6. maaliskuuta 2021

KORVAVAIKKU

 Jostain luin tai kuulin, että nuorilla ujoilla miehillä on ollut aikoinaan vaikeuksia keksiä puheenalkua tytön knassa, jonka hakivat tanssiin. Sitten eräs pitkällisen tutkimisen jälkeen keksi ja kysyi tytöltä: "Onko sinulla joskus nöyhtää navassa?" Tarina ei kerro, mitä sen jälkeen tapahtui, mutta minä voin kyllä aavistaa.

Tämä oli aasinsilta tieteeseen. Adam Rutherford kirjassaan ihmisen historiasta selvittelee erään toisen ihmisen ruumiin eritteen, joka kuolleiden solujen, tomun ja kaikenlaisten kudosjätteiden lisäksi sisältää nöyhtää. Se on vaikku eli korvavaha.

Vaikkua on kahta tyyppiä, kosteaa ja kuivaa. Rutherford kertoo seikkaperäisesti näiden eron, mutta minä en tässä. Sen sijaan kerron omin sanoin Rutherfordin muita vaikusta saatuja tuloksia, miten korvavaha on levittäytynyt  maailman kartalla. Ei suinkaan miten vaan. Esimerkiksi Afrikassa esiintyy melkein pelkästään kosteaa vaikkua tai oikeammin "kuivan vaikun geenien osamäärä on nolla". Etelä-Koreassa taas mennään kuivan vaikun merkeissä.  Sitä on paljon sikäläisissä korvissa. Ja mitä idemmäksi mennään, sitä enemmän on kuivaa. Ehkä Rutherford tätä asiaa koskevassa monien sivujen mittaisessa tutkimuksessa kertoo myös eurooppalaisista vaikuista, mutta minun kärsivällisyyteni loppui. Suoraan sanoen, en suuremmin vaikuttunut vaikuista. Vaikka puolison sairauden alkuaikoina häneltä meni kuulo toisesta korvasta. Kuurous tai vaikku? Vein hänet lääkäriin ja tohtori sanoi "vaikku" ja otti sen pois. Myös toisesta korvasta. Kärsin epäesteettisestä näystä maljassa, jota tohtori pyysi minua pitelemään. Kestin koettelemukseni. Puolison kuulo palautui.

Luettuani suurinpiirtein Rutherfordin korvavahajuttua, aloin miettiä, mitä kaikkea ihminen kropastaan oikein erittää. Ymmärrän jotenkin, että tällainen erittäminen on tärkeää. Jos kaikki nöftä, nöyhtä ja muu ylimääräinen kehossamme kehittyvä jäisi paikoilleen, niin se voisi olla tuskallista ja epäterveellistä. Niin että on suotavaa niistää, puhdistaa oikealla tavalla korvat, kaivaa nenää, poistaa mahdollinen nöyhtä navasta, puhdistaa silmät rähmästä, hilse päästä ja sipaista kainaloihin deodoranttia. Muitakin hommia riittää, mutta jätän tähän.

Rutherfordin kirja on mielenkiintoista luettavaa paitsi niiltä osin, joissa vilisee tieteellistä tekstiä, minulle käsittämättömiä sanoja ja joskus uuvuttavan pitkäveteistä juttua, joka varmaan on tarkoitettu  geneetikoille. Kirjassa on myös maallikollekin suunnattua ja on hauska silloin lukea tekstiä, jota ymmärtää. Tunnustan hypänneeni joidenkin vaikeasti tajuttavien kappaleiden yli. Yleisesti ottaen olen edelleenkin kiinnostunut siitä, miten ihmisestä tuli ihminen, ilman vaikkua tai sen kanssa. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti