Löysin omasta hyllystäni, joka usein yllättää, lukemattoman kirjan Okakura Kakuzon Kirja teestä. Kiinalaisissa ja japanilaisissa nimissä sukunimi mainitaan ensimmäisenä. Alunperin teos ilmestynyt 1906 ja tämä painos 2011. Suomentaja Minna Törmä. Kustantaja Taide, painopaikka Tallinnassa. Kirja ei suinkaan ole vain teen kimpussa, vaan yrittää saada lukijan ymmärtämään japanilaista kulttuuria "teeismineen". Okakuran kirja on johdannon mukaan "itäaasialaisen estetiikan klassikko".
Teehän oli aluksi lääkettä ja kehittyi vähitellen virvokkeeksi. Kiina oli ensimmäinen teen käyttäjä ja sieltä levisi Japaniin ja muualle. Japanilaiset tekivät teen valmistamisesta juotavaksi upean seremonian, jota minullakin on ollut ilo ja onni seurata kaikkine vaiheineen. Teeismillä on tehtävänä ylistää kauneutta arkipäivän kurjuuden hektisyydessä. Se "teroittaa mieleen puhtautta ja harmoniaa, keskinäisen ihmisrakkauden mysteeriä sekä tunnetta yhteiskunnallisen järjestyksen romantiikkaa." Saatatkos sen selvemmin kertoa?
Olen aina pitänyt teen juontia arvokkaampana, juhlallisempana ja kauniimpana kuin kahvin hörppimistä. Teetä ei kanniskella pahvimukissa kaduilla kuten kahvia. Teen nauttiminen tapahtuu oikeassa ympäristössä vailla kiirettä ja se onnistuu hyvin iltapäiväteehetkenä, jota tapaa harrastetaan Englannissakin.
Japani länsimaistuu. Teeseremonia ei enää ole tuttua kaikille tämän päivän japanilaisille. Monet vanhat tavat siellä kuin muuallakin häviävät. "Teemestari" alkaa olla häviävä ammattikunta. Ehkä ei jokaisessa kodissa enää asetella kukkia maljakkoon kuten ennen, vaan laitetaan puska sinällään ja jätetään kertomatta sanoma, jonka kukat asennollaan, värillään, määrällään sitä katsovalle välittää. "Kun alkuihminen tarjosi ensimmäisen seppeleen neidolleen, hän nousi villin yläpuolelle, muuttui ihmiseksi kohoten elämän raakojen perustarpeiden ylle, astui taiteen maailmaan..."
Kukkatarinoita on paljon. Okakura kertoo yhden: Vielä 1500-luvulla päivänsini oli harvinainen kasvi. Herra Rikyû oli istuttanut sillä kokonaisen puutarhan hoitaen kasvejaan huolella ja rakkaudella. Maine päivänsinistä kiiri Taikô Hideyoshin korviin ja hän tahtoi puutarhan nähdä. Rikyô kutsui hänet aamuteelle taloonsa. Sovittuna päivä Hideyoshi käveli puutarhan läpi, mutta siellä ei ollut yhtäkään päivänsineä. Maa oli tasainen, päällystetty pikkukivillä ja hiekalla. Kulmat kurtussa ja vihaisena hän astui teehuoneeseen, mutta siellä olikin yllätys. Tokonomassa harvinaisessa Song-kauden pronssiastiassa oli yksi ainoa päivänsini - koko puutarhan kuningatar.
Liitin tämän tarinan yhdeksi viehättävämmäksi kertomukseksi siihen kategoriaan, jonne olen kerännyt hurmaavia tarinoita. Se kertoo hyvin paljon japanilaisuudesta, tavasta oivaltaa kauneutta yksinkertaisella tavalla. Ja kuinka Rikyû tällä eleellään kunnioitti arvokkaasti ja kauniisti vierastaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti