Muutaman päivän tauko tässä kirjailemisessa. Tänään taas vahvasti jääkiekkoa ja huomenna jännitetään pronssia ja kultaa. Mitä jos me vaikka kultaa ja maailman mestaruutta...
Olen ollut hissukseen, mitä se sitten tarkoittaneekin. Olen puuhastellut kaikenlaista kotitalouden hoitoon kuuluvaa. Onnittelin äitini serkkua, joka täytti taas yhden vuoden lisää moniin entisiin. Puhelimessa olen jutellut, käynyt ostamassa mansikoita ja kirsikoita, istunut partsilla lukemassa. Leen "Satakieleen" on jatkoa ja sekin hankittava. Enkä todellakaan tiedä, mihin kirjani mahtuvat. Olen jo pinonnut muutamia annettavaksi eräälle ystävälleni, joka ehkä voisi olla niistä kiinnostunut. Ja jos ei, pankoot kiertoon.
Joanna Lumley kiertää nyt kotisaartaan Englantia tv:ssä ja oli käymässä Durhamissa, jossa minäkin. Katedraali ja yliopisto, joki ja Lumleyn suvun linna. Minun käynnistäni, tai oikeammin siellä olemisesta yhden kesän verran, on aikaa pitkästi, kuten jo kaikesta. Olin skottilaisen kaverini kanssa soutelemassa Wearjoella ja istuskelimme joskus iltaisin rannalla ihailemassa auringonlaskua. Hyvä Luoja miten siitäkin on aikaa! Liekö Archie enää elossakaan?
Nyt luettuani kirjan Kuin surmaisi satakielen, se muuttui puolen välin jälkeen vakavaksi rotuasiaksi, kun Scoutin ja Jemin isä alkoi puolustaa oikeudessa neekeriä. Siitä seurasi perheelle vaikeuksia ja "neekerille" vielä enemmän. Tämä n-alkuinen sana oli yleisessä käytössä vuonna 1960 kirjan kirjoittamisen aikana. Kirja kuvaa 1930-lukua USAssa. Mustat eivät olleet edes oikeita ihmisiä kaikille valkoisille ja se näkyi niinkin pienessä kaupungissa kuin Maycombissa. Edelleenkin kamppailemme saman asian kanssa aivan Eurooppaa myöten, jonne muuttanut muualta väkeä parempaa elämää etsimään. Rasismi nosti päätään pysyvästi jopa Suomessa. Leen kirjaa lukiessani tunsin suurta sympatiaa amerikkalaisia mustia kohtaan ja kuvittelin asettuvani heidän asemaansa. Ei ollut aavistustakaan millaista se olisi todellisuudessa. Mustat tietävät, koska kohtaavat rasisimia päivittäin silloin ja tänäkin päivänä. Runoilija Amanda Gorman peräänkuuluttaa tasa-arvoa, mutta "olemme kaukana valmiista, kaukana virheettömästä." Emme ehkä milloinkaan pääse perille.
Nukuin taas vain muutaman tunnin. Join kahvin neljän kieppeillä ja nyt aurinko paistaa täydeltä terältä koivikon läpi. Ikkunalasissa ulkopuolella käveli joku ötökkä. Hiljaista. Linnutkin nukkuvat vielä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti