Taas urkeni uusi päivä. Nukuin syystä taikka toisesta pommiin ja sitten tuli kiire saada puoliso hoidetuksi, lääkityksi ja ruokituksi edes jonkinlaiseen säälliseen aikaan. Joskus pitää niin kiirettä, että unohdan rollaattorin. Unohduksen huomaa, kun alkaa horjuttaa ja etsii jotain, josta kiinni pidellä. Olen jo orientoitunut siihen, että lopun elämääni pidän kulkukumppaninani rollaattoria. Eikä se nyt niin kamalaa ole.
Tämä oma läppärini, jonka siis olen "korjattuna" takaisin saanut, ei pelaa. Samat on viat. Viikon päästä pääsen kaupungille ja ei kun takaisin huoltoon, josta toivon heidän nyt jo lähettävän sen maahantuojalle, joka etsisi laitevian, joka mitä ilmeisemmin läppäriä vaivaa. Se toimii aika-ajoin, kuten nytkin. Sitten takoo näytön täyteen kakkosia (2), jumiuttaa kursorin tai tekee muuten ihan omiaan. Onneksi minulla on ystävän lainakone yhä pöydällä, johon turvaudun, jos vallan ranttaliksi menee.
Sain vastauksen taksifirmasta, jonka kuljettaja stoalaisella tyyneydellä otti taksimatkan aikana vastaan marmatukseni tilataksin epämukavuudesta. Miestä kiittelin sekä kärsivällisyydestä että kohteliaasta käytöksestä. Kiittivät kiittämistäni. Pahoittelivat jopa sitä, että olin sattunut saamaan taksikeskuksesta minulle sopimattoman auton. Minä taas opin, että autoa tilaavalle henkilölle on sanottava että "tavallinen henkilötaksi". Itse tilatessani sen muistan, paitsi kotona, kun minulla on automaattinen taksitilaus, eikä voi/saa puhua mitään. Näpytellään vain. Tilataksia en ole sitä kautta milloinkaan onneksi saanut.
Ensi kuussa minun on kavuttava ambulanssiin. Puolison vien iho- ja allergiasairaalaan luomen takia. Luomi jäädytetään pienellä toimenpiteellä. Ambulanssikuljettaja hakee kotoa sisältä asti, auttaa pyörätuoliin, työntää sairaalaan. Sama sitten aikanaan kotiin päin. Minä kapuan autoon omin voimin ja tiedän pääseväni, kun on pakko. Hitaasti mutta varmasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti