Onnahtelin eilen kepin varassa pankkiin. Olin oikein meikannutkin itseni. Tuntui muuten hyvältä.On alettava elää normaalisti normaalein töin ja asioimisten. Ei minulle kukaan edes ystävistäni alituisesti ala kantaa tarvitsemiani tavaroita tai asioi puolestani.Ja kyllä se kepin avustuksella sujuu, kun ei pidä kiirettä ja tarkoin katsoo, mihin jalkansa asettaa. Tuuraajapäivänä aion rohkeasti Stockmannille. Puoliso tarvitsee esimerkiksi uusia teräkomplekseja partakoneeseensa. Siitä se sitten urkenee. Eläminen.
Eilinen taksinkuljettaja oli virolaista alkuperää. Hän haukkui lyttyyn helsinkiläiset. Ja niin teki Ilmari Kiantokin aikoinaan "...tuhannet sielut kituvat ja kasvavat kivisten kammioiden sisässä, toinen toistensa alla ja päällä..." Koppaviksi haukkui Kianto meitä, sieluttomiksi olennoiksi ja pakeni nopeasti perheineen takaisin "maan ytimeen". Eilispäivän virolainen taksikuski on asunut Helsingissä jo vuosia ja tietää mistä puhuu. Helsinkiläiset puhuvat vain kännykköihinsä, eivät tervehdi edes tuttuja, aikaa ei ole mennä kahville kaverin kanssa, emme hymyile milloinkaan, olemme yrmeätä kansaa. Yritin takapenkillä puolustautua, tosin joitakin syytöksiä myönsin oikeiksi. Ikuinen hektisyys, pätemisen tarve,kilpailu,kateus ja minä-itse-mentaliteetti ovat isojen kaupunkien ihmisten riesana. Totta. Kuljettaja kertoi asuneensa pitkiäkin aikoja Vaasassa ja Savossakin. Ylisti sikäläisiä oloja ja ihmisiä, kiireettömyyttä ja kaikkien kesken vallitsevaa ystävällisyyttä ja avuliaisuutta. No, en minä nyt hävennyt auton takapenkillä. Kuljettaja puhui asiaa. Siitä olin pahoillani, että hän on tavannut Helsingissä pelkkiä paskiaisia. Kysyin poistuessani taksista, olinko minä helsinkiläisenä aivan mahdoton myös? Ette ollut, sanoi ja hymyili kauniisti. Pyysi vielä anteeksi kiivastumistaan, mutta ajatuksilleen ei voi mitään.
Tistysti näinkin suureen kaupunkiin mahtuu kaikenlaista väkeä. Iso osa muualta Helsinkiin muuttaneita joko Suomesta tai kauempaa. Tuovat tullessaan omat tapansa ja käytöksensä, kulttuurinsa. Kansainvälistyminen muuttaa kaupunkia ja sen elämää. Ikuinen kiire astunut kuvaan. Työttömyyskin vie ilon ja toivon. Pitää päteä kaikessa, pyrkiä aina parempaan. Välinpitämättömyys muita kohtaan on kasvanut. Meistä on tullut piittaamattomia. Oma itse on tärkein. Helsinki ei enää ole mikään tuppukylämäinen pikkukaupunki, joka uinahtelee hiljaisena Suomenlahden rannalla. Elämä on kovaa ja se vaatii kovat panokset. Äijä blogissaan kertoo elämän olleen kovaa ennenkin, kovempaakin, mutta eri tavalla.Hallan vietyä sadon, mitä eteen? Nyt kunta avustaa, että nälkään ei kuolla. Raskasta ruumiillista työtä leipänsä eteen pelloilla ja metsissä tehdään vähemmän ja ruokaa tuodaan ulkomailta, jos täältä loppuu. Silti tämänkin ajan ihmisellä on kovaa.On kiireen ja pätemisen tarpeen tuomaa stressiä. Se heijastuu taksimatkustajassa takapenkillä antaen ehkä sittenkin hiukan vääristyneen kuvan meistä helsinkiläisistä. Ehtana stadilaisena en allekirjoita kaikkia eilisen taksinkuljettajan syytöksiä. On joukossamme mukaviakin ja ystävällisiä ihmisiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti