Panu Rajalan kirjaa en ostanut, mutta kaksi muuta. Jos lähden matkailemaan, tiedän miten eri maissa käyttäydytään. Tämä asia kerrotaan paksussa pokkarissa Mad Manners, seikkailijan etiketti, opas maailman tapoihin. Kirjan luojat Tuomas Milonoff ja Riku Rantala (2012). Toinen on Helena Liikanen-Renger Maman finlandaise, poskisuukkoja ja perhe-elämää Etelä-Ranskassa (2017).
Ostin myös Väinö-nimistä valkohomejuustoa, itävaltalaista sinihomejuustoa ja neljää erilaista juustohilloa, muun muassa ruusunterälehdistä valmistettua. Kokeilin hattuja ja katselin koruja. Niitä en ostanut. Torikauppias kertoi ajatelleensa minua purkaessaan kojunsa luumulaatikoita. Tulin kotiin kassissa neljä litraa Victoria-luumuja. Laitoin keittolounaan ja maistelin Väinöä. Avasin Chianti-pullon.
Kukaan ei ole soitanut enkä minä soittanut kenellekään. Olen syönyt luumuja. Maailman tapakirjaan kajosin yöllä. Japanissa hymyillään, vaikka ollaan surullisia. Kehenkään ei kosketa. Kumarrellaan vain. Jalkapohjia ei saa näyttää, eikä kutsua ketään luokseen koukistetulla etusormella. Muutenkin sormien kanssa on oltava tarkkana. Meillä itsestäänselvyys voi olla jossain muualla muuta tarkoittavaa ja ennen kaikkea suuresti loukkaavaa. Paras pitää sormet nätisti.
Koska olen horoskooppimerkiltäni kaksonen, hajautan asioitani ja teen montaa yhtäaikaa. Nyt siis aloin kesken kaiken lukea toista ostamaani pokkaria Maman finlandaisea. Olen Ranskassa ollut muutaman kerran ja nyt vasta sain tietää, että siellä toivotetaan onnea merde-sanalla, joka tarkoittaa paskaa. Tapa juontuu ajalta, jolloin teatteriin mentiin hevosilla. Mitä enemmän teatterin edustalla oli hevosen lantaa, sitä enemmän yleisöä näytöksessä. Näyttelijät alkoivat toivottaa toisilleen onnen sijasta paskaa. Tapa on jäänyt. Kirjassani sanaa käytti kirjan kirjoittajan anoppi miniän ollessa lähdössä sairaalaan synnyttämään. Merde!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti