Toissaaamuna soi puhelin ja sama naisen ääni, joka lupasi paketin 7.4. soitti ja nyt lupasi sen 8.4. En päästänyt häntä vähällä. Miksi valehdellaan, jos tiedetään, että lupausta ei voida noudattaa? Hän ei tiennyt. Onko kolmatta viikkoa kohtuuton aika odotella? On. Olenko yhä kiukkuinen? Olen. Eilen 8.4. paketti todellakin tuotiin oven taakse. En nähnyt tuojaa. Soitin Nespressoon ja kerroin vihdoinkin lähetyksen saapuneen ja lupasin heti maksaa laskun. Maksoin. Nyt on taas kahvikapseleita 200 kappaletta. Seuraavan lähetyksen haen Postista, olkoon koronaa tai ei.
S-L soitti Italiasta ja kiitti kirjeestä. Mistään syystä ei saa liikkua ulkona paitsi oikeassa hätätilanteessa. S-L ei kärsi kotiarestista. Hän on sydänjuuriaan möten introvertti, jota minä en ole. Odotan jo kiihkeästi ensi viikkoa että pääsen kauppaan. Tarvitsen happea ja tavaroita. Tämä sisällä olo alkaa tuntua tylsältä. Ikuisesti ei jaksa lukea, lörpötellä puhelimessa, kirjoittaa blogia, suunnitella ruokia, joita en laita tai kuvitella tekevänsä kevätsiivousta. Ihmiset kuulemma syövät. Kun virus päästää meidät aikanaan irti, putkahtaa kodeista ulos lihonnutta väkeä.
Tänään sullon kahvikapselit paikoilleen kaappiin ja laitan vaikka kupposen uutta lajia kahvia. Mutta sitä ennen suihkuun, kun en aio jättäytyä aivan piittaamattomaksi, vaikka kotioloissa olenkin. Pakosta. Loput päivästä pohdin, mitä tapahtuu Stockmannille. Toivon koko sydämestäni, että siitä ei jää pelkkää muistoa. Jollain lailla se pitää pelastaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti