut diapam-pillerin kerrottuani klaustrofobiastani, joka iskee jopa sohvan nurkassakin katsellessani televisiosta matalissa ja kapeissa kallio-onkaloissa ryömiviä tutkijoita. Hissiin menen, kun on pakko ja nyt muutaman kuukauden ajan on ollut, sillä konttaudun rollaattorin varassa. Veräjähissi olisi paras hissi, mutta niitä ei ole enää kuin vanhoissa asuintaloissa. Oma taloni ei ole niin vanha.

Istuin diapamin vaikutuksen alaisena odottamassa putkeen pääsyä ja oloni oli suhtmukava.Hoitaja kävi kysymässä, mistä tiedän pelkääväni kuvausta, kun en ole aiemmin ollut. Kerroin hisseistä ja luolista (ja tiesinhän minä putken). Sitten kävi kutsu ja hoitajan kanssa piti keskustella. Hän kyseli ja minä vastasin. Riisuuduin niin pitkälle, kun magneettikenttään joutuminen vaati. Hoitaja talutti pelottavan laitteen luo (rollaattoria ei saanut mukaan ottaa) ja selitti, miten se toimii ja senkin, ettei sitä tarvitse pelätä. Pelkäsin silti. Menin pitkälleni putken suun eteen. Sain korvakuulokkeet ja käteen hälyttimen, jos aion alkaa kuolla. Siirtyminen putkeen alkoi. Minulla hoitajan ohjeen mukaisesti silmät visusti kiinni, mutta en pystynyt ajattelemaan, että olisin jossain muualla vaikka yritin kovasti olla sileällä aurinkoisella kalliolla meren rannalla.

Kone surisi ja jyskikin. Se tuntuikin oikeastaan lohduttavalta, sillä olin kuvitellut tulleeni elävältä haudatuksi ja koneet kaivoivat minua esille.Selässä tuntui lämpimältä ja sekin oli lohduttavaa. Liikkua ei saanut, mutta kerran vahingossa sormi liikahti. Kaivinkoneet kävivät ja toivoin, että pian saavat minut esille. Sitten joskus ehkä puolen tunnin kuluttua kuulin hoitajan äänen, joka sanoi kaiken olevan ohi. Kysyi, miltä tuntui. Kerroin että ihanalta päästyäni pois. Diapamin vaikutus oli ajat sitten lakannut. Pukeuduin ja lähdin pois. Neuvonta tilasi taksin ja vedin syvään ilmaa keuhkoihini sairaalan oven ulkopuolella, valuttauduin taksin takapenkille ja minut tuotiin kotipihalle.

Kummitytön, joka oli ollut kotimiehenä, kanssa avattiin samppanjapikkolopullot ja skoolattiin onnistuneelle kuvaukselleni sekä hänen uudelle autolleen.

SUOMEN LAPISTA JÄÄMERELLE

Muutama päivä mennyt, etten ole täällä ollut. Vaikeita öitä, jotta väsymys vallannut mielen sekä ruumiin. Vain välttämättömät on tullut suoritettua. Nyt nukuimme koko yön ja puoliso rauhallinen. Aamupala nautittu ja minulla kahvimuki tässä edessäni. Tänään kuvauksiin. Soitin jo vahtimestarille ja kyselin, minne konttaudun, kun en ole kyseisessä sairaalassa naismuistiini ollut. Kummityttö taas remmiin poissa ollessani.

Olen öisin kuunnellut äänikirjaa siitä, miten Helsingistä tuli Helsinki ja mitenkä kunkku vaati ihmisiä muuttamaan Ulvilasta ja Raumaltakin. Kaikki eivät tahtoneet, kun kotikonnuilla olisi ollut ihan hyvä olla ja elellä. Nyt on toisin, tänne hingutaan. Mutta on toisaalta sitten niitäkin, jotka jättävät tämän sivilisaation jälkeensä ja muuttavat kauemmaksi luontoon, missä varpaitten väliin saa astellessaan multaa ja korvat kuulevat lintujen laulut ja pöllöjen huhuilut. Mainio ratkaisu monelle, elämänlaatu parantunut ja huomataan, että kaikkinainen hektisyys, maallinen mammona ja ikuinen kilpailu paremmuudesta ei olekaan elämisen a ja o. Oma ryytimaa, muuta syötävää villistä luonnosta, ei kinaa työtovereitten kanssa, ei irtisanomispelkoja, ehkä jotain pientä itselleen sopivaa työtä, maaseudun rauhaa. Kaikkea sitä, mitä kiireisessä kaupunkielämässä ei enää ole. Minäkin muinoin uinahtelin päiväunissa ja tahdoin muuttaa ihan Lappiin asti. Suureen yksinäisyyteen sinisen taivaan alle pikku mökkiini. Sitten nosti urbaaninen minä päätään ja peljästyin yksinäisyydessä asumista, kun vielä olisin kuluttanut loppuun vaarasta katselemisen, auringon nousut ja laskut. Eikä enää porojen koparoiden laulu viehättäisi entiseen tapaan. Katselin tätä omaa kaupunkiani ja pyysin siltä anteeksi ajatuksiani muuttaa pois. Mutta Lappiin menin. Käymään.

Joku pitää Kuusamoa Oulunläänissä jo Lappina. No, helsinkiläisestä se varmasti siltä tuntuu, mutta onkin vain tämän maan noin puolessa välissä. Minulle se ei ole Lappia. Menimme ihan sinne itteensä ja niin pohjoiseen kuin rajojen sisällä pääsee ja siitäkin yli naapurin puolelle.Tuli Utsjoki katsottua, Tenon suu ja Jäämeren rannat koluttua Tromssaan asti. Tai oikeammin toisin päin, sillä aloitimme Kilpisjärveltä. Ei mitään eteläisen Euroopan turistirysiä teitten varsilla, ei toki hotellejakaan jokaisessa kylässä. Piti tarkasti laskea kilometrit ja ajat, että pääsee säällisesti majapaikan vuoteeseen. No, Pohjolan valkeat yöt avittivat ja autossakin voi nukkua. Aina me yöpuu kuitenkin löydettiin. Ravintolapuolikin oli niukkaa. Turistiystävällisyys ei päällimmäisenä vastaan rynnännyt. Matkailuautoja, isoja asuntovaunuja tuli ja meni. Omavaraisuutta. Huikeat maisemat ympärillä, vaaroja ja tuntureita, vesiputouksia, turskan kuivaustelineitä kylien kulmilla. Tämä oli Norjaa.Uskomattoman sinivetiset vuonot, joita joskus kierrettiin ja joskus lautalla ylitimme. Matkojen matka, joka ei millään muotoa muistuttanut muualla Euroopassa matkailuamme. Onneksi saimme tämän kaiken nähdä ja kokea. Miten se nyt tulikin mieleen, kun piti puhua Helsingin alusta? No, aihe monille tuttu, mitä siitä puhumaan.

SITÄ JA TÄTÄ AAMUTUIMAAN

Viime yön kylmyys hiipi meille sisällekin ja piti panna lisää peittoa päälle. Kyllä se nyt holotnaksi muuttuu. Ei auta vastaan pullikoiminen. Tänä aamuna konttasin rollaattorin perässä ehkä himpun verran helpommin kuin männäpäivinä. Toivottavasti tokenee lisää, että taivun taksiin torstaina. Röntgen ja magneettikuvaus. Ruuanlaittoa ei tänäänkään, koska Herkku toi valmista. Ruuasta puheenollen, olen ymmärtänyt avokadopastan olevan tämän hetken trendiruokaa. En ole laittanut. Nyt kaivoin netistä reseptin ja haikailen, jospa minäkin. Voipi olla onnistuessaan melkoisen makoisaa. Pitää lisätä tarvikkeet Herkun tilauslistaan.

C soitti eilen ja oli tuppautumassa syntymäpäivilleen meille. En ota vastaan ennen kuin pääsen paremmin liikkumaan. Juttelin myös maailmanmatkaajaystäväni  L:n kanssa meille tulemisesta joko yksin tai puolison kera. Lupailin syötävää, mutta taas kerran Herkun gourmetia. Tämäkin ilo sitten, kun rikko myöten antaa. Toisaalta taas, jos jään mahdolliseen leikkaukseen asti tämmöiseen jamaan, niin en aio heittää sosiaalista elämääni kuitenkaan sikseen, vaan vieraiden on katseltava tyynin mielin raihnaista emäntäänsä.

Kummityttö tulee torstaina kotivahdiksi minun ollessani kuvattavana. Tuo koiransa mukaan. Nimi on Stella ja se tykkää hevosista ja tuntee hyvin tallin hajut. Kummitytön tyttärellä on kaksi hevosta ja koulupäivän päälle viettää aikaa talleilla. Eikä tyttö mikään aloittelija enää ole. Kouluratsastuksen puitteissa mennään. Edessä siintelee joskus suuretkin kilpailut. Silloinpa sitten vallan Marko Björsin tapaan passagea, piaffea ja espanjalaista käyntiä kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Ihan toista, kun minä mökkiaikoina satuloin suomenhevonen Sadun ja painelin kohtuullista ravia metsäteillä. Aloitin tämän jalon asian ihan kylmiltään luettuani pari opaskirjaa ratsastuksesta ja sitten ei kun selkään.Satula oli sotilaallista laatua eli ollut muinoin maitotalon, joka hevosen omisti, upseeriystävän takapuolen alla. Tämä ei tahtiani haitannut, vaan tukka hulmuten kypärän reunoilla painelimme ratsukkona maita ja mantuja. Näin kului pari kesää ja sitten kuulin lainahevoseni joutuneen ravaamaan taivaallisille niityille. Lupaava urani ratsastajana oli päättynyt.

Ja niin päättyy tämänpäiväinen kirjoittelunikin tähän.

JOULUKORTTITUNNELMISSA

Posti tipautti eilen luukusta tilaamani taiteilija Auli Muurinen-Kitulan  Helsinki-aiheiset joulukortit. Akvarelleista postikorteiksi tehdyt ja varsin ihastuttavat. Minua miellyttää suuresti talvinen, luminen Esplanadi sekä nykyinen kotikirkkoni Tuomiokirkko joulun aikaan. Olin taiteilijalle soittanut ja meillä oli mukava keskustelu. Olin/olen pahoillani, että olen aina kallistunut "vanhojen" mestareiden puoleen ja nykytaiteilijat jääneet syrjempään. Niinpä Auli Muurinen-Kitula on minulle aivan uusi nimi ja tuskin olisin hänestä mitään tiennytkään, ellen olisi nähnyt upeaa kuvakavalkadia hänen töistään Tuulian tarinoita-blogissa. Jotkut ystävistäni tulevat saamaan tänä vuonna lämminhenkiset ja oikeaa Joulun rauhaa viestivät kortit.

Nivelrikko äitynyt harmillisen hankalaksi. Laahustaessani eilen roskikselle, oli se tuskien taival ja jo luiskaa laskeutuessani tiesin matkan olevan vaikean. No, kun hitaasti, ylen hitaasti, etenin, niin lopulta pääsin roskiksen ovelle. Temppu sekin, että sain sen auki ja rollaattorin roskapusseineen sisäpuolelle. Sitten alkoi kamppailu, kun piti nostaa jätelaatikon raskas kansi. Monen yrityksen jälkeen se onnistui ja sain viskattua pussit laatikkoon. Tuli ilta ja ajattelin katsella Teemalta Roberto Rosselinin Roma,città aperta-elokuvan (1945), mutta ei onnistunut. Puoliso vaati huolenpitoa ja vuoteen siivousta. Roskikselle en enää mennyt, vaan nyssykät ovat parvekkeella odottamassa. Leffa jäi, mutta olen sen joskus muinoin nähnyt oikein elokuvateatterissa, vaikka sen ikäiselle nuorelle naiselle ei Anna Magnanin taiteellinen lahjakkuus tehnyt suurtakaan vaikutusta, kun hollilla oli rakkauselokuvien kuvankauniita sankarittaria komeitten miesnäyttelijöiden käsivarsilla ja leffan loppusuudelma aiheutti suuria väristyksiä ja tunnepurkauksia. Myöhemmin opin arvostamaan elokuvissa muutakin kuin kauneutta heppoisen juonen ohella.

Minulla on pieni kirja! Raamattu. Viisi milliä kanttiinsa.Siinä on ollut joskus tekstiä sisällä, jota oli katseltava suurennuslasilla. Teksti jonnekin hävinnyt, mutta piskuinen risti kannessa säilynyt. Muistan, kun isäni sitä näytti ja olin syvästi hämmästynyt kirjan koosta. Sitä näyteltiin vieraille, kunnes se unohtui jonkun laatikon kätköihin tultuaan nyt tämän siivousprojektin aikana jälleen vuosien kuluttua esille. Se on kultasepän liikkeen sormuslaatikossa, joka yleensä on kosioseremonioitten yhteydessä kosittavan edessä polvistuneen miehen kädessä.Mahtaisko olla vallan isäni? Maailman pienimpiin kirja kuuluu, se on vissi asia, mutta tuskin kuitenkaan pienin. Kaikkea sitä löytyy, kun siivotaan.

SITÄ AFRIKKAA EI ENÄÄ OLE

Uutta päivää kehiin ja viikonloppu edessä. Eikä sada vettä. Kelmeä auringonvalo värittää oudosti pihan koivun runkoja punertaviksi. Ainoa vihreä on enää pensasrivistössä. Sitten häviää sekin. Lasten hiekkalaatikko täynnä mätäneviä puitten lehtiä, eilispäivän lätäköt kuivahtaneet. Jouduin survoutumaan melkoisen märän pihan läpi roskikselle eilen. Enää ei puserosillaan mennä. Olen heitellyt isäni shakista saadut merkit pois, samoin hänen pesäpallokautensa saavutuksista kertovat. Enkä murhetta muistojen hävittämisestä kanna. Joku ne joskus kuitenkin heittää pois. Näin olen järkeillyt. Maailma on täynnä tavaraa, keräilypisteet pursuavat, kirpputoreilla valinnan runsautta. Halvalla tai ilmaiseksi menee. Tyylihuonekaluston esimerkiksi Fiidasta saa satasella, kun se kaupassa uutena maksaa tuhansia. Sitä paitsi Fiida kirjoitetaan oikeaoppisesti yhdellä iillä! Anteeksi. Olen vankasti sitä mieltä, että nimet on aina kirjoitettava oikein.

Eilisehtoolla juutuin sohvankulmaan katselemaan Minun Afrikkani-elokuvaa ( Out of Africa 1985). Nähty usein, mutta yhä kiehtovaa katseltavaa.. Tiedän leffan olevan yliromantisoitu ja aika kaukana todellisen Karen Blixenin Afrikka-vuosista. Olen lukenut Isak Dinesenin (Karen Blixen) kirjoittaman omaelämäkerrallisen kirjan sekä suomeksi Eurooppalaisena Afrikassa että englannin kielisenä Out of Africa. Dinesen julkaisi kirjan vuonna 1937 muutettuaan Keniasta takaisin Tanskaan. Elokuvassa upeita maisemia, voimakkaita tunteita, syfilis-tuskaa ja Robert Redfordin (Denys Finch Hatton) miehekästä olemusta. Maryl Streep Karenin osassa. Nykyisin Karen Blixenin  maat Nairobin liepeillä ovat golfkenttänä. Nairobin kaupunki kasvanut peltikattoisesta kaupunkipahasesta yli kolmimiljoonaiseksi cityksi. Eikä Karen Blixenin nimi enää ole kaikkialla siellä tunnettu kuten 1910- luvun alussa. Ei edes Laakson kenialainen Nairobista kotoisin oleva sairaanhoitaja ollut koskaan kuullut kahvinviljelijä paronitar Karen Blixenistä mitään.

Minun Afrikka-innostukseni on alkanut juuri Karen Blixenin Afrikka-kirjoista. Olin iki-ihastunut silloiseen Keniaan, niin vaikka alettiin elää kolonialismiaikoja, eikä valkoinen väestö aina kohdellut maan alkuasukkaita ihmisarvoisesti ja kunnioituksella. Vääryyttä tehtiin, vaurastuttiin toisten kustannuksella brittiläisellä ylpeydellä. Minusta valkoisen ei olisi milloinkaan pitänyt Afrikkaan mennä.Mutta siellä oli maisemat, maat saatiin halvalla, palkattiin alkuasukasväestöä palvelijoiksi pilkkahinnalla, ilmasto suotuisa, safareita, valkoinen metsästäjä rällästeli savannien auringonpaisteessa tappaen lukemattomia määriä eläimiä. Ei mitään kunnioitusta! Ei hillitseviä lakeja! Nyt on jo toisin, vaikka salametsästys kukoistaakin. Se taas on kysynnän ja tarjonnan lakia. 1900-luvun alun lukemattomista eläimistä on vain rippeet jäljellä ja monia uhkaa sukupuuttoon häviäminen.  Minun Afrikkaani ei enää ole.

TUURAAJATON TORSTAI

Tämä on niitä aamuja, kun voisi kirjoittaa suurilla kirjaimilla FORCE  MAJEURE. Tuuraajan esimies soitti illalla ja kertoi, ettei tuuraaja tänään tule. No, ei kun kiireesti tekemään tilausta Herkkuun. Liioin ei onnistu apteekkikäynti. Eipä tämmöisille yhtäkkisille epämieluisille sattumuksille mahda mitään, kuulunevat nekin elämän arkeen. Suoraan sanon, että olisin paksussa liemessä, ellen voisi tehdä Herkkuun ruokatilausta, joka kotiin asti toimitetaan. Kun pääsee vain kerran viikossa kauppaan ja jos se ei onnistukaan, niin pulassa ollaan.

Eilen oli kummityttö taas meillä töissä. Nyt olivat vuorossa olohuoneen verhot ja eteisen yläkaapin tyhjennys, jossa oli kymmenisen matkalaukkua. Mitäpä me niilläkään enää? Jätettiin pari, jos joskus vaikka naapurimaassa piipahtaisin. Tokkopa sentään. Hyvä kuitenkin, kun on matkalaukku. Muutakin kivaa tehtiin. Lounaana meillä samppanjaa ja ranskalaisia perunoita. Puoliso söi tuhdimmin. Tahtoi myös kuplivaista tilkkasen, jonka sai. Kommentti oli: väkevää.

Joitakin päiviä sitten juttelin täällä suomalaisesta sotasankarista ja mitenkä peräänkuulutin hänen elossa olevia sukulaisiaan. Sotasankarin jälkeenjääneet paperit haettiin ja toimitettiin sankarin tyttärelle. Sain häneltä kirjeen. Kertoi tyttärensä puolison, joka paperit haki, työskentelevän Ulkoministeriössä ja UM oli kiinnostunut  papereista. Nyt ne ovat tyttären kotiarkistossa sukulaisten tutkittavina ja ovat nyt jo saaneet ansaittua arvostusta. Kirje oli kaunis ja siitä huokui tyttären kiitollisuus, kun olin saattanut paperit niille kuuluvaan paikkaan: kotiin.

Professori Sirkka-Liisa Kivelä jälleen kerran ruotii suomalaista vanhusten hoitoa. Itse olen nähnyt meininkiä pitkä- ja lyhytaikaisissa laitoksissa, joissa puolisokin on aika-ajoin ollut. Ja olen kertonutkin täällä, mitä mieltä hoidoista olen ollut. Olen vaatinut ihmisarvoista hoitamista, puuttunut rauhoittavien lääkkeitten liialliseen antamiseen, halunnut kunnon kuntoutusta viikkotolkkujen makuutamisten sijaan, ottanut puolison kotihoitoon laitoksen henkilökunnan vastusteluista huolimatta. Vuosikausia professori Kivelä on jyrissyt huonosta hoidosta laitoksissa sekä ilman avustajaa asuvilla kotona. Miksi mitään parannusta ei tapahdu? Olen kuunnellut loputtomiin hoitohenkilökunnan raskaasta työstä, henkilökunnan ja hoitopaikkojan vähyydestä, rahan puutteesta...  Kuulemisistani huolimatta olen sitä mieltä, että kysymyksessä ovat asenteet. Niiden purkaminen pitäisi lähteä syvältä, lisättävä koulutusta ja saatava niin päättäjät kuin hoitohenkilökunta oivaltamaan, että me kaikki vanhenemme ja edessämme on hoitotarve tavalla tai toisella. Ikäänkuin me nyt pitäisimme vanhenemista ja vaivaisuutta jonkunlaisena ansaittuna rangaistuksena, johon pitää suhtautua vihamielisyydellä ja välinpitämättömyydellä. Kauniit ja ymmärrystä täynnä olevat sanat ministeriaitiosta eivät paljon auta. Tarvitaan tekoja. Missä ne ovat?

KAHVINJUONTI BUSSEISSA

Helsingin Bussiliikenne kieltää ehdottomasti kahvin särpimisen busseissa. Ratikoissa saisi olla samanlainen kielto. Kun kahvimukia mukanaan kanniskeleva matkustaja ilmestyy, tuoksuu ensinnäkin koko ratikka kahville, mikä ei välttämättä ole kaikkien mieleen. Toiseksi raitiovaunukin tekee äkkiliikkeitä ja mukille voi käydä kalpaten. Joissakin vaunuissa ainakin aikaisemmin oli ovissa pullon kuva, joka oli rastittu yli. Ei ollut kahvimukin kuvaa. Kahvia hörppivä ratikkamatkustaja saa usein aikaan sen, että vierustoveri vaihtaa paikkaa. Mikä vimma meillä on juoda kahvia kulkiessamme? Jos ei ole aikaa istahtaa kahvilan pöydän ääreen tai juoda kotona ennen lähtöä, voisi nautinnon jättää tuonnemmaksi. Emmehän ennenkään ole kävelleet kaupungilla kahvimuki kourassa. Lämpimämpään vuodenaikaan monet kanniskelevat juomapulloa siinä pelossa, jos alkaa kesken kaiken janottaa. Juomien mukana kuljettamiset tuntuvat olevan ylen trendikäs piirre ja on ajautunut tiesmistä meille. Me olemme hanakoita omimaan muualta tulleita tapoja. Take away-ravitsemusliikkeet ovat omalta osaltaan syntipukkeja katujuomiskulttuuriin. Toivottavasti vastaisuudessakaan en joudu istuutumaan yleisessä kulkuneuvossa kahvilla tahrittuun penkkiin tai saa syliini kahvia vierustoverin mukista ratikan tai bussin äkkijarrutuksessa. Taksiin ei juoman kanssa mennä!

Uusi märkä aamu otti minut vastaan katsoessani ikkunasta. Harmaata ja pimeää, mikä kuuluukin tähän pimeimpään vuodenaikaan ennen joulua. Olen hissunkissun yrittänyt järjestellä tavaroita uusiin paikkoihin ja huomenna kummityttö taas tulee. Sain myös vanhat teleskooppi-irtoluiskat haettaviksi pois, vaikka apuvälinelainaamolla onkin tapana asiakkaalle tuoda väline, mutta ei haeta käytön päätyttyä. Nämä luiskat ovat "lepoasennossa" jo melkein kaksi metriä ja ulos vedettyinä huimasti pitempiä. Täyttä terästä ja painavia. Miten niitä olisin pystynyt kuljettamaan? Lainaamon ystävällinen virkailija yritti naapuri- ja sukulaisapua. Lopulta sanoi jonkun tulevan hakemaan liikkuessaan kaupungin pakettiautolla täällä päin.

Meillä on ollut pari aivan ihanan rauhallista yötä ja päivääkin. Puolison kiukuttelupuuskat vähäisempiä, yhteistyö sujunut, hoitotoimenpiteet onnistuneet jouhevasti. Pesijähoitajillakaan maanantaisin ei ole vaikeuksia, kun esivalmistan puolison viemällä valmiiksi kylpyhuoneeseen kuin myös tuon hänet pois suihkuttamisen jälkeen ja panen vuoteeseen, hoidan loputkin.Kiitän pesijähoitajia puolison suihkuttamisesta. Lähtevät kuoriuduttuaan muovisista esiliinoistaan, käsineistään, käsivarsisuojuksistaan ja pesusaappaistaan. Taas viikon kuluttua.

KEHNO YRITYS OMPELIJAKSI

Varsin varhainen aamu. Hyvin hiljaista ja hyvin pimeää ulkona. Norjasta tullut jossain päin Pohjanlahtea myrsky nimeltään Eino riepottelee merta sekä laivoja. Maissakin luonto raivoaa. Suomenlahti rauhallisen tuntuinen. Eikä tuuli meidänkään pihalla ole tuhoja tekemässä.

Puolisolla on joskus ollut viikset! Tämmöisen passikuvan näin, kun käteen osui aikamoinen nivaska vanhoja passeja. Leikkelin kuva- ja nimisivut palasiksi ja loput heitin roskikseen. Miksi olen ylipäätään säästänyt? Pari laatikollista roinaa tuli taas eilen siivottua. Vanhat sekä vanhempien että minun Ex Libriksetkin löytyivät. Omani suunnitteli edesmennyt heraldikko Ahti Hammar. Vanhempieni Ex Libriksen tekijää en tiedä. Vanhoja nimikortteja aikamoinen nivaska niinikään tuli pannuksi roskiin. Keittiökoneiden, joita ei enää vuosiin ole ollut, käyttöohjeet hävitin myös. Tyhjiä kansioita on nyt vaikka millä mitalla. Minne nekin?

Ompelutarvikkeita kuin ompelimossa. Siihen on selitys. Kun sain ensimmäisen ompelukoneeni, tehtailin pussilakanoita kuin myös muuta mitä nyt koneella voi. Jälki ei tokikaan hääppöistä ja Kaino-täti saatuaan minulta pussilakanan, lähetti kiireesti ohjeet, miten lakanat ommellaan oikein. Vähän nolotti, kun olin jaellut lahjoiksi tusinoittain väärin valmistettuja pussilakanoita. Ihmettelinkin, miten joutuisasti niitä syntyi ja miksi ei jokainen tee omia pussilakanoitaan, kun semmoisen valmistaa varttitunnissa. Tein yhden Kaino-tädin ohjeen mukaisesti ja sitten kiinnostukseni siirtyi muunlaiseen ompelemiseen, kunnes lopahti kokonaan. Rekvisiittaa jäi ja sitä määrää tässä nyt olen ihmetellyt.

Kalastajalankaakin metreittäin, kun minun, joka en virkata edes osaa, piti tehdä sängynpeite. Ystäväni oli virkannut ja se oli hieno. Lähetti mallin ja minä aloin työn. Sain jonkunlaisen mytyn aikaan, joka ei ollenkaan muistuttanut sievää ympyrää, joita sitten kokoamalla tämmöinen peite syntyy ja joita ystävälläni oli valmiina kasapäin. Lopetin virkkaamisen. Ajattelin tehdä puolisolle jotain ja siitä piti tulla paita. Ostin kangasta ja kaavan. Joku oli sanonut miehen paidan tekemisen olevan vaikeaa. En uskonut. Kyllähän semmoisen huitaisee, vai mitä? Leikkelin kankaan kaavan mukaisesti, panin nuppineuloja, harsin ja kursin, ompelin ja purin. Ei siitä paitaa tullut. Ei tullut mitään muutakaan. Ei edes kukkaroa kuten sadussa. Päätinkin sitten siihen lopettaa kotiompelijan hommat. Eikä niistä ole tullut juurikaan mitään, mitä nyt joskus olen jonkun helman lyhentänyt. Käsin ja harsimalla.

TUKKINUKKUMISTA JA RYSÄKEISAREITA

Takana huono ja valvottu yö jälleen kerran. Kuuluu näihin omaishoitoasioihin puolison sairauden kanssa. Niitä tulee ja menee. No, ja eilinen Herkun tuonti meni vallan poskelleen. Liittyy vain ja ainoastaan minuun. Saatuani puolison ruokittua palauduttuani kaupungilta, menin pitkäkseni sohvalle tuumaillen hetken siinä lepääväni. Niin meni, että Herkku oli ovikelloa soittanut, koputtanut ja puhelimellakin yrittänyt tavoittaa. Nukuin kuin tukki. Heräsin ja aloin haikailla Herkun ruokia. Sain ihmisen kiinni, joka  kohteliaan närkästyneellä äänellä kertoi tavaratalon yrityksistä saattaa tilaukseni perille. Pyysin anteeksi ja kerroin totuuden. Tuovat tänään. Näin käy, kun on liian väsynyt ja liian monta valvottua yötä takanapäin. Ei sitä näköjään jaksakaan loputtomiin, kun vielä päivät paiskittu kummitytön kanssa töitä. En tykkää jeremiadeista, mutta niitä nyt tuli naputeltua. Kyllä tämä tästä.Aina on huomenna uusi päivä.

Kummityttö toi sypressin. On tässä edessäni pöydällä ikkunan edessä, josta sille lankeaa tämän ajan lyhykäinen päivänvalo. Tanakasti sojottaa suorana purkissaan kuin suuremmat sisarensa jossain puistossa muilla mailla.En ole mikään viherpeukalo ja toivonkin koko sydämestäni, että tämä kaunis vihreä kasvi sinnittelisi nyt hengissä mahdollisimman kauan. Huushollin saatua viimeisen silauksen hankin joulutähden ja joitakin muita jouluaiheisia purkkikukkia. Muusta tämän ajan dekoraatiosta en ole aivan varma.Ovikransseissakin olisi valinnan varaa, jota määrää kummityttö jo ehti siunailla. Miksi niin monta? Mutta kun ne Stockmannin Argoshallin joulukimallukset kutsuvat ja houkuttavat vuodesta toiseen.

Olen alkanut kuunnella Eero Haapasen kirjaa Helsingin rysäkeisareista 1800-luvun Sörnäisissa. Kalastaja Karlssonin suku oli varsinaisen ammatin ohella myös kuuluisa salaisista  pirtukuljetuksista. Helsingin Vanhankaupungin lahdella kun tapahtui kaikenlaista, eikä kalastuksesta saadut tienistit aina riittäneet. Elämä kaipasi enemmän jännitystä kuin mitä rysien kokeminen antoi. Tämä 1800-luvun Helsinki olikin erilainen kuin se, jonka perään minä haikailen ja jota elettiin Suurkadun liepeillä  keskustassa, josta oli pitkä matka Pitkänsillan pohjoispuolelle ja jossa keskustan fiinimpi väki tuskin milloinkaan kävi. Pitkä matka oli myös paljon lähempänä olevalle Kalastajamäelle (nykyinen Katajanokka), jonka näkyminen kaupungin silloiseen keskustaan sai hienoston kavahtamaan. Olihan Kalastajamäellä talorähjiä mutaisten teitten varsilla sikojen ja lehmien eläessä lintallaan olevien talojen pihapiireissä. Sörkka ei paljoa jälkeen jäänyt, mutta Karlsson vähät välitti asuinseutunsa villistä miljööstä, vaan tahkosi rahaa toimillaan sekä merellä että maissa. Tällä kohdin kirjaa olen ja kuunteleminen jatkuu.

ELÄMÄ ON IHANAA

Kerroin 12.11.2013 erään sotasankarin jälkeenjääneistä papereista ja mitenkä peräänkuulutin sankarin suvun jäseniä. Löytyi. Eilen sitten ovikello soi ja suvun jäsen haki paperit samalla, kun meni Ulkoministeriöön. Kiitti ja lähti. Minulla hyvä mieli, etten pannut suoraapäätä roskikseen. Tätä mieltä oli blogiini tupsahtanut Marjattakin.

Kummityttö teki meillä eilen 12-tuntisen työpäivän. Fiidaan ja roskikseen. Kumpaankin toistakymmentä jätesäkillistä. Kyllä nyt, kuulkas, on fiinisti laatikot ja kaapit meidän hushollissa. Ihan pelästyin, kun aamulla haikailin hametta itselleni. Että on hienoa. Joku on joskus sanonut, että emännän luonteen ja tyylin näkee, kun kurkistaa kaappeihin. Nyt passaa kurkistella. No, kunnia ei lankea minulle, mutta kiitollisuus on nöyrää ja aitoa. Minulla on maailman ihanin kummityttö.

Lähdin Herkkuun tuuraajan tultua. Rollaattori taksiin ja menoksi. Joulu, joulu tullut on ainakin Stockmannin tavarataloon. Olen jotenkin ollut ymmärtämätön meidän olevan jo pikkujoulun kynnyksellä ja itse joulunkin hivuttautuvan päivä päivältä lähemmäksi. Ihanhan tässä joulumieli nostaa meikämummunkin mielen pirteäksi. Herkussa siis tänään. Nyt on uudet systeemit minulla. Olen koko ajan purnannut, että mitenkä netin kautta pääsen verkkokaupassa heräteostosten kimppuun. En mitenkään. Sitten minua valistettiin. Voin Herkussa käydessäni kerätä itse ostokseni ja pyytää ne kotiin lähetettäväksi. Onnesta kankeana suorastaan tänään rullauduin rollaattorin varassa ja keräsin Herkun tuotteita sen kuin ehdin. Iso kuormallinen tuli ja mahdottoman kohtelias asiakaspalvelun herrahenkilö hoiti loput. Tavarat tulevat tänään. Melkein rallatellen hivuttauduin Alkoon ja ostin pari pikkolopullollista samppanjaa. Kyllä kelpaa juhlistaa sitä helppoutta mitä nykyaika asiakkailleen ainakin Stockmannilla tarjoaa. Tuuraaja oli lentää selälleen huomatessaan,että rollaattori ei tällä kertaa ollutkaan piripintaan kuormattu, vaan työntäydyin varsin helponoloisesti ovesta sisälle. Että elämä on mukavaa!

Puoliso on syötetty ja juotettu ja taas makuulle pantu.Kohtapuoliin alan kantaa oman korteni kekoon ja panen tavaroita paikoilleen. Ette usko, mitenkä meillä nyt on asia mallillaan tässä huushollissa. Puolison 35 villapaidastakin pääsi Fiidaan suurin osa ja niin lähti smokki ja sen paitakin samassa pussissa lakeerikenkien kanssa. Ei meillä enää juhlatamineisiin tälläydytä. Hetken kaiholla muistelin niitä aikoja, kun oikein pukeuduttiin teatterin ensi-iltoihin. Rakastin iltapukuja ja somia iltalaukkuja. Nyt, jos ei vallan premiääri-iltaan, niin muulloin kuitenkin mennään farkuissa ja vähemmän juhlavissa pukeissa. Eskollekin muinoin  kerrottiin maailman muuttuneen. Ja niin on käynyt.

ETSIVÄ LÖYTÄÄ

Olipa kerran eräs mies tässä Suomen maassa, joka sodassakin kunniakkaasti tappeli. Sai vapaudenristin miekkojen kera. Tästä ilmoitus ja monta muuta tärkeää paperia ajautui jostain syystä puolison haltuun.Niitä on pyöritelty vuosien aikana ja lopulta joutuivat kaapin kätköihin, kunnes...  Nyt kun meillä siivotaan, tuli paperierä esille ja käteeni. Puoliso ei muistanut enää mitään paitsi sotasankarin nimen. Luin papereita ja ajattelin olevan sääli, jos joutuvat roskikseen. Soitin Sotamuseon arkistoon. Eivät kiinnostuneet, kun materiaalia oli jo paljon. Soitin numerotiedusteluun ja aloin etsiä sukulaisia. Nimi varsin yleinen, työtä riitti. Sukua ei oltu. Kunnes lopulta sotasankarin sukuun kuuluva miniä vastasi puhelimeen. Otti yhteyttä kapteenin iäkkääseen tyttäreen, joka minulle ehtoolla soitti liikuttuneena ja iloisena, kiinnostuneena. Sukulaismies hakee paperit samalla matkalla, kun käy Ulkoministeriössä. Tämä tapahtuu huomenna.

Muuten päivät ovat menneet siivoskellessa, puolisoa huoltaessa. No, soitin minä H:lle Turkkiinkin. Yli 20 astetta lämpöä ja aurinkoa taivaan täydeltä. "Kämppä" on upea kaikkine pesukoneineen ja muine keittiöön kuuluvine kapistuksineen. Paremmin on kuin kotona, sanoi. Rakkaus kukoistaa ja edessä vielä monta kuukautta kaikkea tätä ihanuutta. Suljin puhelimen ja aloin valmistaa lounasta meille.Porsaanfilettä kermakastikkeessa. Jaksoin vielä työntää rollaattorin päällä paikasta toiseen vaippalaatikoita ja nyt mietin, mitä mieltä kummityttö on omavaltaisuudestani, kun huomenna taas tulee. Sain kuitenkin mukavan ja esteettömän kulkuväylän makuuhuoneesssa. Kyllä tämä tästä.

Papereita,papereita loputtomiin olen roskikseen vienyt. Iso muovikassillinen ikivanhoja äänikasetteja sai myös lähdön. Koska minä niitä kuuntelisin? Nykyisin eletään jo cd-aikaa.Kaikki vanhat matkaselostukset ja kartat saivat niinikään kyytiä. Hammerfest-jutun jätin, jos joskus pukkaisin tarinan. No, edelleenkin olisin paljon säästänyt, jos tilaa olisi tämmöiselle arkistoinnille.Muistiinpanoja ja karttoja viedessäni roskikseen, mietin, että olen minä mielestäni paljon matkustellut, vanhempien, ystävien ja puolison kanssa. Joskus yksinkin. Ikinä en ole mihinkään matkaan ollut pettynyt. Onnistuminen riippuu ehkä eniten itsestä. Sää ei liioin ole ollut tärkeä tekijä. Jos on ollut huono, tehdään sen mukaan.Minun matkustamiseni maailmalla on suoritettu. Pinon päältä keikahti muitten sekaan Marseillen kartta peittäen alleen tiekartan Hollannista. Laskin jätelaatikon kannen alas. Se siitä. Onnahtelin rollaattorin kahvoissa luiskaa ylös rappuun ja ajoin hissillä kolmanteen kerrokseen.

Olen äärettömän iloinen, että sotasankarin paperit joutuvat niille kuuluvaan paikkaan suvun haltuun. Eikä se niin kovin suuri homma edes ollut. Sitäpaitsi mielenkiintoista.

VANHAA JA UUTTA TIEDOTTAMISTA

Helsingin Sanomissa lukee "Yliopiston ymmärrettävä nykyisyys ja osoitettava tie tulevaisuuteen". Ja edelleen: Historian prosessi on ratkaisevissa vaiheissa aina näyttänyt yhtä vaikeasti tajuttavalta kuin nyt... Suunnilleen 1760-luvulla oli vihdoinkin Academia Aboensis päässyt täysin aikansa tasalle myöskin siinä mielessä, että suuret sivistysvirtaukset eivät enää saapuneet tänne mainittavasti myöhästyneinä... Ei, ei tämän päivän Hesarissa, vaan vuoden 1940 yliopiston 300-vuotisjuhlapuheessa 6.9, jolloin professori Eino Kaila piti juhlaesitelmän. Lehti on yksi niistä, joita on säilytetty vanhan merimiesarkun (1803) sisällä. Ovat kellastuneita ja hauraita, ummehtuneelle tuoksahtavia.

Kesäajan käyttöön ottoa anotaan. Englantiin on hyökätty, kovia taisteluita, Hitler on puhunut, Churchill puhunut alahuoneessa. Mutta on toivoa,on. Olo-huonekaluliike mainostaa Chippendale-huonekaluja. Olo on ollut City-kauppakujalla asemaa vastapäätä. Menossa on ilmapuolustusarpajaiset. Hankkikaa tämmöinen rikastumislippu, pyytää arpajaisten järjestäjä. Kaksi kappaletta 300 000mk voittoa ja 280kpl pienempiä voittoja. Paperituote Oy mainostaa uudenlaisia kantokasseja vakuuttaen ostoksilla oleville rouville niiden ylenpalttista kätevyyttä. Kantopussin ulkoasu on aistikas, ostokset kulkeutuvat kotiin vaivattomasti.Ylellisyysaitta Mikonkadulla haluaa ostaa kultaa, joku halajaa calvanoituja pellinpaloja, toinen kaipaa merenrantahuvilaa Helsingistä. Galerie Hörhammer Keskuskadulla ostaisi tauluja ja itämaisia mattoja. Elämä jatkuu ja pyörii, vaikka maailmalla kuohuu.Näin se on ollut ja pitääkin olla.

Hyppään suoraan seuraavaan aiheeseen. Matkapuhelin piippasi viestistä, jossa minua onnitellaan "Matkapuhelinoperaattori # on voittanut £ 2.000.000,00 kiloa Draw # 29467 Saat lisätietoja ja väittää, ota yhteyttä toimistoon (jonkunlainen nimi ja numero)". Ainoa selvä asia tässä oudon suomenkielisessä viestissä on puhelinnumero, johon passaa soitella, jos nämä mitälienevätkilot kiinnostavat. Tämä on minun kohdallani jo toinen kerta lyhyen ajan sisällä, kun koetellaan älykkyyteni määrää sillä lailla, josko lankeaisin loveen. Mutta kun en ole eilisen teeren tyttö tässäkään asiassa, niin poistin puhelimesta koko rikastumisen mahdollisuuden.

J.H.Erkko on sanonut runossa Onni!

Ei onni tule etsien,
se saapuu eläen.
Ei onni tule ulkoa,
se nousee rinnasta -
jos nousee;
jos ei, niin herätä se sieltä,
se kuulee omantunnon kieltä
ja nousee.

RUOKARESEPTEILLE HYVÄSTIT

Nyt nukuin terveellistä unta tämän yön. Edellinen meni plörinäksi työn touhun jälkeisessä yli-innostuneisuudessa, joka ei unta suonut. Ei edes nukahtamispilleripuolikkaan voimalla. Roskiksella eilen alvariinsa, kotona lajittelua, puolison rutiinihoitamista,ruuan laittoa, C:n kanssa puhelinkeskustelua (koski itsemurhia) ja illalla myöhemmin sohvalla makaamista. Semmoinen päivä. Tänään jatkuu itsemurhakeskustelua paitsi.

Olen kerännyt vuosien ajan ruokareseptejä. Lajitellut ne suhtkohtjärjestykseen muovitaskuihin ja kirjoittanut ruoka-aiheet päälle. Osa on oikein kansioissa. Sitten on hyllyssä muutama sata keittokirjaa. Niitä oli ennen paljon enemmän, mutta annoin pois. Sitten ostin lisää. Eilinen päivä meni siihen, kun ehkä jonkunlaisen lievän haikeuden merkeissä otin reseptit (niitäkin satoja) taskuista ja vein paperiroskislaatikkoon Stockmannin isoissa paperikasseissa. M sanoi niiden löytyvän netistä, ainakin osan. Tiedänhän minä ja joitakin vuosien varrella sieltä ottanutkin ja pannut muovitaskuihin. Ennen oli aikaa ja tarvetta panna ateriahetket aina paremmaksi milloin milläkin gourmetilla yllättäen. Nyt puoliso pistelee makuaisti syvässä unessa  ruoka-annokset muusattuina enempiä herkistelemättä ja kiittelemättä. Mitäpä minä siis Sophia Lorenin Piccatina di Vitello´lla tänä päivänä? Tai thaimaalaisella kookoskanalla ja paistetulla munariisillä? Parempi meidän kyökissä pysytellä vaikka lihapullissa ja karjalanpaistissa. Pääsee vähemmälläkin. Keittokirjoja on mukavaa selailla ja lukea, kuvia katsella herkuista. Muistella aikoja, kun meilläkin oli pöytä koreana alkuruuasta jälkiruokaan hauskassa seurassa hyvän viinin kera. Nyt voi olla ruokavieraana enää yksi henkilö kuten pohjoisen E tai Espoon C, turkkilaistunut H. Aterioimme keittiössä tai tilaan pizzoja olohuoneeseen. Yhdessäolo on tärkeää. Sinne tänne poukkoileva rupattelu virkistää.

Tästä tulikin mieleeni, että C aikoo tulla viettämään syntymäpäiviään post festum meille kuohuviinin ja leivosten kanssa. Tämän vaatii, enkä kampoihin pane. Nyt on sitten kotikin mallillaan, kiitos kummityttö M:lle, joka on antanut asialle aikaansa, ideoitaan ja voimiaan. Parempaa kummityttöä ei ole. Tuntuu aikamoisen hienolta naputella tätäkin kunnon kirjoituspöydän ääressä ja katsella työhuoneen uutta asianmukaista ilmettä. Vielä ei kaikki ole valmista. Ensi viikolla kuulemma siirrymme kaappeihin ja niiden sisällyksiin koko huushollissa.

SIIVOUSPROJEKTI KOTONA

Kuummitytön projekti vienyt aikaa niin, etten ole blogin tekoon päässyt. Kotona mullin mallin, mutta jälki tulee olemaan mitä hienoin. Sekä tämä työhuone että makuuhuone jo antavat aavistuksen lopullisesta tuloksesta. Pois heitettävää, turhaa, ylimääräistä tavaraa ja paperia suuret määrät. Löytyy kadoksissa olleita, joiden etsimisen olen kesken jättänyt. Löytyy tärkeitä papereita, joista olen huolta kantanut. Isäni ja äitini jäämistöä, joista iso osa on jo roskistavaraa.Vuodelta 1803 vanha arkku purki sisustustaan ja kas, 1940-luvun Helsingin Sanomia pullahti esille. Suomen Kuvalehtikin 1975, jolloin presidentti Urho Kekkonen täytti 75v, juhlanumero. Samassa numerossa on Jyvissä ja akanoissa Arvo Salon lausahdus "Jos Suomesta lähetetään vaikka "Vapise,Amerikka. Töysän työläiset", niin se on täysin luvallista asioihin puuttumista". Merimiesarkkuvanhus täynnä valokuva-albumeja ja muuta muistoa aina 1800-luvulta lähtien. Sinne täytyy joskus sukeltaa tarkemmin. Tämän Suomen Kuvalehden 29.8.1975, hinta 3,80mk, hävitän. Siinä menee 165 kuvaa Urho Kaleva Kekkosesta paperikeräykseen, ehkä uusiokäyttöön tavalla tai toisella.

Kun tätä rumbaa on tässä katsellut, huomaa, miten turhaa on tullut kerättyä, säästettyä. Jos sitten arvokkaampaa ja tärkeämpääkin.Kuitenkin kaikkien muuttojen yhteydessä olemme rajullakin kädellä paljosta luopuneet. Liikaa jäänyt. Ihminen on kai säästäjä luonteeltaan, huono jättämään. Ehkä tuntuu ikävältä heittää osan omaa tai esivanhempiensa menneisyyttä pois.Vanhoja kirjeitä ja kortteja, joilla ei ole merkitystä muille kuin suvun jäsenille, joita ei enää juurikaan ole. Läheisiä ei ainakaan. Koulutodistuksia, ylioppilastodistuksia,uimamaisteritodistuksia, loputtomiin paperia, unohduksissa olleita dokumentteja. Turhia. Kummityttö on realisti: pois vaan kaikki turha ja tarpeeton. Oikeassa on tyttö.Hei, me siivotaan!

Olen näinä päivinä, tämän tunnustan, ollut melkoisen väsynyt, vaikka M-kummityttö on raskaammat työt tehnyt. En ole kehdannut kellahtaa lepäämään, jota nivelrikko olisi vaatinut. Puolisokin ollut hoidettava normaaliin tapaan. Tuuraajan sekä fysioterapeutin vierailut peruutin. Seuraavan kerran M tulee ensi viikolla ja hommat jatkuvat. Siihen asti hissunkissun itsekseni käyn läpi ja joko järjellä tai tunteella mietin, roskiinko vai talteenko taas.Luultavammin roskiin.

Yksi paperi jäi askarruttamaan. Löysin nimittäin Frans Eemil Sillanpään ruumiinsiunauksen ohjelman 9.6.1964 Helsingin Tuomiokirkossa. Kuka sukuni jäsenistä on ollut kutsuttuna? Ei ainakaan vanhempani. Nobelkirjailijan siunauksen oli toimittanut piispa Elis Gulin. Muistopuheen piti professori Rafael Koskimies. Musiikkina Bachia ja Sibeliusta. Hävitänkö? Kyllä kai.

KOKO PÄIVÄN SATAA

Maanantai on pesupäivä, pesijähoitajat olivat jo. Sattui vielä se mukava hoitaja eikä virkasisarkaan harjoittelija ollut. Homma sujui suhtsutjakkaasti puolison puolelta, että melkein ylpistyin. Ensi maanantai on taas uusi päivä. Suhtaudun aina näihin pesumaanantaihin suurella varauksella.

Olen liittynyt uuden blogin sännölliseksi lukijaksi. Rakastan  ulkosuomalaisten tarinointia elämästään muilla mailla. Kaukana Espoosta asuu USAssa ja minusta kirjoittaa elävän mielenkiintoisesti maasta, jossa en ole milloinkaan ollut. Mielessä käynyt ajaminen itärannikolta läntiselle rannikolle, johon olisin ujuttanut myös pätkän  Route 66, joka lähtee Chicagosta Los Angelesiin. Tie on samalla reitillä kuin historiansa alussa, mutta nykyisin isoja valtateitä pitkin. Olin joskus varma, että tälle retkelle pääsisin. Enpäs vaan päässyt. Kaukana Espoosta kirjoittaja asuu Oaklandissa San Franciscoa lähellä Kaliforniassa. Olen aiemminkin rummuttanut näiden matkadokumenttien nimeen ja iloitsen jokaisesta blogikertomuksesta, joita saan lukea tehdyistä matkoista/asumisista pitkin ja poikin kuvilla ja ilman. Tämä matkakirjojen ja television dokumenttien ohella on minun ainoa tapani enää matkustaa. Olen matkustusfriikki. Ollut aina. Olen kiitollinen vanhemmilleni, jotka jo varhaisiässäni näyttivät minulle  maailmassa olevan muutakin kuin Helsinki.

Sataa. Tykkään sateesta. Jopa silloin, kun olen sateessa. En tiedä, mitä ihmisestä ajatellaan, kun sateesta tykkää. Onko jotenkin alakuloinen ihminen? En katso olevani. Sateen ropina rauhoittaa ja kuulostaa mukavalta. Ulkopuolinen maailma on märkä, minä en, jos olen sisällä tai sadevaatteissa. Sateensuojankin alla tuntuu kivalta. Sade kuuluu syksyyn ja on luonnollista säätä. Taidan lähteä roskikselle, että saan olla sateessa. Nautin pisaroiden hyppelystä lätäköissä, kiiltävästä piha-asfaltista, valuvista kouruista, vesinoroista ikkunaruudussa, märän maan tuoksusta.

Niin ole tervetullut,syys! Sun rauhaas rinta halaa.
Sun tähtes vahtivuoroilleen jo taivahalla palaa.
Jo vaiennut on leivonen, jo huutaa kuovi suolla.
Jott´ uusi kesä kerran sais, niin täytyy vanhan kuolla.

(V.A.Koskenniemi, runosta Syksyn ylistys. ensimm. säe)

 

SUMUSSA SUNNUNTAINA

Tässäpä taas istuksin koneen ääressä. Tunkeuduin sumuiselle pihalle ja vein roskat. Joku pannut polkupyörän niin, että roskiksen oven lennähtäessä auki, pyörä kaatui. Jälleen: miksi ei ajatella?  Minusta ei rollaattorin kanssa ollut pyörän pystyyn asettelijaksi. Onnahtelin ohitse. Juureslaatikon lykkäsin uuniin,lounaaksi sitä sekä broileria. Pyykkikone käy. Yön jälkeistä pyykkiä. Näin se on meillä.

Katselen tätä työhuonettani hyvästijättöisesti. Ensi viikollahan sen pitäisi saada uusi ilme kummitytön tapaan ja mieliksi, että tämä esteetikko ei enää kärsisi. Silkkipuun raahasin rollaattorin päällä pois olohuoneesta, koska sekin sai tuomion. Puhdistuksen jälkeen siirtyy asumaan parvekkeelle. Alan innostua. Mutta, haukkaako tämä minulle rakas ihminen liian suuren palan? Homma on iso, sen voin sanoa.

Mies sumutti pippuria valittajan silmille. Oli puhunut yleisessä kulkuneuvossa puhelimeen ja  hyvinkin kovalla äänellä, vielä olivat kai jalat vastapäisen penkin päällä. Siitä oli joku suivaantunut ja huomauttanut  saaden pippurisumutetta kasvoihinsa. Minäkin kammoksun näitä kahta asiaa, huutamista puhelimeen ja likaisten kenkien pitämistä yleisen kulkuneuvon penkillä. Mutta en tohdi sanoa juuri sen takia, kun ei tiedä, miten reklamaation vastaanottaja siihen reagoisi. Ihmettelen vaan itsekseni syvän pahennuksen vallassa. Ymmärtääkseni kaveri oli saatu kiinni ja vastuuseen pippurisumuttamisesta.

Enemmän oikeastaan kavahdan kovaäänistä keskustelua puhelimessa. Tarvitaanko siinä enää puhelinta välissäkään? Vai onko tälle puhelimen käyttäjälle vekotin niin uusi asia, ettei oikein luota hiljaisempaan volyymiin? Ennen muinoinhan todellakin piti kaukopuhelujen aikana korottaa ääntään, mutta niistä ajoista taitaa olla jo vuosikymmeniä. Mitä niihin jalkojen pitämiseen penkillä tulee, taitanee olla sen kuuluisan vapaan kasvatuksen huonoja tuloksia. Kerrotaan tämän kasvatussuuntauksen rantautuneen meille Englannin Summerhill-koulusta. Uskon sen olleen alunalkaen hyvän metodin, mutta sitten se meni överiksi ja lapsia ei enää kasvatettu ollenkaan. Tämä on nähtävissä tänäkin päivänä. Suomessa on jo vanhemmille kasvattamiskursseja, kun ollaan tultu uusavuttomuuden tilaan.Jaa-jaa.

Se juureslaatikko olikin eri hyvää. Tässä paussia sen verran, että ehdimme lounastaa. Seuraa kyökkipuolen siistimistä ja sitten voinkin levähtää. Nivelrikko kun vaatii lepotilaa silloin tällöin, jonka jälkeen jälleen remmiin. On tämä niin ylen vaivaista nykyisin, että vallan harmittaa. "Ihmiselle on tuskallista nähdä rajoituksensa".

HARHAAKO VAIN?

Nyt sitten tiedetään, mitä kukin isokenkäinen, ja vähän pienempikin, saa tuloja ja veronpalautuksia. Niitä on hehkutettu lehdissä ja netissä. Mitä me oikeasti näillä tiedoilla teemme? Ennen muinoin ilmestyi semmoinen nide kuin Verokalenteri. Ihmiset ostivat hullun lailla. Uteliaisuutta? Kateutta? Ihan totta: miksi ihmeessä? Minua ei ainakaan pätkääkään hetkauta kenenkään ansio- tai pääomatulot. Ja fiksuna ihmisenä arvaan tiettyjen kansalaisten saavan tuloina paljon. Mitä sitten? Minä saan vähemmän. Mitä sitten?

Kävin tuuraajapäivänä Herkussa. Kurpitsoja oli myynnissä ja niitä ostettiin. Siitä vaan sitten kovertamaan ja ulkopuolelle naamaa rakentamaan. Kynttilä sisälle  palamaan ja hänen irvistyksensä on valmis. Tämä halloween-touhu ei kaikkinensa ole meille oikein rantautunut, vaikka rekvisiittaa on ja joitakin lapsia näkyy noitahatut päässä.Amerikassa halloween 31.10.on joulun jälkeen juhlista suurin. ja sieltä tapa on meille ujuttautunut. Pitkä historia on ja varsinkin anglosaksisissa maissa sitä vietetään oikein olan takaa. On minullakin joskus palanut kurpitsalyhty parvekkeella, mutta ei enää vuosiin. Satsaan enemmän jouluun.

Tänään on marttyyrien, vainajien ja pyhimysten päivä. Omaiset vaeltavat hautausmaille siellä lepäävien läheisten luo. Minulla ei sitäkään tapaa ole ollut. Isäni vielä eläessä ja hänen niin tahtoessaan, kävimme Hietaniemessä sukuhaudalla. Nyt siellä on isänikin. Minulla ei ole tarvetta haudoilla käydä. Toki ymmärrän ihmisiä, joilla tämä tarve on. Ja onhan hautausmaa kaunis pimeinä iltoina, kun kynttilämeri valaisee tienoon ja on käsin kosketeltava rauha kaikkialla. Minä saatan sytyttää kotona kynttilöitä poismenneitten sukulaisten ja ystävien muistoksi. Ajattelen heitä muutenkin. Joskus mietin, tunnistaisiko äitini minut vielä, jos näkisi? Olenhan huomattavasti iäkkäämpi nyt. Peilin edessä seison ja etsin itsestäni äitini piirteitä. Suun seutu saattaa muistuttaa isää. Kumpikin on jo kauan ollut poissa. Isä eli vielä kuusi vuotta vaimonsa jälkeen. Heilastelikin. Eikä minulla ollut sitä mitään vastaan. Miksi pitäisi olla yksin? Ei hän taatustikaan vaimoaan silti unohtanut.

Elämää tämä vain on. Mutta harhaa, sanotaan jossain Aasiassa, jossa tietty ihmisryhmä paneutuu elämää suurempiin kysymyksiin. Tässä kohdin sitten tämän harha-ajatuksen myötä sopii miettiä, mitä elämä sitten on ja onko sitä ylipäätään?  Kuvittelemmeko koko maailmankaikkeuden vain? Näistä asioista juuri hiljattain keskustelin erään henkilön kanssa, joka tähän "harhaan" uskoo. Minua ei saanut siltä istumalta hetikään siihen yhtymään, mutta hiukan pökerryksiin menin kyllä. Tanskan prinssi Hamletin klassinen kysymys "Ollako vai eikö olla?" onkin syvällisempi kuin luulisi.