Eilen paloivat minulta totaalisesti päreet ratikassa matkalla kotiin.Liekö syynä ne kirjoittamani yhdeksän ärsyyntymisen aihetta,joista yksi nosti esille kiukkuni.Vaunu oli jokseenkin täynnä lähtiessäni kyytiin Tullinpuomin pysäkiltä.Vieressäni vaappui todella iäkäs rouvahenkilö,joka heilahteli jokaisessa vaunun nytkähtelyssä yrittäen parhaan taitonsa mukaan pysytellä pystyssä.Koululainen istui lähellä ja tasan tarkkaan huomasi tilanteen.Yritin katseella saada häiskää ymmärtämään yskän.Ei mitään.Lopulta otin vauhtia ja pidellessäni vanhuksesta kiinni pyysin kaveria luovuttamaan paikkansa.Poika katseli ynseän näköisenä liikahtamattakaan.Käytävän toisella puolella nousi eräs nainen seisomaan ja sanoi antavansa paikkansa.Iäkäs matkustaja lysähti istumaan ja kiitti ystävällisesti meitä molempia.Sanoin rouvalle "nuoriso istuu ja vanhat seisovat,tämä on nykyaikaa". Rouva nyökkäsi ja kertoi sitten muuistavansa ajan,kun oli toisin.
Koulupoika,jota olin pyytänyt nousemaan,sulki silmänsä ja oli nukkuvinaan koko loppumatkan,kunnes Lasipalatsilla ponkaisi ylös ja syöksyi ulos.Toivon koko sydämestäni,että kun hän 60-70 vuoden kuluttua matkustaa raitiovaunussa vaivoineen ja vuosineen,niin kukaan ei hänelle ikinä paikkaa luovuta.Puhisin vielä ratikan kääntyessä Aleksille ja sen päässä Mariankadun pätkälle ja Katajanokan sillalle.Adrenaliinin yhä vaan kiehuessa sisälläni lämmitin kotona mikrossa juusto-kermaperunat ja lihanpalat grillatusta broilerista.Söin ja lopulta rauhoituin.Katselin Emmerdalen ja sitten soitti C. Kertoi pojanpojasta,jolla on nyt ikää yksi vuosi ja risat.Ensimmäista sanaansa tapailee ja se on kuulemma "magn". C oli eräänä päivänä antanut pojan käteen jääkaappimagneetin,jossa on koiran kuva.Minun ensimmäinen sanani oli ollut "äitä".Äidiksi sen vanhempani olivat tulkinneet.Siitä sitten alkoi taito,jolla pärmänttään ratikassa huomatessani siihen olevan syytä.Miten ihmeessä se eilinen koulupoika kehtasi olla nousematta,vaikka vanha rouva hänen vieressään oli kaatumaisillaan? O tempora,o mores! Katsokaahan peiliin,vanhemmat, ja unohtakaa se kumminkin pieleen menevä "vapaa kasvatus".
Minulle on sanottu sairaalassa,ettei ole hyvä auttaa muita potilaita niin paljon,kun "liikkeellä on tauteja ja bakteereita". Miten sitä voi olla auttamatta,kun T:ltä putoaa holtittomista käsistä puhelin ja pitää suussaan muistilappua,jossa on pojan puhelinnumero? Miten voisi sulkea silmänsä,kun apua tarvitsevia on lähellä? Ei hoitajilla ole aikaa rynnätä jokaista pientä asiaa selvittämään.Minä nostan vastakin lattialta T:n puhelimen ja näpyttelen pojan puhelinnumeron.Tuntuu hyvältä,kun T sanoo iloisesti "täällä isä,hei". Vessaan en ketään vierasta vie,vaikka A sitä joskus vaatiikin.Painan hoitajien kutsunappulaa ja joku saattaa säällisessä ajassa tullakin.Oman puolison vien veskiin kuten kotonakin.Naapurivuoteen levottoman S:n yritän saada rauhoittumaan ja vakuuttuneeksi,että "Sirkka" ei ole vielä tullut tervehtimään.Miten heille voisi kääntää selkänsä ja olla välittämättä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti