Uusi päivä, torstai, ja uudet kujeet. Tässä iässä! Luin illalla myös kesken jäänyttä Immanuel Kantin kirjaa Ikuiseen rauhaan. Ilmestynyt ensimmäisen kerran 1795 ja on takakannen mukaan "yhtä ajankohtainen kuin ilmestyessään". En taida jaksaa lukea loppuun. Olen lukenut kuivia kirjoja, mutta tämä... "Mikään valtio älköön sekaantuko väkivaltaisesti toisen valtion hallitusasioihin." Mikäpä siihen oikeuttaisi ? kysyy Kant.
Aamuisin aurinko varhain paistaa suoraan vuoteeseen. Herään siihen. Vedin verhoa enemmän ikkunan eteen. Kun koivuihin ilmestyvät lehdet, helpottaa. Vedän verhon pois. Koivuissa vasta pienen pienet silmut. Ei niistä ole avuksi.
Olen lähdössä asioille. Myös ruokakauppaan. Tarvitsen kurkkunaamion ja ostan kurkun. Osan kurkusta syön. Tarvitsen taas muutakin. Ihminen tarvitsee aina jotain. Joskus sitä mitä haluaa ja tarvitsee, ei voi saada syystä tai toisesta. Minä voisin helposti saada tippaleipiä, vaan en osta. Itsekin niitä joskus tehnyt. Miten sitä muinoin ollutkin niin viitseliäs. Makkarankin teko sujui. Teurastamosta lampaan suolia. Karkkeja, näkkileipää... kaikenlaista. Enää ei. Ei sitten millään. Ei ajatustakaan. Simaakaan en vapuksi osta. Äitini teki maailman parasta. Itse yritin kerran ja surkeasti epäonnistuin. Kaupan simat ovat kaukana oikean siman mausta. Poreilevaa sokerivettä, jossa lilluu näön vuoksi yksi tai kaksi rusinaa. Wanhan Porvoon fabriikin sima ehkä aitoa makua lähinnä. En osta sitäkään. Ostan samppanjaa.
Olin illalla meininkini mukaisesti Portillon mukana junamatkalla Amerikassa. Ilahduttaa hänen kirkaan väriset asunsa. Housut kaikissa sateenkaaren väreissä, paita ja takki myös. Nyt hänellä jälleen matkaoppaana vanha opus USAn junareiteistä. Jotkut radat kuten aamoisina aikoina, kun ratamatkailu oli vielä alussa. Rautavalimot puskivat raidetta, kipinät sinkoilivat. USA oli nuori ja valmiina valloittamaan.
Kello käy kahdeksaa aamulla. Latte juotu. Päivä voi alkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti