Ei noitia, ei henkiä, aaveita tai muutakaan yliluonnollista. En ole sytyttänyt kynttilää Pyhäinpäivän kunniaksi, mutta ajattelen vanhempiani, jotka ovat Hietaniemen hautausmaalla.
Vaikka olen sen ikäinen kuin olen, niin joskus tulee suunnaton ikävä vanhempiani, varsinkin isää. Vieläkin nousee mieleen ajatus, minäpä soitan ja kysyn isältä. Turhaa. Ei häntä ole enää. Niin moni on lähtenyt, jotkut nuorina yllättäen, jotkut odotetusti vanhana. Tulee mieleen sekin, kun minä joskus lapsena surin ihmisten kuolemaa, sanoi isä "ajattele, jos kukaan ei kuolisi, me emme mahtuisi maailmaan". Olisi Rooman keisarit ja Venäjän tsaarit, Döbeln tulisi Juuttaalta,Tauno Palo istuisi Elitessä, Aurinkokuningas eläisi Ranskassa... Ja se on hyvä näin, sanoisi taas isäni ja pörröttäisi päätäni.
Vanhempieni avioliitto oli tyventä ja myrskyä. Riideltiin ja halattiin, sovittiin ja vihattiin ja taas rakastettiin. Mietin joskus, miltä tuntuisi, jos meillä kotona olisi ollut semmoista kuin monen ystäväni kodissa on? Hymyä, rauhaa, tavanomaista? En tiennyt semmoisesta mitään. Kaipasin isoaveljeä, joka lohduttaisi, kun minua itketti. Otin leikisti Railin veljen neljännestä kerroksesta veljekseni ja joskus Raimon, joka pyydettiin meille lapsenvahdiksi vanhempieni mennessä ulos. En minä heille, enkä edes Railille, kertonut.
Olin ja pysyin ainoana lapsena, joka oli joskus hyvä asia ja joskus ei. Perintöasioissa aikanaan se oli hyvä asia. Niin monen sisaruksen välit menivät poikki, kun vanhempien jäämistöä jaettiin. Laki kyllä oli sellainen, että tietty aika piti odottaa, ennenkuin sain vanhempien kodin haltuuni. Tutkittiin, ettei missään ollut ketään puolisisarusta. Ei ollut. Näin jouduin perintöverosta yksin suoriutumaan.
Tämmöistä minä tänään Pyhäinpäivänä. Hyvää marraskuuta.
Minulla on pikkuveli, jonka kanssa onneksi ollaan hyvissä väleissä ja joskus puhuttu, että mitä sitten kun vanhempiamme ei enään ole. Tällä hetkellä näyttää siltä, että emme saa riitaa aikaisksi perinnöstä. työssäni olen törmänny todella paljon siihen, että sisarukset riitelevät vanhemmistaan aivain kuin eroavat parit lapsistaan. Jokaisella on oma näkemys, miten isää tai äitiä pitää hoitaa ja jos yksi sisaruksista on jotain mieltä, niin missään tapauksessa toiset eivät voi olla samaa mieltä. Kaikkein surullisinta on, kun kyse on muistisairaasta vanhuksesta, joka ei saa sellaista hoitoa kuin tarvitsisis, kun lapset eivät pääse yhteisymmärrykseen hoitamisesta. Kaikkein pahimpia ovat ne, jotka pelkäävät oman perintösä puolesta ja yksinäinen vanhus ei saa niin paljon hoitoa kun tarvitsisi, kun se maksaa liikaa, eikä vanhuksen omalla työllään hankkimia rahoja nyt voida sellaiseen käyttää.
VastaaPoistaEt ole kuule ensinkään ainoa, joka ikävöi vanhempiaan vielä näin vuosikymmentenkin jälkeen. Kun olisi vielä sitä ja tätä pitänyt kysyä ja nyt ei ole enää ketään, joka tietäisi tai muistaisi.
VastaaPoistaSisaruksien erimielisyydet varsinkin vanhempien hoitamista koskevissa asioissa voivat olla ihan käsittämättömiä. Perintöriidoista puhumattakaan. Jostakin vanhasta kahvikuppiparista voi aiheutua vuosikymmenien välirikko. Onko ihan aikuisten ihmisten toimintaa?! Kuulin jokin aika sitten naapurin kertomana, että vanha pöytäliina oli leikattu kahtia kun sisarukset eivät pystyneet sopimaan kumpi sen saa. Että sellaita.....
Hyvää Pyhäinpäivän jatkoa!
Juu, CurryKaneli, ihminen on kummallinen eläin kaikin puolin, joskus hävettää olla ihminen.
VastaaPoistaMarjatta, se pöytäliinan kahtia leikkaaminen oli kuin Salomon tuomi. Isäni taas ennen perinnön jakotilaisuudesta poistumistaan näki, kuinka muut sisarukset tappelivat pöydästä, joka oli menettänyt yhden jalan. Ihmisestä tulee joissain tilanteissa susi. Hyvää syksyn jatkoa.
VastaaPoistaSiis, tarkoitus oli sanoa Salomon TUOMIO! Tuomihan on taas ihan eri juttu.
VastaaPoista