Tuttua sanontaa "asioilla on tapana järjestyä" käyttääkseni, kerron saaneeni apua puolison viemiseen TT-kuvaukseen keskiviikkona. Ensin apua tarjosi maailmanmatkaajaystäväni L puolisonsa kanssa, johon avuntarjoukseen tarrauduin kuin hukkuva pelastusrenkaaseen. Nyt aamulla soitin kuitenkin kotihoitoon ja heillä on ulkopuolista apua tämmöisiä tapauksia varten ja saan puolisolle saattajan keskiviikkona. Tilasin jo invataksinkin. Puolison saan kyllä puettua, kunhan alan aikaisin ja teen kaiken hitaasti. Ystäväni L:n avuntarjous ei jää käyttämättä.
Kituuttaen menee. Roskia en pystynyt eilen viemään. Mutta kuhafileet paistoin ja siiklit pesin valkeiksi kuin kananmunat. Seistähän voin mainiosti, istuakin vaikka pitkät tovit, liikkumisen kanssa on jo hankalaa.Aamuisin vuoteesta vääntäytyminen on tuskien taivalta ja rollaattorin kahvat aina liian kaukana. Linkutan keittiöön ja otan kipupillerin, joka alkaa puolisen tuntia myöhemmin vaikuttaa. Vien puolison pesulle ja aamukahville, syötän ja juotan. Mies takaisin petiin, äänikirja kuulumaan ja sitten on minun kahvihetkeni aika, johon on jo parina aamuna kuulunut ikävä itsesääli kyyneleineen päivineen. Miksi minulle nivelrikko? Ja kuitenkin jo vuosia sitten tein anomuksen Yläkertaan, että minut pidetään terveenä. Ei itseni takia vaan puolison. Onko sielläkin Ö-mappi, jonne arkistoidaan itsekkäät ja turhaksi katsotut hakemukset?
Sain ortopedilta ajan huomenna. Seuraa L:ltä kysymys, sopiiko tulla vahdiksi, että pääsen nilkuttamaan lääkäriin? Tähän palaan iltapäivällä. L puolisoineen on nyt juuri harrastamassa, eikä sovi häiritä. Jotenkin alkaa valaistua tämä olotilani ja pyydän lääkäriltä semmoiset tropit, että pystyn huushollin ja puolison hoitamaan ilman otsalle purskahtavaa tuskan hikeä. Saan ehkä myös tietää jatkotoimenpiteistä, joita en halua edelleenkään ajatella. Menen peiton alle ja pakenen todellisuutta.
Kaunis on päivä sään puolesta. Tuulta ja aurinkoa pihalla, heinäkuu menossa. Äitini syntymäkuukausi. Tyypillinen leijona. Aivan erimaata kuin isä-kaksonen, joka kulki elämänsä halki hattu aina hieman kallellaan. Ehkä se juuri oli äitiäni viehättänyt joskus silloin aikojen alussa. Pitkän taipaleen yhdessä taivalsivat, kahlasivat läpi värikkään avioliiton, josta ystävät povasivat lyhytikäistä. Noihin aikoihin ei kovin heppoisin perustein eroon hankkiuduttu. Varsinkin eronnut nainen oli jollain lailla yhteiskunnan hylkiö, pahempi kuin vanhapiika. Minun vanhempieni avioliitto oli särmiä täynnä, myös rakkautta tulvillaan, reippaita riitoja ja helliä sovintoja äitini kuolemaan asti. Eikä isä milloinkaan puolisoaan unohtanut, vaikka elämä heitti hänen tielleen uusia ihmisiä ja ystäviä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti