EI TULLUT PAPPIA

 Luettavananai on taas kirja, jonka kimpussa olen aiemminkin ollut: Ritva Haavikon  Kirjailijan muistelmia. Muistelemassa Mika Waltari. Kirja alkaa kuten usein muistelmissa tapahtuu, lapsuudesta. Etenee nuoruuteen. Välillä etsitään tietämättäänkin itseään, nuoruus ei aina ole johdonmukaista.  Waltarista pitäisi tulla pappi ja hän alkaa lukea  teologiaa. Hän haluaisi runoilijaksi, mutta annettuaan runojaan luettavaksi, muun muassa Joel Lehtonen, oli sitä mieltä, että Waltarin lahjat viittaavat proosan puolelle. Nuori runoilija hämmentyi, koska itse piti itseään lyyrikkona.. Hänelle tulee mieleen Goethen sanat; "Vain varjo häilyvä/ on kaikkimainen, tääll´ elo säilyvä,/ täys, vajavainen".  Waltari alkaa olla varma, että pappiura ei ole häntä varten. Panin kirjanmerkkinä pitämäni one dollar-setelin kirjan väliin ja jatkan lukemista myöhemmin.

Olen ajellut pitkästä aikaa metrossa. Yksi tumma ulkomaalaistaustainen oli ilman maskia, vaikka junissa on maskipakko. Millähän oikeudella kaveri oli piittaamaton? Katselin häntä pitkään. Ei siihen reagoinut mitenkään.

Olisin ostanut Madeleine-leivonnaisia, mutta olivat loppuneet. Myyjä tiesi niiden yhteyden kirjailija Proustiin. Ostin venäläisen reseptin mukaan tehtyä pashaa irtomyynnistä. Maistettuani sitä kotona, totesin itselaittamani olleen parempaa. Aikahan kultaa muistot.

Tilasin kahvikapseleita ja kysyin tilauksen vastaanottajalta, onko kaikkia tilaamiani varmasti? Vakuutti olevan. Posti ilmoitti paketin olevan noudettavissa ja läppäri suolsi laskun, josta puuttuvat suolaiset suklaapalat sekä kalkinpoistoaine. Soitin, mutta kuulemma suomenkieliset asiakaspalvelijat olivat jo siltä päivältä lopettaneet työnsä, enkä ollut englannin puhetuulella. Suomeksi saa palvelua päivittäin klo 8-17.  Nykyisin en ole enää mistään hämmästynyt.

Yksi pääsiäiskortti tullut. Kuvapuolella Jenny Nyströmin piirros, jossa vaaleatukkainen kansallispukuun pukeutunut nainen keittää kuparikattilassa kananmunia puuhellalla. Minä en juhlista pääsiäistä minkään sortin munilla. Syön soppaa. Tänään laitankin sitä bataatista. Ahkeroin jälleen keittojen parissa. Lista on pitkä. Muun muassa samettinen chorizokeitto tulossa. Samettisuus saadaan aikaan soppa soseuttamalla. Toimenpiteen jälkeen lisätään vahvasti ja tulisesti maustetut chorizo-makkarat. Olen soppanainen!

Stockmannilla on myyjien kesken alakulo vallalla. Haastattelin erästä ja hän kertoi epätietoisuuden olevan pahinta. Stockmannhan uhkaa sulkeutua kolmeksi kuukaudeksi, jos tulee rajoituksia. Mutta sitten luin Helsingin Sanomista, että hallitus pitää ykskaks kokouksen, jossa keskustellaan Suomen avaamisesta. Tarkoittaako tämä, että uusia rajoitteita ei tule ja vanhatkin heitetään romukoppaan? (Minulla on hirmuiset määrät erilaisia maskeja) Entistäkin sekavampaa. Edelleenkään en ole hämmästynyt.

TÄÄLLÄ TAAS

 Ei ole ollut entisenkään vertaa asiaa, niin en ole tänne kirjoittanut. Eikä ole nytkään, mutta jokusen sanan panen. Kansa on odottavalla kannalla, mitä päätetään ulkonakulkemisen rajoitusten kanssa. Stockmann uhkaa panna kolmeksi kuukaudeksi ukset kiinni ja minä meinasin pudota jaloiltani. Ruokaa saa kaupoista ostaa huoletta, mutta jos syynätään kassin sisällystä, kun ruokakaupoissa monissa myydään pesukoneita ja tikapuita. Espanjassa tarkistetaan ennen ulosmenoa, mitä on tullut ostettua, onko kiellettyä mukana. Tämän kertoi minulle A, kun heti tiedotin meidän mahdollisista uusista rajoitteista. Ryhtyykö virkavalta kaduilla utelemaan, minne sitä ollaan menossa ja miksi? Opimmeko valehtelemaan? Onneksi varasin huomiseksi kampaajalta ajan, että vielä saan hiukseni kuntoon, ennen kuin kampaamotkin joutuvat sulkemaan. 

Olen taas soppatuulella. Viehätyin Koskenlaskijan siskonmakkarakeiton reseptiin. Tänään hankin  tarvikkeita, kunhan tästä päivä urkenee. Tämän päivän tekemisiin kuuluu myös kahvikapseleiden tilaus. Taidan kevään tulon kunniaksi tilata myös maitosuklaapaloja höystettynä suolaisella karamellilla sekä sichuaninpippurilla maustettuja suklaakeksejä ihan vaan hemmotteluksi itselleni.

Rupesin ykskaks lukemaan Satu Rommin kirjaa Teetä ja temppeleitä, jonka olen aiemminkin lukenut. Rommi ollut joskus 2010-luvulla Thaimaassa, Burmassa ja Kambodzassa, joista jälkimmäisin kuuluu maailman köyhimpiin maihin. Ihmiskauppa, lapsiprostituutio ja nälkä kuuluvat jokaiseen päivään. Elän Euroopassa hyvinvointivaltiossa ja olen siksi etuoikeutettu. Olisin voinut syntyä  vaikka Kambodzaan, enkä tietäisi muunlaisesta elämästä mitään. Tietäisin vain, että monet asiat eivät ole oikein. Luin Rommin kirjaa yöllä ja tuli niin paha olla, että piti keskeyttää.

Päivät kuluvat, kevät on tullut, kellon viisarit siirretty kohti kesää, pihalla jo paljasta maata, katupölyä ja sinisiä maskeja. E soitti ja Oulunkin tienoilla jo kevättä ilmassa, vaikka Perämeren jää kantaa vielä   hyvin pilkkijöitä. T:n kanssa myös olen jutellut. Odottaa mökille pääsyä. Nuo ihanat mökkiajat pulpahtivat heti mieleeni. Ovatkohan istuttamani krookukset vielä hengissä? 

Nyt suihkuun ja fasadipuolen kimppuun, että kelpaan ihmisten ilmoille.

UKULELE ALUNPERIN PORTUGALISTA

 Lotto ei luvannut muuttoa Katajanokalle. En minä masentunut. Laitoin toisen annoksen lattea. Illalla myöhään kaivoin ystäväni, josta en ole enää vuosiin kuullut, kirjoittaman runokirjan ja luin muutaman. Kirjassa on omistuskirjoitus. Minusta runojen lukeminen sopii yöllä, kun ei nukuta. Ja minua nukuttaa harvoin. Tulee pohdittuakin kaikenlaista, jonnin joutavaakin. Mielikuvitusleikkejä, muistoja aikojen takaa, suunnitelmia. Eräs ystäväni sanoo, että aikuisena ei enää haaveilla eikä rakennella huomista. Missä niin on määrätty? Hän väittää olevansa realisti, jalat tukevasti maassa. Minullakin on aika ajoin, mutta ehkä sittenkin olen enemmän idealisti. Unelmoiminen on hauskaa ajankulua. Enkä suinkaan odota että kaikki hullut ja mahdottomat haaveet toteutuisivat. Niillä on kivaa vain leikkiä. Jotenkin rikkaampaa kuin ainoastaan maata ja syljeksiä kattoon. 

Panin muuten Proustin kirjan Vanki takaisin hyllyyn ja päätin olla yrittämättä sen lukemista, kun ei siitä ole kertaakaan tullut mitään. Kerroin A:lle yrityksestäni ja hän sanoi, ettei myöskään ole onnistunut lukemaan yhtäkään kirjaa Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä-sarjasta. Mutta sen sijaan Madeleine-leivonnainen on minulle tuttu. Itse en ole niitä tehnyt, ostanut valmiina. Proust teki Petite Madeleine-kakkusesta maailmankuulun kirjoittamalla siitä "Kadonnutta aikaa etsimässä" sarjan ensimmäisessä osassa. Tämän kertoi minulle kaikkitietävä Google.

Siitä olen kuitenkin ylpeä, että olen lukenut Danten Jumalaisen näytelmän melkein kokonaan. Aion vielä lukea loputkin, kunhan taas päähän pälkähtää. Dante ei ehkä pitäisi siitä, että häntä luetaan vain päähän pälkähdyksen sytyttyä. 

Eilen laitoin uuniin "Sadonkorjaajan broileripellin", vaikka en ollut muualla satoa korjaamassa kuin kaupan kasvishyllyissä. Panin "peltiä" pakastimeen. Ensin maistoin. Sitten söin  lounaaksi sulattamaani keittoa, jota vieläkin pakastimessa riittää erilaisina soppaversioina.

Oli muuten fiksua tutkailla soitinkirjaa, josta jo kerroin. Jippii, television ruudusta tunnistin ukulelen. Ei oppi ojaan kaada, eikä tieto tieltä työnnä, sanoi jo vanha kansakin. Google muuten kertoo ukulelen keksityn Havaijilla, mutta minun kirjani "Soittimien ihmemaailma" tietää ukulelen olevan alunperin kotoisin Portugalista ja sieltä se tuotiin Havaijille. Sen portugalilainen nimi oli machete ja havaijilaiset alkuasukkaat opeteltuaan sitä soittamaan, muuttivat nimen ukuleleksi, joka merkitsee havaijin kielellä hyppivää kirppua soittajan käden edestakaisen näppäilyliikkeen mukaan.. Tulihan tämäkin kerrottua.

KYSYMYKSIÄ

 Oli soppapäivä eilen ja tänään tehdään italialaista broilerivuokaaa. Ei tässä edes lukemaan ehdi. Vastasin sentään pääkaupunkiseudun hyvinvointikyselyyn. Haluttiin tietää yhtä ja toista. Esimerkiksi voisinko olla syntynyt vaikka Karibialla? Piti olla rehellinen ja kerroin että Suomessa vaan. Miten asun ja missä, yksin vai kaksin? Elämänlaatukin piti arvioida ja olenko noin ylipäätään onnellinen ja tyytyväinen ihminen. Onnellinen tietysti, kun kuulun maailman onnellisimman kansan joukkoon. Olenko yksinäinen? En ole, vastasin reippaasti eli ruksasin sen ruudun. Syönkö kasvikset tuoreena vai kypsennettyinä? Syönkö hedelmiä? Käytänkö nuuskaa? Ja mitenkäs on alkoholin laita? Kittaanko päivittäin 10 annosta? Annos on kuulemma  8cl väkevää, 12cl mietoa viiniä tai pullollinen olutta. Onko paheita, niin kuin rahapelit tai suklaan syöminen? Onko joku motannut viime aikoina minua naamaan? Pystynkö tekemään spagaatin ja/tai kantamaan ostokset itse kotiin? Melkein tällaista kysyttiin ja minä ruksasin. Sitten panin netin kautta menemään. Eivät kuulemma juoruile eteenpäin vastauksiani  ja tunsin heti oloni turvallisemmaksi. Vaikka nimettömänä siinä vastailin.

Helsinki-Seurasta jäsenmaksulasku. Se on 25€ ja päätin edelleen seuraan kuulua, vaikka senkin toiminnot ovat tyssähtäneet koronan takia. Ehkä kuitenkin joskus elämä normalisoituu ja voin osallistua kaikenlaiseen tai olla osallistumatta. 

Katselin tv:stä eduskunnan kyselytuntia ja eräs kansanedustaja oli ilman maskia. Hän oli ainoa. On joutunut puhemiehen puhutteluun ja pitänyt pintansa. Syynä kai on uskon puute maskin tehoon. Ihmisellä saa olla tietysti periaatteensa, mutta tässä tapauksessa voisi kollegoidensa takia pukeutua vahvan suosituksen mukaisesti. Olisi kohteliasta.

Loton jätin jälleen, kuten aina ennenkin. Leikin mielikuvitusleikkejä lauantaihin asti ja katselen asuntoja Katajanokalta. Pitää ostaa uusi sohva ja kirjahyllyjä. Nyt olen organisoinut tilaa hyllyihini ottamalla niitä kirjoja pois, jotka katson uudestaan lukukelvottomiksi. Annan ne ystävälleni. Sitten taas jokunen mahtuu. Ryhdyin tähän tilan järjestelyyn, kun en ole varma, muutanko. Haiskahtaa epävarmalta.

Heräsin jälleen varhain eli hetki sitten. Kahvi odottaa juomista elefanttimukissa. Kaupunki alkaa heräillä perjantaiaamuun. Suomen liput pannaan liehumaan. On Minna Canthin ja tasa-arvon päivä.

ÄRSYTTÄVÄ PÄIVÄ

 Olin juuri saanut itseni apteekin sisäpuolelle, kun taas päälle hyökättiin: "Etsittekö jotain tiettyä?"  Vastasin etsiväni. Kysyjä kohotti molempia kulmakarvojaan hiusrajaan asti ja onnistui näyttämään odottavalta. Siinä sitten katselimme toisiamme ja minä siirryin hiukan taaemmaksi ja ainakin omasta mielestäni kohteliaasti maskin suojassa sanoin selviytyväni yksin ja lupasin kysyä, jos en. Hän makusteli vastaustani katsellen minua arvostelevasti ja siirtyi, ainakin siltä näytti, jäykin jaloin ja vastentahtoisesti hiukan kauemmaksi päästämättä minusta katsettaan. Otin hyllystä tarvitsemani kaksi asiaa ja menin kassalle, jonne myös äskeinen auttamaan pyrkivä henkilö tuli tarkasti seuraten, mihin tavaraan olin päätynyt ilman apua. Ennnen kuin kassa ehti kysyä, sanoin, etten ole kanta-asiakas. Muita kysymyksiä ei minulle tehty ja maksettuani poistuin. 

Herkussa ei kukaan kysynyt, etsinkö jotain tiettyä, vaikka en siellä muuta tehnytkään. Pakastealtaasta en onnistunut saamaan haluamaani, koska se oli syvällä pohjalla, enkä minä ole pituudella siunattu. Lähdin etsimään auttajaa. Missä he nyt olivat??? Lopulta kerroin huoleni kassalle, joka oli minun pituiseni, mutta lähti urhoollisesti pakastealtaalle.  Hyppäsi reunalle roikkumaan, huitoi jaloillaan, ojentautui ja sai haluamani tavaran. Kiitin häntä kauniisti. Pois lähtiessäni huomasin, ettei Chez Janet enää ollut myymässä macaroneja, vaikka yksi ranskalaismyyjistä vakuutti heidän olevan "until June".

Tänään on ankaraa ruuan laittoa. Tarpeet ostin. Joukkoon kuuluu jälleen yksi keitto, muita ei nautita lusikalla. Yritin organisoida niin, ettei tällä viikolla tarvitse enää mennä kovasti autioituneeseen ostoskeskukseen. Oli orpo tunne siellä pasteerailla. Pankkiinkaan ei ollut jonoa. Ovessa lukee "kassa-asiat klo 10-14. Ovella seisovalle tiukkailmeiselle tyttelille vastasin hänen kysymykseensä  sekä viitaten lappuun, että on asiaa kassalle. "Nosto vai pano?", ulvahti tytteli. Pitääkö näin tarkasti eritellä syy päästäkseen pankkiin? En suostunut vastaamaan. Kaivoin hyytävän äänen esille ja kerroin olevani aivan varmasti a) pankissa (tätäkin on kerran kysytty: oletteko aikeissa tulla pankkiin?) ja b) tiedän kuviot ja olen edelleen kassa-asioissa. Tytteli antoi vuoronumeron ja sanoi, että jos olisin heti vastannut, helpottaisi se hänen työtään. Minähän olin jo vastannut!!!! Jouduin hetken odottamaan. Salissa oli vain yksi pankkivirkailija. Mietin, että onko hän nyt nostoon erikoistunut vai panoon? Ja missä se toiseen asiaan erikoistunut virkailija on? Päästyäni kassalle, selvisi hänen hoitavan sekä nostoja että panoja. 

Siirtäisinkö tilini johonkin toiseen pankkiin?

SOITTOPELEISTÄ JUTTUA

 Olen penkonut taas kerran kirjahyllyäni ja nyt löysin Fazerin kustantaman vuonna 1961 ilmestyneen lapsille tarkoitetun  kirjasen Soittimien ihmemaailma. Ihmemaailma se on todellakin minulle, sillä tuntemukseni on erittäin huono mitä soittimiin tulee. Töin tuskin tunnen joitakin, mutta sitten kun mennään tam-tamin, sitran ja spinetin puolelle, lopahtaa vähäinen tuntemukseni. 

Muistuu mieleen kesken kaiken Oiva Paloheimon kirjoittama kirja Tirlittanista. Tyttö soitti okariinaa. Siinä on kahdeksan äänireikää ja sen puhallusaukkoa pidetään huulien välissä. Okariina on päässyt tutkimaani Kira von Essenin kirjoittamaan soittimien esittelykirjaseen, vaikka von Essen luokittelee okariinan leikkikaluihin.

Kielisoittimien sivulla on tietysti kitara ja sähkökitara, mutta ilmakitarasta ei puhuta mitään, vaikka järjestetään ilmakitarakilpailujakin. Ehkä 1960-luvulla ei tunnettu tätä instrumenttia. Tamburiinin muuten tiedän. Koulussa jumppatunnilla voimistelunopettaja ravisteli tamburiinia ja kulkuset helisivät. Tämän tahdissa me pikkutytöt hyppelimme opettajan hokiessa "jenkka-askel, hyppy". Niin että kyllä minä tamburiinin tunnen. Sitten minulta kiellettiin voimistelu selkävian takia ja toin kouluun lääkärintodistuksen. 

Instrumenttikirjanen on luettava uudestaan, että seuraavan kerran HKO:n konsertissa tunnen orkesterista muitakin kuin rummut ja harpun.

Lapsena yritin muitten lailla saada ääntä  ruohonlehdellä. Ruoho puristettiin peukaloiden väliin ja sitten puhallettiin. Paremmin se onnistui kun pappa veisti oikean pajupillin musiikillisiin tarpeisiini. Tulos tuskin tälläkään soittimella oli sen parempi, eikä minussa herännyt vimmaa soittamiseen. Äiti pani kaikesta huolimatta soittotunneille, mutta ei sekään innostanut. En ollut, enkä ole, musikaalinen. Kuuntelen mielelläni, hyvin mielelläni. Odotan melkein lievähkön kiihtymyksen vallassa, että päästään ensin maailmaa jylläävästä pandemiasta eroon ja sen jälkeen normaaliin elämään, jolloin urkenevat yleisötilaisuudet ja saamme mennä ja tulla mielemme mukaan, eikä kasvoja peitä maski.

"Minulla on rauhallinen olo.
Toivon koittavan yhtämittaisen
onnellisen arjen."
(Risto Rasa)

ELVIS-FANI

 Olen palautunut ruuan laittoon. Ei enää keittoja kuitenkaan, vaan siirtyminen tapahtui uuniruokien puolelle. Ensialkuun vaikka välimerellinen kanavuoka, Italian mamman broilerivuoka tai sadonkorjaajan broileripelti. Ostoslistaa vaan tekemään! Ohjeissa on usein maininta "arkiruoka". Mitä se on? Ruokaa, jota syödään arkisin? Ihmettelen myös, jos valmistamme hummeria, onko se sitten sunnuntairuokaa? Kyllä hummeria voi syödä vaikka keskellä viikkoa. Minä olen sen tehnyt. Myös  sadonkorjaajan broileripelti, siitä huolimatta, että se on arkiruuan nimikkeen alla, on minusta aivan käypää vaikka Marian ilmestymispäivänä, ensi sunnuntaina. Aikaisemmin tehtailemani keitot olivat järjestään arkikeittoja (kuulemma). Mutta jos väsäisin vichyssoisen, saattaisiko se olla hyvinkin pyhäistä? Siitä huolimatta, että on purjo-perunakeittoa ja Ranskassa arkiruokaa. Millä nimellä se tarjotaan, sekin sanelee tahdin. Ranskan kielinen nimi kielii juhlallisuudesta, mutta suomalainen purjo-perunasoppa ihan joltain muulta.

Kun Elvis Presley oli nuori ja hengissä, olin minäki nuorempi ja kovasti hengissä, enkä oikein tykännyt Elviksen lauluista enkä esiintymisestä. No, en paheksunutkaan, kuten Floridan kukkahattutädit, mutta kun oli täällä nähnyt meikäläisten esiintymistä, niin olihan Elviksen liikkuminen... no, olihan se...  Mutta  nyt hyvät ihmiset sentään, kuinka minä Elviksestä tykkään. Välillä näytetään tv:ssä ja/tai netin kautta ja nyt oli parina päivänä tv:n vuoro. Asetuin oikein mukavaan asentoon katselemaan ja kuuntelemaan, mutta en kirkunut yhtään. Kaveri on ihan siisti, osaa laulaa ja on komea. Piti katsoa netistä oikein pituus: 182 cm. Kyllä meni väreet, kuulkaas, pitkin sellkärankaa, kun hän päästeli samettisesti "love me tender, love me sweet, never let me go". Huikea hetki sohvan nurkassa, en käynyt edes jääkaapilla. Siellä ei muutenkaan pitäisi käydä! 

Yö meni taas miten meni. Kirjoittelin sähköpostia R:lle ja panin menemään. Pohdin siinä muun muassa, että kaatuuko Britannian imperiumi Sussexin herttuattaren närästä hovia kohtaan? Ei muuten kaadu. Istuu niin lujassa. Juttelin siitäkin, että valkoinen ääninäyttelijä ei saa esittää Simpsoneissa Carl Carlsonia. Carl on musta ja kotoisin Islannista. Pitää olla saman lajin ihminen. Eikös tämä ole rasismia? Jos joku ei tiedä, niin Simpsonit ovat sitä keltaista animaatioväkeä tv:ssä. On ehdottomasti yksi mieliohjelmistani. On puututtu muuhunkin musta-valkoinen-seikkaan, kuten runoilija Amanda Gormanin käännöksiin. Kääntäjän pitää olla musta, kuten runoilijakin on. Minä tykästyin Gormaniin ja hänen runoonsa USAn presidentin virkaanastujaisissa, mutta nyt en ole aivan varma, saanko tykätä, koska minä olen valkoinen?

Tänään on taas tarkasti istuttava tv:n ääressä. Teemalla iltapäivällä jälleen yksi mielimiehistäni, Alphonse Mucha. Tshekkiläinen taiteilija. Kahdessa kahvimukissani on hänen "Bieres de la Meuse" juliste kuvattuna sekä "Cycles Perfecta". Yhtä juhlaa, kun juon aamulatteni jommasta kummasta. On minulla kirjakin Muchasta, jossa kerrotaan hänen pitäneen moneenkin työhönsä mallina Sarah Bernhardtia. Kaupungeista, joissa olen ollut, minulle Praha on ollut rakkain ja kiinnostavin, eikä ainoastaan Muchan vuoksi.

OUTO TAPA LUKEA KIRJOJA

 Ei ole muuten maailman paras tapa lukea kirjoja minun tavallani eli hypähtää kesken kaiken kirjasta toiseen. Nytkin menossa neljä, viisi kirjaa. Ihmettelin eräänä iltana, missä välissä Pajtim Statovcin kirjan kissa on alkanut puhua ja kiroillakin. Tämän kaltainen lukeminen on epäkunnioittavaa kirjoja ja niiden kirjoittajia kohtaan. Puhumattakaan siitä, että minä olen jokaisen kirjan kohdalla kadottanut juonen, kuten nyt tämän kissan puhetaidon. Minulla ei ole koskaan ollut kissaa, että en tiedä, jos sekin olisi puhunut ihmisten kieltä ja pitänyt jugurtista kuten kissa Jugoslavia Statovcin kirjassa. "Mitä v----a! Tänne se jugurttipikari". Kirjassa on tämä v-alkuinen sana kokonaisena. Minä hiukan siistin. Ehkä olisi asiallista alkaa lukea yksi kirja kerrallaan. Pysyisivät asiat kasassa.

Oikeastaan on vielä yksi kirja, johon hyppäsin. Löysin hyllystä "Puhuvan talon tarinoita", jota olen yrittänyt aiemminkin lukea. Kertoo Rooman Suomen suurlähetystön elämästä ja tietysti myös Roomasta, jossa en ole koskaan ollut. Kiva yksityiskohta lähetystön pihassa. Suihkulähde, jonka ympärillä kiveystä Via Appia-tiestä, jota pitkin aikoinaan herrat Paavali ja Pietari kulkivat kohti Roomaa, jonne yhäkin kaikki tiet vievät. Vaan ei minun! Italiassa olen kyllä ollut muualla. Olen Rooman matkan merkinnyt tehtäväksi seuraavassa elämässäni.

Puhelimessa olen lörpötellyt, seurannut säätä ja alkanut olla myös väsynyt tähän koronan aiheuttamaan toimettomuuteen. Sain lopultakin Italian kirjeen valmiiksi ja tipautettua postilaatikkoon. Pääseekö perille? Jää nähtäväksi. Olen ennenkin moittinut postien toimintaa kummassakin maassa. Niin monta lähetystä kadonnut matkan varrella. Kirjeeni ovat yleensä sen verran paksuja, että luullaan niiden sisältävän tukun rahaa. Tai pieniä eriä huumetta. Vesiperä! No, enemmistö posteistamme on kuitenkin päätynyt  sinne minne pitikin.

HS on tutkinut, miten kansa suhtautuu vahvaan suositukseen käyttää maskia. Noin 20-30% katsoo olevansa suositusten yläpuolella. Asia ei jostain syystä koske heitä. Minusta ei ole oikein, että yksi syy maskittomuuteen on, että ei sen vaikutukseen uskota. Eikö sitä voisi käyttää toisten   takia? Myös se, että joku sairaus on syy käyttämättömyyteen, onko sekään aina aitoa? Ja miksi juuri ulkomaalaistaustaiset ovat ilman maskia? Tämä näkyy tässäkin kaupunginosassa, jossa asun. Tutkimus kuitenkin osoittanut, että juuri heidän asuinalueillaan on tartuntoja. Eivätkö välitä omasta terveydestään? Silkkaa halveksuntaa maata kohtaan, jonne ovat tulleet.

Menen olemaan ärtynyt nyt muualle.

KOULUJA JA KIRKKOJA

 Googletin Helsingin vanhoja oppikouluja. Isäni kävi Ressua, minä Töölön Yhteiskoulua. Oli vielä Kulmakoulu Kruununhaassa. Oli Tossukin, jonka aikaisempi nimi oli Helsingin toinen lyseo ja se oli vain poikia varten. Norssia arvostettiin, sitä kävi muun muassa aikoinaan teatterineuvos Matti Aro. Pikkuserkkuni Kalevi kahlasi läpi Helsingin suomalaisen yhteiskoulun. Olihan niitä ja jokaiseen pääsykokeet.Tuloksia jännitettiin hullun lailla pupu pöksyssä. Pisteiden perusteella pääsi A- tai B-luokalle. A:lla oli ensin englanti ja myöhemmin saksa. B:llä toisin päin. Nykyisin kaikki on erilailla ja kieliä useita. Vanhoja tunnettuja kouluja Helsingissä olivat myös ranskalainen ja saksalainen koulu. Ensin mainittua kävi ystäväni A.H. joka ei kouluaikanaan ollut vielä H. 

Helsingissä on myös saksalainen kirkko. Siellä olen ollut parissa konsertissa. Kirkoista puheenollen, minua on aina kiinnostanut katolisuus. Matkaillessa olen viipynyt monissa katolisissa pyhäköissä messua kuunnellen. Pyhän Henrikin katedraalista oli hiljattain juttua HS:ssä. Luin sen tarkasti. Mitä vaaditaan kääntymykseen? Onko jonkunlainen kuulustelu, että pyrkijä on vaakaumukseltaan tosissaan? Kysytään varmasti syitä kääntymyksen haluun? Se ei varmaankaan yksin kelpaa, että tykkää katolisen kirkon menoista? Ja että on kaunis ele tehdä ristinmerkki? Tai että Don Camillon vilkkaus ja ilo miellyttää. Synneistään pitää avautua silloin tällöin  ripittäytymällä. Jos ripin vastaanottaja, pappi, katsoo ripittäytyjän syntien olevan tarpeeksi suuria, hän voi määrätä katumustyön. Anteeksi voi saada pienemmistä synneistä rippituolissakin, jolloin pappi papin valtuuksin antaa synninpäästön. Tämä kaikki minua viehättää, mutta se  tuskin antaa minulle luvan tulla katolilaiseksi näillä ajatuksilla. Pitää olla jotain syvällisempää, aitoa ja rehellistä halua. Voisin hiipiä Pyhän Henrikin katedraaliin. Kai sinne saa mennä evankelisluterilainenkin? Jos jää hiljaa jonnekin taakse. Jos vaikka voisin tavata jonkun kirkkoherroista, esimerkiksi Jean Claude Kabezan. Minulla olisi kysymyksiä.

Piti lähtemäni eilen kauppaan. Mutta kun herättyäni näin mitä ulkona tapahtuu, jätin ostokset myöhempään ajankohtaan. En tykkää kävellä lumituiskussa. Tuulikin kävi niin, että lumisade viiletti viistosti kohti maata. Sellainen piiskaa jo kasvoja. Tänään herättyäni näin myös mitä on ulkona: pakkasta -18 astetta. Aurinko paistaa ja lumiaura hyrrää pihalla työntäen lunta niin, että pääsee kulkemaan. Minun on lähdettävä asioille.

EPÄJÄRJESTYSTÄ KIRJAHYLLYSSÄ

 Kotini kirjahyllyssä ei ole minkäänlaista järjestystä. Vain runot ja Helsinki-aiheiset kirjat olen laittanut erikseen omiin hyllyihinsä. Muissa suuri sekamelska. Tämän taas huomasin, kun lukiessani Rutherfordin ihmishistoriaa, piti kesken kaiken ruveta etsimään Darwinin ja Pääbon kirjoja, joissa sivutaan samaa aihetta. En löytänyt. Ja kun olen kärsimätön luonne, suuttua tussahdin koko kirjahyllylle. No, lopulta ne löysin. Toinen oli Salingerin Siepparin vieressä ja toinen vuonna 1923 ilmestyneen Sillanpään Koottujen. Ei mitään tolkkua! Jonain päivänä pitäisi koko seinällinen päivittää.

Etsimisessä oli kuitenkin joku tarkoitus. En ole ikinä Sillanpäätä lukenut. Molemmat Kootut olivat pölyisiä. Piti ensin puhaltaa. Kuinka ollakaan ryhdyin selailemaan. Onhan Sillanpää sentään kirjallisuuden Nobel-palkinnon saanut. Selailtuani kirjaa luinkin siitä novellin Kodin helmasta, joka julkaistu vuonna 1915. Se kertoo 16-vuotiaasta pojasta, jolle "tapahtui suurenmoisin ilmiö, mitä ihmisen yleensä sallitaan täällä ajassa kokea, nimittäin ensimmäinen varsinainen rakastuminen." Luin episodin kokonaan ja muistin  kokeneeni  samassa iässä niin ikään tuon suurenmoisen ilmiön. Kukapa ei? Panin kirjan pois ja jäin omaa ilmiötäni muistelemaan. Nousi kyynel silmänurkkaan. Sen kuivattuani haluan lukea myöhemmin muutkin Sillanpään novellit näissä kahdessa Kootussa.

Stadin Slangin jäsenlehti Tsilari tuli muutama päivä sitten. Siinä Pentti Kokon artikkeli Taka-Töölöstä, jossa minäkin asunut ison osan elämästäni. Olin siihen kirjoituksessa pettynyt, kun Kokko mainitsee vain  Kansaneläkelaitoksen vieneen koko korttelin tilan. Hän olisi voinut mainita paikalla olleet kaksi kalliota, isokaltsi ja pikkukaltsi, joista varsinkin isompi oli töölöläislasten rakastettu leikkipaikka. Iso tasainen kallio, jossa kasvoi puita, pensaita ja ruohoa. Siellä pelattiin, oltiin retkellä ja talvisin laskettiin mäkeä. Isonkaltsin yli oikaistiin matkalla Axa-elokuvateatteriin tai apteekkiin ostamaan salmiakkia. Kalliot olivat lapsille keitaita vuosikymmenten ajan, kunnes vuonna 1956 Kela rakennutti siihen massiivisen Alvar Aallon suunnitteleman  pääkonttorinsa. Töölöläisten vastarinta ei auttanut. Tontti oli Kelan. Tästä olisi Pentti Kokko voinut myös kertoa, mutta muuten kirjoitus oli mieltä lämmittävä ja muistoja herättävä. Kuten myös Roope D  Töölöntorin reunalta tuo ainakin minulle mieleen muistoja blogissaan "Topeliuksenkadun toisesta päästä", jossa nyttemmin edesmenneet Tullinpuomi, Sininen kuu-leffateatteri ja jätskibaari. Sekin alue "kaltsien" lailla minun lapsuuttani ja nuoruuttani. Puolison ja minun ensiasunto sitten myöhemmin oli Topeliuksenkadulla Humalistonkadun kulmassa. Sieltä muutimme aikanaan Etu-Töölöön. Olen tölikäläinen yhä, vaikka olen jo kauan asunut muuallakin.

Huonosti nukuttu yö takana. Join jo kahvin ja nyt oli blogin vuoro. Mukavaa sunnuntaita. Huomenna naisten päivä ja ihan kansainvälisesti. Hyvää sitä päivää meille naisille.

KORVAVAIKKU

 Jostain luin tai kuulin, että nuorilla ujoilla miehillä on ollut aikoinaan vaikeuksia keksiä puheenalkua tytön knassa, jonka hakivat tanssiin. Sitten eräs pitkällisen tutkimisen jälkeen keksi ja kysyi tytöltä: "Onko sinulla joskus nöyhtää navassa?" Tarina ei kerro, mitä sen jälkeen tapahtui, mutta minä voin kyllä aavistaa.

Tämä oli aasinsilta tieteeseen. Adam Rutherford kirjassaan ihmisen historiasta selvittelee erään toisen ihmisen ruumiin eritteen, joka kuolleiden solujen, tomun ja kaikenlaisten kudosjätteiden lisäksi sisältää nöyhtää. Se on vaikku eli korvavaha.

Vaikkua on kahta tyyppiä, kosteaa ja kuivaa. Rutherford kertoo seikkaperäisesti näiden eron, mutta minä en tässä. Sen sijaan kerron omin sanoin Rutherfordin muita vaikusta saatuja tuloksia, miten korvavaha on levittäytynyt  maailman kartalla. Ei suinkaan miten vaan. Esimerkiksi Afrikassa esiintyy melkein pelkästään kosteaa vaikkua tai oikeammin "kuivan vaikun geenien osamäärä on nolla". Etelä-Koreassa taas mennään kuivan vaikun merkeissä.  Sitä on paljon sikäläisissä korvissa. Ja mitä idemmäksi mennään, sitä enemmän on kuivaa. Ehkä Rutherford tätä asiaa koskevassa monien sivujen mittaisessa tutkimuksessa kertoo myös eurooppalaisista vaikuista, mutta minun kärsivällisyyteni loppui. Suoraan sanoen, en suuremmin vaikuttunut vaikuista. Vaikka puolison sairauden alkuaikoina häneltä meni kuulo toisesta korvasta. Kuurous tai vaikku? Vein hänet lääkäriin ja tohtori sanoi "vaikku" ja otti sen pois. Myös toisesta korvasta. Kärsin epäesteettisestä näystä maljassa, jota tohtori pyysi minua pitelemään. Kestin koettelemukseni. Puolison kuulo palautui.

Luettuani suurinpiirtein Rutherfordin korvavahajuttua, aloin miettiä, mitä kaikkea ihminen kropastaan oikein erittää. Ymmärrän jotenkin, että tällainen erittäminen on tärkeää. Jos kaikki nöftä, nöyhtä ja muu ylimääräinen kehossamme kehittyvä jäisi paikoilleen, niin se voisi olla tuskallista ja epäterveellistä. Niin että on suotavaa niistää, puhdistaa oikealla tavalla korvat, kaivaa nenää, poistaa mahdollinen nöyhtä navasta, puhdistaa silmät rähmästä, hilse päästä ja sipaista kainaloihin deodoranttia. Muitakin hommia riittää, mutta jätän tähän.

Rutherfordin kirja on mielenkiintoista luettavaa paitsi niiltä osin, joissa vilisee tieteellistä tekstiä, minulle käsittämättömiä sanoja ja joskus uuvuttavan pitkäveteistä juttua, joka varmaan on tarkoitettu  geneetikoille. Kirjassa on myös maallikollekin suunnattua ja on hauska silloin lukea tekstiä, jota ymmärtää. Tunnustan hypänneeni joidenkin vaikeasti tajuttavien kappaleiden yli. Yleisesti ottaen olen edelleenkin kiinnostunut siitä, miten ihmisestä tuli ihminen, ilman vaikkua tai sen kanssa. 

KORONAPITKÄSTYMISTÄ

 Yhä yöpaidassa, vaikka pian keskipäivä. Yö meni jälleen kerran pipariksi. Puoli neljään valvoin ja sitten otin unipillerin. Kukaan ei usko, kuinka paljon kaipaan niitä entisiä öitä, kun nukuin kuin pieni porsas. Mihin ihmeeseen ne ovat jääneet?

Olen taas yrittänyt saada kirjettä Italiaan aikaan. Miten sekin on niin vaikeaa? Tai tiedänhän minä. Ei ole tapahtumia, joista kertoa. Yhtä ja samaa koronaa kaiken aikaa. Mitä siinä kertomista, että syön soppaa ja luen? Tänään juures-nuudelikeittoa. Nuudeleitakaan ei saisi syödä. Niistä saa vääränlaista energiaa ja lisäkiloja. 

Helsingin Sanomissa todisteltiin kahden päällekkäismaskin pitoa vastaan. Minäkin pidin kahta luettuani tavan rantautuneen meille ja kangasmaskit jäivät käyttämättä, kun nekään eivät kuulemma täytä tehtäväänsä. Minulle tuli kuuma kahden kanssa ja sitä paitsi sisempi maski tuppasi näkymään. Luovutin ja siirryin kokonaan kirurgisiin mustiin ja valkoisiin kertakäyttöisiin. Ja niin kuin olin hankkinut erilaisia tyyliin sopivia kankaisia viisitoista kappaletta! "Turhaan, oi turhaan tartu(i)n mä hetkehen kiinni..."  

Ehdotin K:lle, että olisimme menneet kävelemään. Olisin pannut termosmukeihin joko kaakaotai tai kahvia, ostanut pari pullaa evääksi. Sitten jossain mukavassa paikassa lenkkipolun vieressä, olisimme ne nauttineet. Olisi pitänyt tietää, että ystäväni ei ole yhtään eikä koskaan seikkailuhenkinen. "Mitä me sinne, keitetään kahvi kumpikin kotonamme, on niin kylmäkin ja ihmiset katselee."  Muistan ajat, kun lapsena lähdin vanhempieni kanssa ulos talvella ja oli kuumaa kaakaota mukana termospullossa. Aika usein, jos oli suksetkin matkassa, ajoimme ratikalla Munkkiniemeen ja hiihdeltyämme tarpeeksi menimme Kalastajatorpan silloiseen kahvilaan juomaan jotain lämmintä. Sukset muiden suksien kanssa tökättynä hankeen kahvilan seinustalle.

Ajattelin tänään imuroida, kunhan tästä tokenen ja olen käynyt suihkussa, vaihtanut yöpaidan päivävaatteisiin. Tämä on kuitenkin vasta aivoissa kehittymässä toiminnaksi. Ei siis mitenkään edes puoliksi tehty. Voisin myös tehdä luettelon tarvitsemistani kahvikapseleista ja tilata jonain päivänä. Voisin vain lukea ihmisen kehittymistarinaa koko päivän tekemättä mitään muuta. Ja voisihan sitä alkaa suunnitella, mitä tekee korona-ajan jälkeen. Vapaus tuntuu varmaankin ihanalta. Saa koskea toiseen ihmiseen, halata ja olla kaikinpuolisesti liki. Miltä se tuntuu pitkästä aikaa? Ehkä jo kesällä. Ensin meidän kaikkien tulee puhaltaa yhteen hiileen, ottaa valtiovallan suositukset ikään kuin käskyiksi ja unohtaa ainakin toistaiseksi suomalainen vastarannan kiiskeys.

PARFYYMIFRIIKKI

 Piti laittaa päähän maskin lisäksi aurinkolasit. Niin oli kirkasta. Itis-kauppakeskuksessa oli ulko-ovilla maskinjakajia ja näin ainakin kahden rouvashenkilön kieltäytyvän ottamasta maskia vastaa, Toinen huitaisi oikein kädellään osoittakseen ylimielisyyttään. Eräs ulkomaalaistaustainen mieshenkilö otti sen pitkin hampain, mutta ähelsi myös kasvoilleen. Mikä siinä on niin vaikeaa? En ikinä usko, että kaikilla on aina astma. 

Ostin hedelmiä ja levitettäviä juustoja sekä jotain muuta. Sitten marssin taas puhumaan englantia  Chez Janetiin ja ostin macaroneja. Kerroin, etten vielä ole käynyt heidän Bulevardin kahvilassaan. Rouva sanoi, että hän tarjoaa minulla teen tai kahvin, jos jonain päivänä tulen antamaan nimeni. Lupasin tulla, kun menen keskustaan. Kerroin olleeni vain kerran Pariisissa ja  silloin olin 16-vuotias. Niin että siitä on muutama vuosi!

Kun kerran olin Herkussa, ostin myös pinaattikalkkunaa leikkeleenä. Hämmästyin, kun sitä tuotetaan Saksasta. Eikö meillä ole kalkkunoita tai pinaattia? Tai halua leikkeleen valmistamiseen.? Minulle kelpaa Saksakin. En ole niin kotiseutuhenkinen. Ihmettelin vain. Kävin nuuhkimassa Stockmannin parfyymiosastolla. Myyjä tuli kysymään, jos voi olla avuksi. Huomasi  potentiaalisen asiakkaan, joka sanoi lähtevänsä pian pois tuota ihanasta ihmemaasta, ennen kuin syntyy kiusaus kaupantekoon. Haikeana jätin nuo taivaallisen näköiset pullot fantastisine tuoksuineen. Jonain toisena päivänä saatan langeta. Mikään ei ole niin autuaallisen hurmaavaa kuin kalliin hajuveden tuoksu! Ja se mielikuvituksellisen elegantti pullo!

Kotimatka sujui lätäköitä väistellen, mutta kaikki kevättä enteillen ja taivas oli kirkkaan sininen ja paiste häikäisevä. Nautin lounaalla kanaa tikka masala, enkä suinkaan ankkakeittoa, jonka tosin olin ottanut jo sulamaan. Juhlan, itse keksittyä iloa, kunniaksi lasillinen Proseccoa.

Lähetin meilit Espanjaan ja Pohjanmaalle. Koronasta ja alkavasta keväästä tarinaa, rajoituksista ja lukemistani kirjoista. Kun olen pyyhkinyt keittiön lattian kostealla, ryhdyn taas lukemaan. Voi, voi ja joskus pitäisi imuroidakin. Lapsuudenkodissani oli Helmi-miminen kotiapulainen, jonka haluaisin olevan minunkin kotonani. Olisi ikkunoiden pesuakin. Kohta en näe ulos. Noooo, asioilla on taipumus tavalla tai toisella järjestyä.