Minähän en sittenkään eilen mihinkään Hagikseen mennyt. Heti aamusta lonkka kenkkuili ja parveke alkoi tunti tunnilta näyttää houkuttelevammalta paikalta istuksia ja lukea. Kesken monta kirjaa muun muassa Frank Sinatra ja Adam Darius. Söin jopa salaattini partsilla ja katselin, onko kaukana edessäni oleva sankka puusto ihan jonkun metsän reunaa. Naapurit väittävät kiven kovaan luonnon olevan täällä lähellä. Tuskin niin lähellä kuin Katajanokalla. Kivenheiton päässä oli siellä ikkunoista näkyvä meri.
Lotossa ei onnannut taaskaan. Asun edelleen täällä. Kai minun on totuttava. Ei minulla koskaan ole ollut hyvät välit Fortunan kanssa. "Onni yksillä, kesä kaikilla". Kesä siis on ainakin varmaa. Eikä sekään kauaa varmaa ole, kun fyysikko Stephen Hawking on sanonut, että sadan vuoden aikana on löydettävä uusi asuinsija homo sapiensille avaruudesta. Se on jyrkempi tulevaisuuden näkymä kuin Pentti Linkolalla, joka myös on lyönyt eteemme kauhukuvia olemassaolomme pituudesta. Minäkin olen ollut, ja olen, sitä mieltä, että kalpaten meidän käy ennemmin tai myöhemmin. Emme mahdu enää pallollemme, kuivuus uhkaa, nälänhädät, saasteet, tyhmyytemme, ajattelemattomuutemme, ahneutemme, sotimiset, kaiken koneistuminen... Ei hyvältä näytä. En taidakaan tahtoa tulla tänne kummittelemaan. Olisin vain kauhistunut, pettynyt ja murheellinen aave.
Olen tutustunut netin kautta lähemmin sekä taiteilija Emil Noldeen kuin hänen töihinsäkin. Kehittelen koko ajan vastausta A:lle, joka tuntuu kovastikin tykästyneen tähän ekspressionismin edustajaan. Kymmenistä näkemistäni maalausten valokuvista muutamaa voisin aitoina kakistelematta katsella. Omalle seinälle? No, hyvähän tässä on sanoa juuta taikka jaata, kun Nolden työtä ei kukaan ole minulle tarjoamassa. Sen kerron A:lle, että ainakin vuosina 1958,1972 ja 1980 on Helsingissä ollut mainitun taiteilijan näyttelyitä. Ehkä olen nähnyt, ehkä en.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti