Tässä sitä taas tuttuun tapaan istuksitaan konetta naputellen. Takana yö, joka meni suurimmaksi osaksi kroppani vasemman puolen hyvän ja mahdollisimman kivuttoman asennon etsimiseen.
Palaan hiukan kokemaani sairaalaelämään ja hituseen hämmästyksen sekaiseen ihmettelyyn. Makasin siis ensimmäisessä sairaalassa tovin kunnes tapahtui siirto sairaala numero kahteen. Puhelimeni soi ja ensimmäisen sairaalan sosiaalihoitaja kyseli olinpaikkaani, koska hänen omassa talossaan ei tiedetty minusta enää mitään "rouvan olinpaikka tuntematon". Onneksi eivät olleet minua sentään kuolleeksi kirjanneet. Hoitaja soitti puolison asioissa, koska tämä roikkui teoriassa mukanani, yksin kun ei voinut/voi kotiin jättää. Asia selvitettiin. Minut siirrettiin kolmanteen sairaalaan. Olin edelleen väsähtäneen sekava ja jollain hullulla lailla huolta vailla. Kummityttö soitti ja sanoi tietävänsä olinpaikkani, mutta se oli aivan toinen lasaretti. Kakkossairaala oli ilmoittanut väärän sairaalan, eivätkä tästä tiedosta meinanneet tinkiä. Minusta oli aivan yhdentekevää olinko oikeassa vai väärässä sairaalassa. Tulin myöhemmin ajatelleeksi, että tänä teknistyneenä aikakautena taitaa raporttiasioissa tulla enemmän virheitä kuin kynän ja paperin aikana ennen muinoin. No, olin siis kolmannessa sairaalassa ja sen nimi ja olinpaikka ilmeisesti korjattiin tiedostoihini. Kovin suuriahan virheet eivät olleet ja tekeville sattuu, mutta...
Koti on sentään aina koti. Sen huomaan tässä ja nyt, vaikka joudun itse kahvini tiputtelemaan, ruokani (kunhan sen Herkusta tilaan huomenna tuotavaksi) lautaselle asettelemaan, lääkkeeni ottamaan esille ja kaiken muunkin itse tekemään. En tunnusta laitostuneeni vajaan viikon aikana. Tuntuihan tuo varsin mukavalta, kun olin jo pirteämpi asioita havainnoimaan ja passaamisesta nauttimaan, kun ateriat kannettiin eteen ja hoitajat kyselivät vointia.Kolmannen sairaalan henkilökuntaa kehuin ja kiitin, kehuin heille itselleenkin, mutta kakkossairaalan hoitsuista muutamat eivät sympatiaani keränneet. Nivelrikko lonkassa kun ei ole mikään este, ettenkö pääsisi ilman tukea vessaan, turhaa vaivata hoitohenkilökuntaa moisen asian vuoksi. Alusastiat kortilla? Puristin muutaman säälittävän kyyneleen kakkossairaalan tyynyyn ja toivoin rakkoni kestävän.
Meillä on osa ikkunoista pesty! Tämä on huutomerkin paikka ja kiitos lankeaa kummitytölleni, joka juuri sinä päivänä oli kotiani puhdistamassa, kun saman päivän iltana sairastuin salamannopeasti 40 asteen kuumeeseen jonkunlaisine horkkineen päivineen ja silloin vielä tiedostamattomaan suolitulehdukseen. Ikkunoista näkee läpi! Ei enää mitään ikuissumua ulkona. Ja muutenkin moni paikka huushlollissa on putsissa. Menihän pitempi aika, kun nippanappa rikon takia pystyin vain tikun ristiin panemaan. Säästin energiani puolison hoitamiseen, koska se on elämäni ykkösasia.
Aurinko paistaa ulkona, on kesä ja siitä puolet mennyt. Kuten taksinkuljettaja eilen sanoi : kohta on syksy ja sitten joulu ja juhannus. Näin se menee. Minätyttö alan väsätä tilausta Herkkuun, sillä ruumiini tarvitsee ravintoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti