KESKIVIIKON TUULIA SKATTALLA

Tuulee ja pilveilee vankasti. Ukkosesta on puhuttu. Puoliso vielä nukkuu. Saakin hetken. Sitten roudaan aamukahville. Tänään tulevat luiskamiehet katsomaan. Jos ehdimme luiskat, mikäli lupa tulee, vielä nyt kesällä saada piharappusille, veisin puolison heti ulos. Kyllä rikko myöten antaa, kun on pakko, eikä siltä kysytä.
Eilenkin nostelin isoja täysinäisiä vaippalaatikoita saadakseni tämän työhuoneen jollain lailla siistimmäksi. Kaikki luulevat meidän muuttavan, kun pahvilaatikoita on pitkinpoikin. Tällä viikolla pääsen  käyttämättömiksi jääneistä vaipoista eroon, kun lahjoitan kaikki 192kpl pakkauksissaan eräälle rouvalle, joka  itse kustantaa vaippansa ollen koko huoltoketjun ulkopuolella syystä taikka toisesta. Puoliso kun vuodepotilaana ei tämän sorttisia vaippoja voi enää käyttää. Olisi ollut silkkaa tuhlausta, jos olisin joutunut heittämään pois. Eivät tuntuneet kelpaavan juuri minnekään ehkä kuljetusvaikeuksien vuoksi. No, loppu hyvin, kaikki hyvin.

Näin hullunkurista unta. Tai oikeammin olin siinä kuolemanvakava. Olen joskus muinoin ollut iki-ihastunut erääseen hammaslääkäriin, joka purukalustoani hoiti vuosikymmenet. Halusin hänet kerran viedä lounaalle kiitokseksi eräästä asiasta. Puoliso tilasi meille pöydän ja niin me kaksi menimme syömään  tämän kaupungin kasinolle. Rattoisaa oli ja minä kutsujana toimin mallikelpoisena emäntänä. Tuli kai selväksi, että hammaslääkäri on miespuolinen? Suhteemme hammaslääkärinä ja potilaana jatkui mutkattomana ja ystävällisenä, kunnes hän siirtyi eläkkeelle. Hänestä näin viime yönä unta. Olimme jälleen huomattavasti nuorempia. Tapasimme sattumalta, niinkuin oikeassakin elämässä muutaman kerran Stockmannilla, ja menimme kahville. Olimme kumpikin hurjan kiinnostuneita taiteesta ja tiemme jatkui aina Ateneumiin asti. Hän tiesi taiteesta minua enemmän. Sitten ykskaks hän ikäänkuin katosi jonnekin utuun ja minä tepastelin yksin Ateneumin saleissa. Eikä se enää ollut yhtä hauskaa. Sitäpaitsi heräsin ja näin ikkunasta puiden heiluvan tuulessa. Mitä uni tarkoitti? Ehkä alitajunta leikitteli ja antoi minun hetkeksi palata vuosien taakse. Mitä tästä arvelisi herra Freud? En ole sattumoisin hammaslääkäriä enää vuosiin edes tavannut Stockmannilla ja viimeksi oli hän sairaan näköinen, laihtunut,kuoppaposkinen ja harmaahiuksinen.Hän tunsi minut, mutta minä en heti häntä, vaikka puski reittäni ostoskärryllään Herkussa. Huolestuin hänen ulkonäöstään. Tämän jälkeen en ole häntä tavannut. Ennenkuin viime yönä unessa.

Tässä oli paussi ja olen jo puolison aamuruokkinut. Itse lipitän nyt Mucha-mukista kahvia. Siinä kuvattu Cycles perfectan alkuperäisteos on yksityisomistuksessa. Vaikka aina vannon "vanhojen" mestareiden nimeen, niin tshekkiläinen Alfons Mucha (1860-1939) on saanut sydämessäni paikan itävaltalaisen  Gustav Klimtin (1862-1918) ohella. Kummankin töistä on kotonani jossain muodossa jäljitelmiä. Mucha-mukit löysin sattumoisin ohikulkeissani helsinkiläisestä kaupasta ja ne kuuluvat mukiaarteistooni. Klimtiä niinikään mukeissa löysin Tukholmasta, Suudelman maljakon kyljessä taas kerran Prahasta ja sampanjalasit olen hankkinut Villeroy&Bochilta täältä Helsingistä. Oli meillä ensikodissamme suuri Klimtin juliste kehyksissä, mutta siitä luovuimme erään muuton yhteydessä. Nyt harmittaa.

Hörppään kahvin loppuun ja alan valmistautua luiskamiesten tuloon.

TAVALLINEN PÄIVÄ

Eilen kepin kanssa asiointia kaupungilla, joka poiki heti enemmän nivelrikkokipuja. Urheasti toimitin kaiken loppuun ja istahdin täysin uuvahtaneena taksin takapenkille kotimatkaa varten. Annoin tippiä, että kuljettaja kantoi rapulle tavarat, joita ei kylläkään paljoa ollutkaan. Mansikoita, vadelmia, kirsikoita yms. Kotimaisilla marjoilla herkuttelu päättyy pian. Mansikoista taitaa olla jo toinen satokausi. Ruotsalaisiakin  myynnissä. Pitäydyin vielä kotimaisissa.

Pesijähoitajat lähtivät juuri. Veivät roskat ja Sosiaali- ja terveysvirastoon menevän kirjeen postilaatikkoon. Puoliso puhtoisena vuoteessa, eikä suuremmin vastustellut suihkuttamistakaan.Kohtapuoliin lounasaika. Kyllä hommat sujuvat, vaikka omaishoitaja tällä hetkellä hiukan raihnainen. Hitaasti ja ajatuksella, minimoiden missä voi. C kotiutunut kyläreissultaan keskisessä Suomessa. Raportoi eilen uimiset järvessä, saunomiset tyttöporukassa, kesätuulet hiuksissa, lämmön ja valon, koko Suomen suven.

Lääkäreitä uhkaillaan, poliiseista ei tykätä, sosiaalihenkilökuntakin saa tuta luukulla asioivien kiukun ja pettymykset. Pankit alkavat syynätä asiakkaitaan entistä enemmän rahanpesun takia. Autovorojen tekemiset hankaloituneet poliisien uusien laitteiden takia. Enää ei noin vain onnistu auton käyntiin paneminen kahdella johdolla. Kolmosoluesta puhutaan, että pitäisi siirtää Alkon henkilökunnan valvovien silmien alle myytäväksi. Panimot ärähtivät. Voi, voi, olen itsetykönäni sitä mieltä, että ei tämmöinen muutos vie Suomen kansalta juomahaluja. Sitä enemmän kanniskellaan Virosta, joka nyt jo lisääntynyt ja "oma tarve" tuonnissa senkuin
pullomäärissä kasvaa. Pakettiautollinen ilolientä ja sitten taas viikon päästä uusi reissu. Jo 1600-1700 luvuilla kirjoitti norjalais- tanskalainen kirjailija Ludvig Baron Holberg Jepen juomisesta Jeppe Niilonpojassa. Tästä on vuosisadoiksi tullut lentävä lause: miksi Jeppe juo?  No, Jeppe joi, kun viinasta tykkäsi ja joutuikin sitten aikamoiseen soppaan ja lopuksi ihan hirttonaruun asti, josta kuitenkin pelastui lopulta. Täkäläisiä juoppoja ei nyt sentään hirttotuomio uhkaa.Tosin saattaisi tehdä monelle toikkaroijalle hyvää istuksia päivän verran vaikka jalkapuussa Senaatintorilla. Saisivat japanilaiset turistit kuviinsa muutakin kuin Aleksanterin jalustallaan ja Engelin toripiirin.

Nyt menen lämmittämään Herkun itämaisuuteen viittaavaa broileriruokaa ja villiriisiä. Jälkiruuaksi marjoja turkkilaisessa jogurtissa, jonka purkin päällä kreikkalainen mies. Rahtaan puolison keittiöön syömään, syötän ja syön itsekin. Ihan tavallinen päivä.

LEPAKKOKATO

Joku kirjoittanut perhosten katoamisesta. Minä ihmettelen, minne ovat lepakot hävinneet? Vielä muutama vuosi sitten kesäöinä niitä lenteli pihapiirin yläpuolella sankoin joukoin nahkasiivet vain viuhuen. Istuin usein partsilla ja katselin niiden hyörinää yöhyönteisiä nappaamassa parempiin lepakon suihin. Missä ne yleensä nukkuivat? Ei minulle selvinnyt. Suomenlinnan Kuninkaanportin onkaloissa? Vai sittenkin mantereen puolella luolassa? Sopivia lepakkopaikkoja lienee ihan saarienkin puitten oksistoissa. Meillä maalla ne viettivät päiväänsä joskus mökin vintillä. Sieltä hämärän tultua pelmahtivat ulkosalle hyönteispyyntiin. Me muutimme pois aikanaan ja pois muuttivat lepakot täältäkin. Pariin, kolmeen kesään en ole niitä nähnyt. Loppuiko ruoka?  Nappasiko haukka koko populaation vai jokin virustartuntako vei? Kaipasivatko ihan vaan maiseman muutosta?

Nina-ystävä soitteli eilen kesäpaikastaan. Oli kuullut C:ltä potemisiani ja alkanut huolestua. Ei syytä, vakuuttelin. Kyllä tämä tästä. Liikunhan jo paljon paremmin kuin joskus viikkoja sitten. Joku askel silloin tällöin on vallan kivuton. Tuntuu aivan siltä, että olisin kaupunkikelpoinen huomenna tuuraajan tultua. Vanha kävelykeppi kumppaniksi ja sitten menoksi. Tänään iltapäivällä puoliso tuodaan. Vähän jännittää, miten hän sopeutuu kotielämään ja huollettavakseni parin viikon tauon jälkeen. Aina siinä on omat kommervenkit ennen kuin ollaan taas entisessä ruodussa.

Alan saada elämäni ensimmäisiä e-laskuja. Vasta yhdeltä laskuttajalta. Suoravelotuksessa on useita, niin miksi eivät laskuttajat muuta niitä automaattisesti e-laskuiksi? Suoravelotushan päättyy palvelumuotona. No,odottelen vähän aikaa ja sitten alan ihmetellä asiaa eteenpäin. Nyt vasta olen äkännyt senkin, että jokainen paperilaskun tapainen maksaa ainakin 1,90€. Näitä äkkinäisiä ja odottamattomia tulee jatkossakin. Sairaalamaksuja muun muassa, jotka eivät ole säännöllisiä, onneksi. Tässä on elettävä nykymaailman ehdoin, jos mielii pysyä mukana. Ja minä mielin.

Vielä muutama päivä tätä kuuta. Torstaina jo ollaan elokuussa. Syyskuussa lähtee H taas Alanyaan ja on seitsemän pitkää kuukautta. On vuokrannut kaksion koko ajaksi joltain suomalaiselta vuokraajalta. Aikaisempi asunto oli huomattavasti suurempi ja sinne sitten änkesivät monet suomalaisystävät Turkkiin saavuttuaan. Nyt ei ole enää resursseja vastaan ottamaan, mikä lienee asian hyvä puoli. Vieraat ovat ihan kivoja, mutta tupsahtanut tulija on kuitenkin kuin kala, se alkaa kolmantena päivänä haista, kuten sitä sanotaan. Stadin Friidu on tämän kokenut monikymmen-vuotisena mökkiaikana kaukana Hämeen mailla. Ei silti, joskus oli ihan kivaa vielä kolmannenkin päivän kuluttua.

MARK TWAININ MATKASSA VÄLIMERELLÄ

Hellettä pukkaa, kertoo säätieto. En tykkää, mutta vastaan paneminenkaan ei auta. Kummityttö mökiltään kehaisi viestissä ilman olevan kuin linnunmaitoa.  No, toki mökkiaika oli meilläkin mukavaa, vaikka lämpöä piisasi silloinkin. Varjoa etsittiin, järvenselkää mentiin moottoriveneellä ja veteen pullahdettiin kun mieli teki.Ruoho oli viileää siinä maatessa ja paksut  hirret pitivät mökinkin vilpoisena. Oli se kivaa. Vieraita oli ja kävi alvariinsa. Nyt kummityttö vuorostaan siunailee voerastulvaa, emännöimistään ja seuran pitoa. Semmoista se on, kun on mökki ja vieraanvarainen isäntäväki.

Herkku toi eilen kahden miehen voimalla ostokseni. Latoivat kassit  keittiön lattialle ja aloin purkaa.Jääkaappi ja pakastin valmiusasemissa puolison tarpeita tyydyttämässä hänen huomenna tullessaan kotiin. Tuuraajapäivä jo heti maanantaina ja saas nähdä, kykenenkö taas kaupungille. Ensi viikolla tulee kaupungin puuseppä katsastamaan luiskan paikkoja ulkorappusille. Olin lentää pyllylleni, kun asia alkoi ykskaks edetä. Enkä edes ole patistanut.

Olen taas Mark Twainin mukana Välimerta kiertämässä. Elettiin 1800-lukua. Välimeri vielä puhtoinen, rantojen kaupungit vasta tulemassa suurkaupungeiksi, höyryllä mentiin, käsipelillä laivat lastattiin.  Mark Twain (oikealta nimeltään  Samuel Clemence)  kulki paikasta ja maasta toiseen. Tapasi Marokossa berbereitä ja maureja, kiipesi Akropolin kukkulalle Kreikassa ja poltteli turkkilaisia savukkeita Konstantinopolissa. Kirjailija oli vasta alkutaipaleella urallaan ja nyt kaikki hänet tietävät ja tuntevat suurena amerikkalaisena humoristina, jota jatkuvasti siteerataan. Vanhaa Välimerta ristiin rastiin on mukava kuvaus 1800-luvun Euroopasta, eikä Mark Twain sanojaan säästele kohdattuaan vanhalla mantereella hänelle epämieluisiakin asioita. Hän kertoo näkemästään Turkin kurjuudesta ja köyhyydestä rehellisen armottomasti saaden jopa tämän ajan ihmisen, joka on kaikkeen tottunut ja kaiken nähnyt, voimaan hiukan huonosti  tarkoissa rampakuvauksissa Konstantinopolin toreilla ja kujilla. Ei säästy Kreikkakaan kirjailijan sanojen sivalluksilta. Huonosti on pyyhkinyt pyhäkköjen, palatsien ja pylväiden, jumaluustarustojen maassa, jossa aikojen alussa kukoisti korkeakulttuuri filosofeineen ja muine viisaineen. Twain kuvaa maan rappiotilaa säälimättömän tiukasti. Mutta näkee toki kaunistakin matkallaan. Italian "ihanat leidit" saavat häneltä kiitosta monen kauniin maiseman ohessa. Mitäpä sanoisi Mark Twain tämän päivän Välimerestä ja sen rannikkomaista? Näkisi ryöstökalastuksen tuomat haitat, saastumisen, kaupunkien hektisyyden,ihmispaljoudet kaikkialla, pakolaisia täpötäynnä olevat veneet pyrkimässä Afrikasta Eurooppaan, turistitulvat ennen niin hiljaisissa kaupungeissa. Twainin vanhaa Välimerta emme pääse enää tutkailemaan muuten kuin hänen kirjansa kautta. Me olemme muuttuneet, maailma on muuttunut.

HELSINKILÄISETKÖ KOPPAVIA?

Onnahtelin eilen kepin varassa pankkiin. Olin oikein meikannutkin itseni. Tuntui muuten hyvältä.On alettava elää normaalisti normaalein töin ja asioimisten. Ei minulle kukaan edes ystävistäni alituisesti ala kantaa tarvitsemiani tavaroita tai asioi puolestani.Ja kyllä se kepin avustuksella sujuu, kun ei pidä kiirettä ja tarkoin katsoo, mihin jalkansa asettaa. Tuuraajapäivänä aion rohkeasti Stockmannille. Puoliso tarvitsee esimerkiksi uusia teräkomplekseja partakoneeseensa. Siitä se sitten urkenee. Eläminen.

Eilinen taksinkuljettaja oli virolaista alkuperää. Hän haukkui lyttyyn helsinkiläiset. Ja niin teki Ilmari Kiantokin aikoinaan "...tuhannet sielut kituvat ja kasvavat kivisten kammioiden sisässä, toinen toistensa alla ja päällä..." Koppaviksi haukkui Kianto meitä, sieluttomiksi olennoiksi ja pakeni nopeasti perheineen takaisin "maan ytimeen". Eilispäivän virolainen taksikuski on asunut Helsingissä jo vuosia ja tietää mistä puhuu. Helsinkiläiset puhuvat vain kännykköihinsä, eivät tervehdi edes tuttuja, aikaa ei ole mennä kahville kaverin kanssa, emme hymyile milloinkaan, olemme yrmeätä kansaa. Yritin takapenkillä puolustautua, tosin joitakin syytöksiä myönsin oikeiksi. Ikuinen hektisyys, pätemisen tarve,kilpailu,kateus ja minä-itse-mentaliteetti ovat isojen kaupunkien ihmisten riesana. Totta. Kuljettaja kertoi asuneensa pitkiäkin aikoja Vaasassa ja Savossakin. Ylisti sikäläisiä oloja ja ihmisiä, kiireettömyyttä ja kaikkien kesken vallitsevaa ystävällisyyttä ja avuliaisuutta. No, en minä nyt hävennyt auton takapenkillä. Kuljettaja puhui asiaa. Siitä olin pahoillani, että hän on tavannut Helsingissä pelkkiä paskiaisia. Kysyin poistuessani taksista, olinko minä helsinkiläisenä aivan mahdoton myös? Ette ollut, sanoi ja hymyili kauniisti. Pyysi vielä anteeksi kiivastumistaan, mutta ajatuksilleen ei voi mitään.

Tistysti näinkin suureen kaupunkiin mahtuu kaikenlaista väkeä. Iso osa muualta Helsinkiin muuttaneita joko Suomesta tai kauempaa. Tuovat tullessaan omat tapansa ja käytöksensä, kulttuurinsa. Kansainvälistyminen muuttaa kaupunkia ja sen elämää. Ikuinen kiire astunut kuvaan. Työttömyyskin vie ilon ja toivon. Pitää päteä kaikessa, pyrkiä aina parempaan. Välinpitämättömyys muita kohtaan on kasvanut. Meistä on tullut piittaamattomia. Oma itse on tärkein. Helsinki ei enää ole mikään tuppukylämäinen pikkukaupunki, joka uinahtelee hiljaisena Suomenlahden rannalla. Elämä on kovaa ja se vaatii kovat panokset. Äijä blogissaan kertoo elämän olleen kovaa ennenkin, kovempaakin, mutta eri tavalla.Hallan vietyä sadon, mitä eteen? Nyt kunta avustaa, että nälkään ei kuolla. Raskasta ruumiillista työtä leipänsä eteen pelloilla ja metsissä tehdään vähemmän ja ruokaa tuodaan ulkomailta, jos täältä loppuu. Silti tämänkin ajan ihmisellä on kovaa.On kiireen ja pätemisen tarpeen tuomaa stressiä. Se heijastuu taksimatkustajassa takapenkillä antaen ehkä sittenkin hiukan vääristyneen kuvan meistä helsinkiläisistä. Ehtana stadilaisena en allekirjoita kaikkia eilisen taksinkuljettajan syytöksiä. On joukossamme mukaviakin ja ystävällisiä  ihmisiä.

HYVÄÄ HUOMENTA

Sen kummemmin en ollut keppikävelyä harjoitellut, vaan kylmästi otin isän kävelykepin, tilasin taksin ja lähdin eilen kampaajalle. Kaikki sujui odotettua paremmin, en kaatunut, keppi ei livennyt, kipukaan ei yltynyt. Olin ylen tyytyväinen saavutukseeni. Kerroin koko sairashistorian kampaajalle. Kampaajienhan on aina pakko kuunnella asiakasta tai olla ainakin kuuntelevinaan. Hänellä oli kyllä mielekkäämpää kerrottavaa minulle tulevasta lomastaan. Lähtee miehensä kanssa purjehtimaan Suomenlahdelle.

Olen aina haaveillut purjehtimisesta, sepitellyt itselleni nuorempana tarinoita kokemistani tyrskyistä, maston natinasta, tuulen pulleuttamista purjeista ja iloisesti hyppelevistä kaloista ympärillä. Luin meriaiheisia C.S. Foresterin seikkailuromaaneja mielihahmonani kapteeni Horatio Hornblower. Purjeveneeseen en koskaan päässyt. Pieni peräprutkuvene oli mökin rannassa, eikä ulappakaan varsin laajaa siinä järvessä ollut.No, isommissa matkustajalaivoissa olen sitten seilannut jopa jonkunlaisen myrskynkin kokeneena isäni kanssa matkalla Tukholmaan. Pelkäsin ja oksensin vimmatusti. Silloin olivat merikulkupelit snadimpia  höyrylaivoja ja keinahtelivat heti pienenpuoleisessakin aallokossa. Laivat olivat tuolloin puuta ja miehet rautaa, kuten laulukin kertoo. Nyt pitää jo tuulla melkoisesti, ennen kuin rautaiset tämän ajan laivat havahtuvat liekkumaan aaltojen tahtiin.

Soitin LA- hoitoon ja kyselin puolisosta. LA on oikeastaan LAH ja se tulee sanoista lyhytaikaishoito. Ennen puhuttiin intervallihoidosta. Puhelimeen vastasi  iki-ihana miespuolinen fysiotrepeutti, jolta sain tyhjentäviä vastauksia kysymyksiini. Suhthyvin oli mennyt puolison kanssa, partaakin yritetty ajaa. Kunhan vielä kestävät nämä loppupäivät, niin mies on minun kontollani. Tätä fysioterapeuttia olen aina kehunut. Hän on empaattinen ja sympaattinen ja tulee hyvin toimeen hoidokkien kanssa. Työskentelyssä osaamista, ystävällisyyttä ja varmuutta, vuosien tuomaa ammattitaitoa. Hänen kaltaisiaan saisi hoitohenkilökunnan keskuudessa olla enemmän.

Eipä tässä muuta. Jatketaan päivää. Harjoittelen lisää keppikävelyä, jos vaikka rohkenisin pankkiin tänään tai huomenna.

VIERAILU

Ystäväni C tuli siis eilen. Pesi kädet tultuaan ja vei roskat pyörällisellä kauppakassilla, ettei tarvitse kantaa. Se tuli täyteen nyssyköitä. Urheasti veti C pyöräkassia perässään roskikseen. Tuli sisälle ja pesi kädet. Sitten rupateltiin ja välillä halattiin. Etupäässä C  rupatteli ja oli minua totellut jättämällä tilastani valitusvirret jonnekin matkansa varrelle. Muisteltiin kouluaikoja ja sitä, mitenkä minä vierailin Sokeritehtaalla C:n kodissa, joka hämmensi koululaisen mieltä kerta kerralta komeudellaan sisäkköineen ja hovimestareineen. Muistelin sitäkin, kuinka C laskeutui  portaita tuloaulaan ja vei minut omaan huoneeseensa, joka oli yhtä suuri kuin minun koko kotini. Sisäkkö toi mehua ja joskus sain C:n  herttaiselta isoäidiltä, josta nyt maalaus C:n seinällä, satumaisen hyvää jälkiruokaa. Isoisänkin, Sokeritehtaan patruuna, tapasin pari kertaa.Hänellä oli aina kiire. Se koko maailma, jossa silloin tällöin vierailin, oli minulle uutta ja outoa. Olin lukenut vain kirjoista linnoista, palvelijoista ja prinsessoista, joita C kovasti muistutti ja kaikki näkemäni melkein pyörrytti. C hymyili minun Katajanokan nojatuolissani  ja oli hetkeksi palautunut lapsuuteensa, jota ympäröi ylellisyys ja loisto. Isoisä kuoli ja perheen oli muutettava linnastaan. Sokeritehdasta hallitsi toinen patruuna ja nykyisin ei koko Sokeritehdasta enää edes ole Töölössä.

Tilasin taksin ja C kävi apteekissa. Sain lisää lääkkeitä rikkooni satsin. C pesi kätensä apteekista tultuaan. Hän pesee niitä kuulemma usein kotonaankin.Taas rupateltiin ja C kysyi, jos haluaisin lähemmin tutkia hänen aatelissormustaan. Olin sen monet kerrat nähnyt, jotta jätin tämän katselmuksen väliin. Sormus on aina hänen sormessaan, vaikka hän avioiduttuaan ei-aatelisen kanssa sikoinaan, menetti aateluutensa. Mutta synnyinjuuriahan ei kukaan vie ja hän on menetyksestään huolimatta ehta paronitar.

Sitten meille tuli nälkä ja minä naputtelin pizzaravimtolan numeron ja tilasin pizzoja. Tuoja oli kuulemma irakilainen . C oli kysynyt mentyään alas vastaan ottamaan pizzat ja maksamaan ne. Mies oli arvuutellut kotimaataan ja C veikannut ensin Marokkoa. Pestiin taas käsiä ja sitten ryhdyttiin valmiiksi leikattuja pizzoja syömään. Yhtä maukkaita kuten aina ennenkin tässä pizzeriassa. Kahvi ei C.lle maistunut sen enempää kuin viini. Niin että veden kanssa hulautettiin pizza-ateria. Ja taas juteltiin. C kävi pesemässä pizzan rasvat käsistään ja minä aloin vähitellen väsyä. Rikko muistutti olemassaolostaan, asentoa ei tahtonut löytyä istumalla eikä epäkohteliaasti makuullakaan.Otin pillereitä ja toivoin hiljaisesti vierailun päättymistä.

Kokemuksesta tiesin, ettei vielä ole päättymisen aika. Puhetta riitti ja riitti ja välillä C. sanoi iloisesti olevansa "tällainen, jolta puhetta piisaa". Kouluaikanaan hän oli huomattavasti hiljaisempi. Elämisen matkan varrella muuttunut puheliaampaan suuntaan.Nyt sitten sanoja tulee lapsuuden hiljaisuudenkin edestä. Tuli ilta ja C alkoi tehdä lähtöä. Pesi kädet vielä kerran. Kiitin häntä vilpittömästi avustaan. Halasimme. Soitti myöhemmin ja kertoi saapuneensa onnellisesti kotiin. Minä ryömin vuoteeseen ja nukahdin melkein heti. En pessyt edes käsiäni.

MEINATTIIN, MUTTA EI SITTENKÄÄN

Kahvimuki taas edessäni mietin jutunjuurta, jonka naputtelisin. Kirjoitin ennen paremmin,vaivattomammin ja ehkä tekstitkin olivat nykyistä kiinnostavampia. Eläminen oli laajempaa, pääsimme puolison kanssa ulos milloin minnekin. Vielä viime kesänä teimme Doris-laivalla lounasristeilyn Helsingin saaristossa. Syksyllä alkoi tapahtua ja hiljaiselo astui elämäämme.Puolisosta tuli vuodeihminen ja minusta nyt kesällä glukosamiinivalmistetta nauttiva nivelrikkoinen.  Eilen soitti mielituuraajani ja kannusti jaksamaan. Siinä ihminen, joka ajattelee positiivisesti.

Tänään tulee C. Tuleminen varmistui eilen. Kerroin puhelimessa, mihin hommiin joutuu. Tuo tullessaan parranajoon tarvittavat, käy taksilla apteekissa ja vie jalkaisin roskat. Itse ehdotti vadelmien ostamista, kun ostaa itselleenkin. Annoin luvan vesi kielellä. Jos meillä nälkä yllättää, tilaan pizzoja. Viiniäkin on, jos vieras haluaa.Minä passaan. Muuksi tekemiseksi haluan iloista jutustelua ja ulkomaailman kuulumisia. Uutiset sentään katson televisiosta ja luen netistä otsikoita. Siispä tiedän, että Englanti on saanut poikapuolisen kruununperijän kolmanneksi perimysjärjestyksessä. Monarkian asema sielläpäin senkuin vahvistuu. Turhaa spekuloida "mitä me kuninkaallisilla tehdään, ylläpitokin maksaa". Minä ainakin tykkään, kun omia ei ole. Tai meinasi kerran olla ja olikin ihan oma kunkku. Enkä nyt puhu Ruotsi-ajasta. Suomessahan ajateltiin vakavasti ruveta kuningaskunnaksi vuonna 1918 ja kruunua tarjottiin saksalaiselle Hessenin prinssi  Frederickille. Kaveri ei tointa ottanut vastaan, vaan luopui virasta ennenkuin se alkoikaan. Tasavaltahan maasta tuli ja siinä on menty. Mutta olisihan ollut komeaa, jos nyt meillä olisi tämän Väinö I:n jälkeläisiä ja mekin saisimme hurrata kuninkaallisten lisääntymisestä. No, nyt sitten vain Englantiin päin: hip hip hooray!

Nyt menen viikaamaan eilen pestyt lakanat kaappiin. Mankelia ei nykyisin enää ole, enkä silittelemään ryhdy. Perfektionistiystäväni kauhistelevat tätä huolettomuuttani ja väittävät hyllyille mahtuvan enemmän kun liinavaatteet ovat sileän litteitä ryppyjä vailla. Totta. Meillä joudutaan pesemään niin usein, etten sitten muuta ehtisi tehdä  kuin olla silitysrauta kourassa. Eikä se muutenkaan olisi mielipuuhaani.Liinavaatekaappi nyt ei tietenkään ole malliksi kenellekään, mutta puhtaita ovat kumminkin.Muistan muuten ajan, jolloin lapsuuskotini kerrostalossa Salokarin täti pesi naapureille ja meille pyykit pesutuvassa, mankeloi ja silitti. Tyynyliinan nauhat laskostettiin vekeille, kaikki oli viimeisen päälle. Salokarin täti oli Töölössä kuulu taidoistaan. Hänet kelpuutettiin säveltäjä ja kapellimestari George de Godzinskyn paitojen huoltajaksi ja se jos mikä osoitti tädin mestarimaisen osaamisen tässä Suomen tasavallassa.

PINAATTIKEITON JA KANANMUNAN SYMBIOOSI

Eipä tässä tänäänkään kovin yleviä ajatuksia naputella. Sitä samaa. Aamukahvin juontia, lääkkeiden ottoa ja vilkaisua ikkunasta ulos, että tiedän, sataako vai paistaako. Paistaa. Alkaa kyllästyttää tämä toimettomuus. Vaikka eilen kyllä sain työnnettyä pyykkikoneeseen kummitytön alas ottamat valoverhot ja siellähän nuo polskuttivat itsensä putipuhtaaksi. Lämmitin mikrossa pinaattikeiton ja olin keittänyt kananmunan sopan päälle. Kukahan on keksinyt, että pinaattikeittoon pannaan muna lillumaan? Onko joskus aikojen saatossa emännältä tipahtanut muna pinaattikeittoon ja on oivaltanut makujen kuuluvan hyvin yhteen? Tai onko väriyhdistelmällä ollut sormensa pelissä? Yhtäkaikki, sopan söin munineen päivineen ja maistuihan se. Ruokahalua en ole menettänyt. Tästä tulikin mieleeni, että on loppuviikolla tehtävä ruokatilaus Herkkuun. Sisällytän tilaukseen taas pinaattikeittoa.

Ystäväni C on nyt niin innostunut avittamaan, että soitti ja kysyi, jos hän vaikka voisi imuroida. Hertsileijaa sentään, eihän toki. Pyydän menemään taksilla edestakaisin apteekkiin ja sitten viemään roskat. Tosin myös tänne tulomatkalla, jos voisi jostain ohittamastaan puodista ostaa partavaahtoa ja kertakäyttöisiä teriä, että saan puolison parran ajettua. Kone tuskin tepsii, kun ei ole antanut ajaa. Nämä kolme pyyntöä minulla on, eikä C niistä tiedä kuin roskapussit. Ikiystävä L soitti myös ja tarjoutui avittamaan, jos C ei tule. Mikä itse ystävällisyys! Niin että kyllä minusta, rikkoisesta, huolta pidetään, kunnes pystyn olemaan omillani. Siihen tähtään. Mitä elämä olisikaan ilman ystäviä? Kummityttökin kyselee mökiltä, miten menee. Poimii mustikoita ja viettää perheensä kanssa lomaelämää järven rannalla. Oulun E on myös soittanut. Viettää puolestaan musiikkipitoista elämää käyden konserteissa, joita Oulun seudulla piisaa kesät talvet. Olen Oulua aina pitänyt vireänä kulttuurikaupunkina ja sitä se on. E:n musiikkiharrastus juontaa ajoilta, jolloin hän itse kuului Oulunsalon Nuorisoseuran pelimannibändiin Iso Ilo. Kuoro on  vieraillut Helsingissä ja esiintynyt Suomen Kansallisteatterissa helsinkiläiselle yleisölle suurella menestyksellä.Olin puolison kanssa kuuntelemassa ja aplodeeraamassa. Joku yleisön joukosta huusi "bravo!". Beethoven, joka tiesi musiikista paljon, on sanonut "musiikki on henkisen elämän ja aistielämän välittäjä".

Nyt taidan onnahdella suihkuun ja sitten tiputtelen itselleni lisää kahvia. Tänään ohjelmistossa keppikävelyä. Jos vaikka sujuisi. Pitäkää peukkuja.

SUNNUNTAIRAUHAA

Urkeni uusi aamu ja minä sen mukana. Kahvinjuonti ja paahtoleivän syönti menossa.Ulkona koleaa. Piti sulkea makuuhuoneen toinen tuuletusikkuna. Nukuin hyvin, kun nappasin nukahtamispillerin. Olen kyllästynyt valvoskelemaan pikkutunneille asti, kun rikkokin antaa myöden unentulolle aikaisemmin. Pitäisi opetella kävelemään ilman rollaattoria, ehkä vain isävainaan kepin avulla, mutta kun tuo vasen jalkareppana ei minua oikein kannattele. Kehittelen ajan myötä, jos ei muuten tokene, oikean tekniikan.

Purjelaivat olivat ja menivät minun niitä näkemättä. Moni muukin tapahtuma mennä viilettää ilman huomiotani. Ympäristöni koostuu nyt vain ikkunanäkymistä. Eilen taas joku tolvana oli jättänyt roskapussinsa roskiksen oven ulkopuolelle pihalle. Eikä aikaakaan, kun siihen pelmahti harakkapari. Nyssykät hujauksessa rikki ja jonkun talouden jätteet pitkin pihamaata ja harakoilla juhlat. Jos pussien siihen jättämä ihminen olisi nostanut katseensa, niin olisi nähnyt roskiksen ovessa kissan kokoisin kirjaimin kirjoitetun lapun, jossa pyydetään roskien viemistä roskiksen sisäpuolelle juuri sen takia, etteivät linnut pääse apajalle. Joku oli myöhemmin nostellut lintujen jättämät tähteet niille kuuluvaan paikkaan roskikseen. Tämmöistä minä seuraan päivät pitkät ja olen iloinen, jos pihalla tapahtuu. Ei televisiotakaan jaksa kaiken aikaa katsella ja kotiaskareet olen jättänyt kahteen tai kolmeen päivää kohti. Tänään siis kuivan pyykin poistaminen kylpyhuoneen pyykkitelineestä. Jos rikko olisi siinä mallilla, että kykenisin vielä vaihtamaan puolison vuodevaatteet, niin olisin onnellinen nainen. Pitäähän minun alkaa elää normaalisti,  kun saan puolison viikon kuluttua kotiinkin. Aloitin normaalin elämän tilaamalla kampaaja-ajan ensi viikoksi. Päätin kuin päätinkin uskaltautua keppeineni ulkomaailmaan ja katsotaan, miten menee. Sitä ennen on opeteltava keppikävelyä vakavasti.

Kuplettilaulaja Hiski Salomaan, Kangasniemellä syntynyt 1891 ja New Yorkissa kuollut 1957, kirja on parina iltana puhunut omiaan nukahdettuani kesken kaiken. Tarkoittaa, että olen yhä edelleen siinä laivassa, millä Salomaa 1900-luvun alkupuolella lähti Atlantin yli Amerikan maahan. Eihän tämä Hiski vaikuta Suomen historiaan suurestikaan, mutta kuplettimaailmaan kyllä. Tosin nuoret ihmiset tuskin ovat tästä räätälilaulajasta koskaan edes kuulleet. Hiski kävi Suomessa pois muutettuaan muutaman kerran vaurastuttuaan ja elettyään jo tovin herroiksi. Suomi ei unohtunut Kangasniemen pojalta. Oopperalaulajatar Anita Välkki oli vuosia sitten televisiossa jossain mainoksessa laulamassa  Tiskarin polkkaa, joka kuului Salomaan bravuurikappaleisiin suomalaissiirtokunnassa. Enkä ihmettelisi, vaikka se jossain päin Suomea kaikuisi yhä kesäisellä tanssilavallakin.

Minulla oli illalla jokin vakavanpuoleinen aihe blogiin, mutta yö vei sen mennessään. Ehkä joskus pulpahtaa esille ja sitten sen kirjoitan.

JÄTTEITÄ, SÄÄLIÄ JA KYYNELIÄ

Ei nukuta. Illalla kymmeneltä nukutti ja nukuin. Nyt istun tässä appelsiinimehua lasissa ja ajattelen, että aikainen lintu madon löytää. Vai mitenkä se meni? Matoa en ole etsimässä, eikä tarvetta mitään edes tehdä.Pyykkikasa on ja pysyy odottaen, että panen koneeseen. Tiskejä ei suuremmin ole. Vuodevaatteet pitäisi vaihtaa. Kunhan jonain päivänä viitsin. Puolustuksena tekemättömyyteen tietysti tämä rajoittava rikko ruumiissani.

Soitin eilen Italiaan huomisen syntymäpäiväsankarille. Juttelimme niitä ja näitä, säästä, eritoten eteläisen Italian tämänhetkisestä kuumuudesta, joka ystävääni piinaa. Ei toivo kirjeitä, kun ei jaksa niihin vastata. Ehkä minä syksyllä yhdellä paiskaan, sovittiin. C:n saan ensi viikolla vieraakseni. Lupasi viedä roskat. On minulla toinenkin puuha hänelle, kunhan siihen asti päästään. Otin nyt tämän vilpittömältä vaikuttavan avuntarjouksen vastaan, kun broilerinluut alkavat haista. Ovat nyt hyvästi toistaiseksi tallessa muoviin käärittynä parvekkeella. Pitäisi alkaa syödä sellaista, josta ei jää jälkeen poisheitettävää. No, erilaiset kääreet ja pakkaukset tuppaavat jäämään. Niistä ei tänä päivänä eroon pääse muuta kuin kaatopaikan kautta ja sielläkin niiden katoaminen kestää vuosikymmeniä.  Jäävät kertomaan omaa tarinaansa, kun kaatopaikka on jo kadonnut maakerrosten alle. Jonkun  tulevan ajan arkeologin pieni lapio osuu Valion maitotölkkiin tai Hullujen Päivien muovikassiin.

Kyllästyin eilen C:n voivotteluun tilastani. Hän kuulemma säälii minua kovasti. Ei näe millään valoa tunnelin päässä, jonka minä taas näen. Melkein suutahti, kun puhuin optimistisuudesta ja pyysin tänne tultuaan jättämään jeremiadit. En minä kuolemaa tee. Pitää olla toiveikas, uskoa parempaan huomiseen. Minulla on yhä kaksi jalkaa, vaikkakin toinen tällä hetkellä huonompi toista. Pystyn seisomaan, istumaan ja makaamaan kivutta. Liikkumisen kipuun saattaa tottua, jos niikseen tulee.Oppii välttämään pahimpia liikkeitä. Minulla on mies hoidettavana, olen rikkoinen tai en. Tätä C:lle pauhasin.Ei elämä tähän lopu. Sääliä en halua hituistakaan. Haluan iloisen ja kannustavan ystävän luokseni, hetkeksi auttavan käden, yhteisen kahvihetken ja rupattelua kuten ennenkin.

Aloitin blogin väsäämisen varsin varhain aamulla ja sitten menin sohvalle nukkumaan, jotta kirjoittaminen katkesi siihen paikkaan.  Aamu on jo pitkällä.Olen saanut jopa pyykit koneeseen ja heittänyt kuivan basilikaryppään pois.Soitin puolisolle sairaalaan saadakseni hänet suostumaan edes parranajoon. Lupasin, että pääsee kotiin viikon kuluttua. Vastaus oli "ahaa". Juttelin ja juttelin ja lopetettuani minua alkoi taas itkettää. No niin, reipasta mieltä kehiin ja sen askaroimisen pariin, jota voin tehdä. Rollaattori on maan mainioin keksintö!

AAMUTURINAA

Mitenkä tärkeitä ystävät ovatkaan! Meille kaikille. Tämän olen nyt rikkoaikanani saanut kiitollisena tuta. Ensin kummityttö ja sitten ikiystäväni L puolisoineen, joka riensi auttamaan minun surressani sairaalassa kännykän laturia, joka jäi lähtöhötäkässä ja tolkuttomassa tilassani kotiin. Puhelimesta meinasi tulla mykkä hyödyke. Kukapa auttamaan, ellei L? Ajoi puolisoineen lasarettiin suuren suklaarasian kanssa,otti avaimen,ajoi Skattalle ja toi laturin ja avaimen sairaalaan. Olin niin liikuttunut, että itkeä tirautin muutaman kyyneleen. Kiitos, L.

Otin illalla nukahtamispillerin ja paneuduin äänikirjan myötä Hiski Salomaan elämäkertaan, kunnes olin nukahtanut. Suljin kirjan joskus aamuyöstä. Hiski Salomaa otti ja lähti rapakon taakse monen muun suomalaisen lailla paremman elämän toivossa. Eikä suinkaan "minä vaan tiskaan aastioita ja luutalla lakasen laattioita" ,mutta räätälin hommilla elätti itsensä ja laulamalla rallatuksia suomalaisyhdyskunnassa. Työn,tuskan ja lainaamisen takana oli monella hankkia laivalippurahat  New Yorkiin.Köyhimmät matkaten laivan alakannen sokkeloissa, herrasväki ja salonkimatkustajat korkeimpina hierarkiassa yläkansien loistossa. Matka kesti ja kesti, meritauti vaivasi alakansilaisia ja pitkän matkan aikana repuissa omat eväät alkoivat itsestään pyrkiä pusseista ulos.Kalliimmissa matkustusluokissa oli tarjoilua, eikä siihen iloon rahvaalla ollut menemistä.

Pääsi Hiski Salomaa Amerikoihin monen muun lailla ja aloitti uransa kaukana kotoa,kaukana Pohjolan koivikoista,tutuista järvistä ja rakkaista maisemista.Tässä asti suurinpiirtein kirjaa pääsin ennen Nukku-Mattia.  Kymmenin tuhansin, eritoten Pohjanmaan lakeuksilta, lähti kansaa 1900- luvun alussa meren taakse paremman elämän toivossa. Monia onnisti vuosien aikana, jotkut palasivat Suomeen koti-ikävän tai huonon onnen ajamana. Parempiosaisia siunattiin vauraudella, maallisella mammonalla Amerikan malliin. Tehtiin lujasti töitä, taaloja hankittiin. Hiski Salomaa lauloi itsensä suomalaisten maahanmuuttajien sydämiin  Lännen lokarin ollessa yksi suosituimmista lauluista. Jatkan Salomaan elämän kuuntelemista taas illalla.

Herkku tuli ja toi syötävää. Otin heti kokkareen Mövenpickin vaniljajäätelöä kulhoon ja maistoin. Lakritsiströsselit unohdin tilata. Oli hyvää ilman niitäkin. Nyt on ruokapuoli hyvässä kondiksessa. Ei tarvitse muuta kuin lämmittää ja latoa lautaselle. Kyllä kiitos, CurryKaneli, Herkun herkut maistuivat ja maistuvat!  Ilman tämmöistä kotiintuomispalvelua olisinkin aikamoisessa pulassa. Yksi ongelma on. Roskien vieminen. Olen asian asettanut ankaran mietiskelyni piiriin, miten siitä selvitä. Yksi muovikassillinen on jo partsilla. Tosin C eilisehtoolla soitti ja vaikutti vilpittömältä halussaan tulla viemään roskani. Siitäkin huolimatta, että mammarainen niinikään on raihnainen ja monen yleisen kulkuneuvon käyttämisen päässä. Pyysi anteeksi sitäkin, että oli avunantoehdotuksensa aloittanut edelliskerralla negatiivisessa sävyssä "kun pääsen huonosti kävelemään kipein  jaloin ja matka on pitkä, yritän tulla kuitenkin". Nyt jätti nämä kielteiset puolet tarjouksestaan pois. Ehkä ensi viikolla, sanoin. Hyvä ystävä hänkin on.

TÄNÄÄN SYÖDÄÄN

Odotan ruokaa tuotavaksi Herkusta. No, en nälkään kuole, sillä poissaollessani ei viikon aikana juusto jääkaapissa pahene sen enempää kuin toastpaketin muutama viipale leipää. Juttuun on tultu. Ja onhan television ruutu pullollaan ruokaohjelmia, joilla voi itsensä ainakin henkisesti tyydyttää.  Joskus kanavia vaihdellessa, jokaisella näkyy sapuskaohjelma. Muistan hyvin ajan, jolloin ainokaisena ruokaguruna ruudussa mellasteli brittikokki Keith Floyd, jonka ohjelmaa mielikseen katseli. Hänen eksoottinen tapansa paiskia ronskisti isoonkin keittoastiaan raaka-aineet suorastaan puistatti ja alkoholin vastustajia kauhistutti, kun Floyd naukkaili sanatulvansa keskellä viinilasista kippistäen milloin millekin asialle. Sittemmin ruokaohjelmia alkoi pursuta jokaisesta  tuutista niin, että ainakin minua kyllästyttää. Vaikka ei silti, tein minä Sikke Sumarin ohjeen mukaisesti pannukakun keväällä. Täysmaidosta!

Soitin C:lle eilen ja kerroin kotiutuneeni. Sanoi, että voisi tulla viemään roskat, jos eivät paljon paina, koska hänkin on kivulias ihminen. Mutta tulee, jos ei sada ja vointi sallii. Kertoi osaavansa käyttää bussiajelun jälkeen hyvin ratikkaa päästäkseen Nokalle kaukaa naapurikaupungista. Voisi käydä kaupassa, mutta kantaa ei voi maitolitraa painavampaa.Kiitin ja ainakin tässä vaiheessa epäsin vierailun. Jutellaan me vain ainakin toistaiseksi puhelimessa, sanoin.

Olen oppinut kanniskelemaan matkapuhelinta mukanani rollaattorin päällä. Alussa tuppasi jäämään milloin minnekin ja sitten vaivaisena ei ollut herkkua yrittää kiirehtiä paikalle sen soidessa. Nyt on paras ystäväni täällä kotona ja aina lähellä. Juuri äskenkin kilahteli. Ystävä A soitteli kuulumisia kysellen. Ei tiedä sairaalareissustani, enkä kertonut. Emme enää nykyisin ole yhteydessä kuin varsin harvakseen puhelimen välityksellä. A sairastaa Alzheimer-tautia, kotiapu kolme kertaa päivässä, ruoka tuodaan ja kaksi pappispoikaa pitää äidistään huolta, kunhan virka antaa myöden. Hautajaisia, häitä ja muita seremonioita riittää sielunpaimenilla.

Amsterdamista tuli kortti. Napolin kupeessa asuva ystäväni lähetti. Kertoi käyneensä Rempun talossa, mutta isäntää ei näkynyt. Ohjelmassa kuulemma seuraavaksi tarjolla käynti Anne Frankin piilopaikassa. Rijksmuseumista ei maininnut mitään, mutta tuskin on tätä taidepläjäystä jättänyt väliin.Se on jokaiselle itseään kunnioittavalle turistille must. Minullekin aikoinaan. Rembrandtin lähes nelimetrinen Yövartio teki  lähtemättömän vaikutuksen. Ällistytti jo massiivisella  koollaan siinä missä  Mona Lisa Louvressa vaatimattomuudellaan.Soitan Italiaan. Ystävälläni on syntymäpäivä, eikä sitä sovi unohtaa.

Juon tässä virolaisesta  mukistani aamukahvia ruokalähetystä odotellen. Sitten syön ja syön hyvin. Valmista tilasin. Mihinkään ruuanlaittopuuhiin en ryhdy.

Ai niin, olen saanut kaksi uutta lukijaa. Hypähtihän sydämeni riemusta, kun tekstini on lukemisen väärtiksi havaittu jälleen kerran. Lämmittävää! Kiitos.

KOKEMUKSIA

Tässä sitä taas tuttuun tapaan istuksitaan konetta naputellen. Takana yö, joka meni suurimmaksi osaksi kroppani vasemman puolen hyvän ja mahdollisimman kivuttoman asennon etsimiseen.

Palaan hiukan kokemaani sairaalaelämään ja hituseen hämmästyksen sekaiseen ihmettelyyn. Makasin siis ensimmäisessä sairaalassa tovin kunnes tapahtui siirto sairaala numero kahteen. Puhelimeni soi ja ensimmäisen sairaalan sosiaalihoitaja kyseli olinpaikkaani, koska hänen omassa talossaan ei tiedetty minusta enää mitään "rouvan olinpaikka tuntematon". Onneksi eivät olleet minua sentään kuolleeksi kirjanneet. Hoitaja soitti puolison asioissa, koska tämä roikkui teoriassa mukanani, yksin kun ei voinut/voi kotiin jättää. Asia selvitettiin. Minut siirrettiin kolmanteen sairaalaan. Olin edelleen väsähtäneen sekava ja jollain hullulla lailla huolta vailla. Kummityttö soitti ja sanoi tietävänsä olinpaikkani, mutta se oli aivan toinen lasaretti. Kakkossairaala oli ilmoittanut väärän sairaalan, eivätkä tästä tiedosta meinanneet tinkiä. Minusta oli aivan yhdentekevää olinko oikeassa vai väärässä sairaalassa. Tulin myöhemmin ajatelleeksi, että tänä teknistyneenä aikakautena taitaa raporttiasioissa tulla enemmän virheitä kuin kynän ja paperin aikana ennen muinoin. No, olin siis kolmannessa sairaalassa ja sen nimi ja olinpaikka ilmeisesti korjattiin tiedostoihini. Kovin suuriahan virheet eivät olleet ja tekeville sattuu, mutta...

Koti on sentään aina koti. Sen huomaan tässä ja nyt, vaikka joudun itse kahvini tiputtelemaan, ruokani (kunhan sen Herkusta tilaan huomenna tuotavaksi) lautaselle asettelemaan, lääkkeeni ottamaan esille ja kaiken muunkin itse tekemään. En tunnusta laitostuneeni  vajaan viikon aikana. Tuntuihan tuo varsin mukavalta, kun olin jo pirteämpi asioita havainnoimaan ja passaamisesta nauttimaan, kun ateriat kannettiin eteen ja hoitajat kyselivät vointia.Kolmannen sairaalan henkilökuntaa kehuin ja kiitin, kehuin heille itselleenkin, mutta kakkossairaalan hoitsuista muutamat eivät sympatiaani keränneet. Nivelrikko lonkassa kun ei ole mikään este, ettenkö pääsisi ilman tukea vessaan, turhaa vaivata hoitohenkilökuntaa moisen asian vuoksi. Alusastiat kortilla? Puristin muutaman säälittävän kyyneleen kakkossairaalan tyynyyn ja toivoin rakkoni kestävän.

Meillä on osa ikkunoista pesty! Tämä on huutomerkin paikka ja kiitos lankeaa kummitytölleni, joka juuri sinä päivänä oli kotiani puhdistamassa, kun saman päivän iltana sairastuin  salamannopeasti 40 asteen kuumeeseen jonkunlaisine horkkineen päivineen ja silloin vielä tiedostamattomaan suolitulehdukseen. Ikkunoista näkee läpi! Ei enää mitään ikuissumua ulkona. Ja muutenkin moni paikka huushlollissa on putsissa. Menihän pitempi aika, kun nippanappa rikon takia pystyin vain tikun ristiin panemaan. Säästin energiani puolison hoitamiseen, koska se on elämäni ykkösasia.

Aurinko paistaa ulkona, on kesä ja siitä puolet mennyt. Kuten taksinkuljettaja eilen sanoi : kohta on syksy ja sitten joulu ja juhannus. Näin se menee. Minätyttö alan väsätä tilausta Herkkuun, sillä ruumiini tarvitsee ravintoa.

MELKEIN VIIKKO SAIRAALAELÄMÄÄ

Terveisiä kolmesta sairaalasta. Rumba alkoi keskiviikkona. Tolkkua sen verran, että kykenin soittamaan kummitytölle. Hän tuli ja järjesti ambulanssilla sekä minut että puolison sairaalaan. Puoliso on otettava mukaan. Makasimme ensin, minä vähemmän tolkuissani, vierekkäin ensimmäisessä sairaalassa, josta minut siirrettiin toiseen.Puolisokin siirrettiin parin päivän päästä, mutta ei samaan kuin missä minä olin.  Olin toisessa sairaalassa jonkun aikaa, kunnes siirrettiin kolmanteen.Melkein viikko meni ja tolkkukin palasi jotenkuten.

Suolitulehdusta podin pahemman kerran, tulehdusarvo taivaissa, kuume samoin, enkä paljoakaan välittänyt muista tai mistään. Tästä tokenin jollainlailla ja sitten oli se nivelrikko riesana.Paheni. Uikutin kolmannessa sairaalassa, mutta kun olin tullut mahan takia,meinasivat että olkoon. Uikutin lisää. Vieressä oleva rouvakin uikutti, minä päivisin ja rouva öisin. Rouva kovemmalla äänellä, minä painokkaasti omaishoitajan terveyteen viitaten ja kun nyt kerran ollaan sairaalassa, siellä kolmannessa. No, kummityttökin soitti sinne samoihin argumentteihin vedoten. Panivat ultraan ja antoivat kipulääkettä. Olin jo diagnosoinut itselleni nivelrikon lisäksi ihan muuta, koska kipupaikka oli mitä kummallisemmassa kohdin ruumistani. Mutta ultra pysyi ortopedin röntgenkuvan kanssa samoilla linjoilla. Nivelrikko ja sillä sipuli.

Sain kipulääkkeitä ja mahavaivaan tulehduslääkkeitä pitkin päivää ja telineen huipulta pussista ravintoliuosta. Tässä kohdin mainitsen,että sen loputtoman tiputuspussimäärän jälkeen saadessani ensimmäisen kerran epämääräisen näköistä vellimössöä, maistui se taivaan mannalta, paremmalta kuin paraskaan gourmetruoka. Nuolin lautasen puhtaaksi ja huokasin onnesta. Sitten alkoi tulla oikeaa sairaalaruokaa ja sekin maistui.Olinhan käytänöllisesti katsoen ollut paastolla yli kolme päivää. Nälkäinen en ollut. Eikä tehnyt edes mieli syödä. Ei minua heivauttanut lautasten kilinä käytävässä katsellessani tippapulloja, joista valui sisuksiini elämää elvyttäviä aineita pisara kerrallaan. Tuijotin kattoa sairaalan ääniä kuunnellen.Öisin viereistä rouvaa, joka repi itseään irti letkuista ja katedrista, yritti kiivetä vuoteenlaidan yli ja kaipasi takaisin Karjalan kunnaille, jossa käköset kukkuu. Soittelin kutsukelloa ja pyysin hänelle apua. Siihen tapaan yöt kuluivat.

Nyt hoitelen rikkoa kotona varsinaisen lääkearsenaalin avustuksella. Kotimatkalla taksin kanssa apteekkiin kuljettajan käsipuolessa.Puoliso on vielä sairaalassa numero kaksi ja siirtyy intervallihoitoon lauantaina ja kotiutuu luokseni seuraavalla viikolla. Kyllä tämä tästä.

KESKELLÄ VIIKKOA

Kummityttö tyttärineen on tulossa avittamaan raihnaista kummitätiä. Aamukahvi lisukkeineen juotu. Minä tässä vielä hörpin loppuja mukista. Puoliso kuuntelee Antti Tuurin Bospor express-kirjaa, joka eilen kolahti muitten tilaamieni äänikirjojan kenssa postiluukusta. Tuurihan otti ja lähti tämmöisellä luxusjunalla Istanbuliin. Olen aina näistä junista haaveillut, toivonut jossakin niistä joskus matkaa tekeväni. Niitähän on jokaisessa maanosassa kulkemassa milloin milläkin reitillä. Ja nyt on Antti Tuurin vuoro kertoa kokemuksestaan. Ollapa mukana!

Eilen oli nivelrikko lonkassa hankalalla tuulella. Tänään taas parempi. Hyvä niin, etten kovin raunioituneelta näytä, kun tytöt tulevat. Puolisoa olen visiittiin valmistanut, että osaisi sylikummilapsensa vastaan ottaa asiallisella ja ystävällisellä tavalla. Kun tämän lapsen ristiäisiä puuhattiin, ihmeteltiin, sopiiko mies olla sylikummina. Sopi. Pappikin oli sitä mieltä. Minä olen sitten se toinen sivullisempi kummi. Tytön ollessa pieni, täytimme paremmin kummin velvollisuudet ja sitten vuosien vieriessä jotenkin herpaannuimme. Johtui osin siitäkin, että tyttö lähti Italiaan opiskelemaan ja hänestä tuli italiankielen opettaja. Nykyisin asuu taas Helsingissä puolisoineen ja tyttärineen. Olemme tiiviissä kosketuksessa, kuten tämänpäiväisestä avunannosta ja yhteisymmärryksestä voi päätellä. Muista kummilapsistani olenkin vieraantunut heidän aikuistuttuaan.Huono minä.

Eiliset pesijähoitajat kävivät mukisematta roskiksella ja vievät vielä kuulemma kantamalla viikottain ylimääräiset vaippapaketit pois. Kunnalla kun ei ole tämmöiseen tarkoitukseen autokuljetusta, vaan lahjoittajan pitäisi itse tavarat toimittaa. No, minä en toimita nykyisin vielä autottomana ihmisenä, enkä näillä luilla muutenkaan. Olisin pannut roskiin, joka olisi kyllä ollut silkkaa tuhlausta. Kotihoidossa kun aivan varmasti on vanhemman väestön keskuudessa vaipan käyttäjiä asiakkaina.Vaipoissa aloitamme tämän elämän ja usein myös niissä sen päätämme.Näinhän se menee.

Hyvää tätä  pilvipoutaista (ainakin Katajanokalla) keskiviikkopäivää! 

APUA SAA, KUN ROHKEASTI PYYTÄÄ

Olen aina ollut huono apua pyytämään. Nyt on jo toinen ääni kellossa. Ensin pyysin ystäväni L:n tänne tuuraajaksi, että pääsin lääkäriin.Hän tuli. Sitten olen pyytänyt toisen ystäväni H:n avukseni, että sain purettua hoitotarvikelähetyksen ja Herkusta tuodut ruokatavarat. H tuli. Tänään soitin kummitytölleni M:lle ja pyysin apua imuroimisessa sun muussa. Hän tulee ja tuo imuroimismestarityttärensä avuksi. Niin että näiden asioiden puolesta ovat asiani reilassa. Apua pitää saada myös, että pääsen joistakin käyttämättömistä  hoitotarvikkeista eroon. Kotihoito miettii asiaa. Jos ei kelpaa. kysyn vielä tuuraajayksiköstä. Jos eivät hekään huoli, täyttyy roskis tarvikkeista. Esimerkiksi kolmatta sataa housuvaippaa pakkauksissaan olisi tyrkyllä. Puoliso ei voi enää niitä käyttää vuodepotilaana. Vaippa erilainen. Enkä minä halua pitää isoja pahvilaatikoita kodin nurkissa.

Nivelrikkoa poden yhä, mutta jotenkin optimistinen mieleni on havaitsevinaan jonkunlaista parannusta. Pääsen rollaattorin avustamana mukiinmenevästi kovassa etukenossa kävelemään. Kepistä ei ole apua ja ilman rollaattoria menisin kumolleni. Pillereitä syön ja saatan ottaa yli lääkärin määräämän määrän, jos kipu niin vaatii. Aamut iltapäivää ja iltaa hankalammat. No, ehkä tämä tästä.

Näin kummallisen unen. Minulla oli taas ikää 18v ja olin aikeissa lähteä saksalaisen poikaystäväni luo Frankfurtiin. Horst ei ole mielikuvituksen tuote, vaan oli todella elämässäni jonkun aikaa. Iloitsin lähdöstä, kunnes isä ilmoitti lähtevänsä mukaan. Äitikin yritti minua ympäripuhua esiliinan tarpeesta, mutta minua jurppi julmetusti moinen järjestely. Matkakaan ei olisi ensimmäinen ulkomaille yksin tehty, sillä olin jo 14v matkannut Amsterdamiin ja voin puhua oikeasti kokeneisuudesta. Tämäkin Amsterdamin lento oli todellisessa elämässä tapahtunut. No, riitahan tästä esliinahommasta syntyi. Unikin päättyi siihen, että kiukkuinen olin vanhemmilleni. En näin ollen saanut tietää, miten kävi. Lähdinkö yksin vai oliko isi mukana? Harmi, olisin mielelläni ollut 18v ja tavannut Horstin.

Eilisiltana pyysin Lähilääkäreistä hoitajan  panemaan puolison vatsan toimimaan.Viisi päivää mennyt mitään tapahtumatta. Tuli ja hoiti asian. Helpotti. Vatsan toimivuus kun on aika tärkeää ihmiselle. Ennen muinoin japanilaiset kysyivät aamulla ystävänsä tavatessaan, onko nukuttu hyvin ja onko vatsa toiminut. En usko, että enää nykyisin. Kysyminen kuulunut vanhoihin kohteliaisiin tapoihin, jolloin ei vielä länsimaalaisuus ollut jyrännyt alleen entisaikojen japanilaisia traditioita kimonoineen, teeseremonioita ja geishakulttuuria teehuoneissa. Äitini oli entisessä elämässään japanilainen.Näin väitti ja minä uskoin.Hän sai suitsait aikaan aidon japanilaisen ikebanan, jossa oli oikeaoppisesti shin, soe ja hikae. Tämä jo todisti japanilaisuuden.

LAUANTAIN LÄTINÄÄ

Eipä ollut minusta stadiin lähtijäksi tuuraajapäivänä. Tuuraaja, ei ennen meillä käynyt, tuli ja vei kainosta pyynnästäni roskat ja vei vielä lottokupunkinikin puotiin, joka niitä vastaan ottaa. Kumpikaan homma ei varsinaisesti kuulu tuuraajan toimenkuvaan, mutta nyt kävi armo oikeuden edestä. Sitten sai lähteä ja voitti ajassa vaikka luppoajan verran. Eilenkin kaipasin apua ja Hepinhän oli määrä tulla meille lähiaikoina kuitenkin ja niin soitin ja rouva tuli. Autteli hoitotarvikelähetyksen ja Herkun tuomisten kanssa, syötiinkin kaikki kolme. Iltaan asti hän täällä viihtyi ja hauskaa oli rupatella.Istuminenhan minulta sujuu rikkovaivastani huolimatta, kuten nytkin parastaikaa. H kertoi Turkin kuulumiset ja lähtee taas syksyllä seitsemäksi kuukaudeksi. Riippuu tietysti silloisesta maan  turvallisuustilanteesta, mikä nyt epävakaa mellakoineen, jotka yltävät joillekin turistien suosimille alueillekin.

Istanbul on aina minua kiinnostanut. Pikkutytöstä lähtien. Historia, Bysantti, sulttaanit, itämaista eksotiikkaa, tarinoita...  Vielä ennen puolison sairastumista suunnittelimme matkaa Turkkiin ja juuri Istanbuliin. Sekin tuntui jännittävältä, kun kaupunki on kahdessa maanosassa. Kävellä voi muinanaisina Aasiaan. Istanbulin entinen nimi Konstantinopoli ei kuulostanut yhtään niin eksoottiselta kuin 1930- luvulla annettu uusi kaupungin nimi Istanbul. No, Istanbul meiltä jäi kokematta. Ehkä sitten joskus seuraavissa elämissä... Ja pääseehän sinne loistavien matkakertomusten mukana, television matkadokumenttien, ystävien käymisten jne. Nykyiset turistialueet Välimeren rannalla Turkinmaassa ei minua ole juurikaan viehättäneet ja tuskin matkahaaveet sinne edes olisivat yltäneetkään. Mutta minä olen lentänyt Turkin yli! Näin lumipeitteisiä vuoristoja ja uinuvia tulivuoria kraattereineen matkalla Kyprokseen.Onhan sekin jo jotain, eikö?

Mikä Helsingin uudelle rakennettavalle keskuskirjastolle nimeksi? Tätä on kysytty kansalta. Biblu? Kivi? Lastu? Rakennuksen materiaali otettu huomioon, joku nimi liippaa kirjallisuuteen ja joku kaupungin historiaan. Joku nimi asiallinen, toinen asiaton. Aikanaan nimi tulee, jokin ehdotetuista ehkä. Ehdokkaita oli paljon. Jos nimi ei sujuvasti käänny kansalaisten suussa, väännetään siitä sopiva, oli virallinen nimi mikä tahansa. Oli mikä oli, kirjastoa tarvitaan ja näin keskeinen paikka kaupungissa on juuri passeli. Ensin vaikka Kiasmaan ja sitten lainaamaan muutama taidekirja kirjastosta, kahville Hakasalmen huvilan kahvilaan tai päiväkonserttiin Musiikkitaloon. Kyldyyriä yllinkyllin pienen matkan päässä toisistaan.

Herkku lähetti eilen muuten oikein, mutta Lehtijuoman pullokoko 20cl tuotti vaikeuksia ja kerääjä pani isoja noin kahden litran pulloja tilalle. Soitin. Pahoittelivat. Pidän pullot ensi viikkoon ja annan tuojalle  takaisin vietäväksi. Liekö kerääjällä tilavuusmitat vallan unohtuneet? Taidan kuitenkin yhden jättipullon pitää ja maistella KontioMehun Lehtijuomaa.

TORSTAINA TOIVOTAAN

Tuuraajapäivä, mutta en tiedä, onko minusta uloslähtijäksi. Enkä tiedä sitäkään, kuuluisiko tuuraajan toimenkuvaan viedä roskat. Tarkasti ovat säännöt yleensä ja niitä usein pilkulleen noudatetaan. Pesijähoitajille kuuluu kuulemma viedä asiakkaan roskat tämän käyttäessä vaippoja. Ja näitähän meillä käytetään. Viime yökin meni niissä merkeissä. No, vasta toissapäivänä sain uusia lääkkeitä, jotta toivoa on niiden pureutumisesta lonkkavaivaani, että pääsen itse roskikselle. Torstaisin kuuluu toivoa.

Eevi Oulusta oli tyttärensä luona lueskellut blogiani ja soitti illalla huolestuneena. Toppuuttelin vähän ja vakuutin, ettei tämä hengenlähdöksi ole. Hidastaa vain menoa ja ottaa askeltaessa kipiää. L-ystäväni toi minulle tuliaisiksi samppanjapullon ollessaan puolisovahtina lääkärissäkäyntini ajan. Odotan aikaa, kun olen saanut heittää lääkitykselle hyvästit ja sitten otan ja nautin. Ihanaa huomaavaisuutta ystävältäni. Tietää, että tykkään. Kummityttökin soitteli. Perheeseen on hankittu koira. Hevonen on entuudestaan ja yksi kappale kaneja. Kun meillä oli koiria, kummityttö oli visusti sitä mieltä, että heille ei koskaan. Tämä "ei koskaan" on aika vaarallinen sanonta. Aina ei pidä kutiaan. Nyt sitten hänestä ja perheen muistakin jäsenistä on tullut koiraihmisiä sieluun asti. Tervetuloa joukkoon. Koira sitoo, tämä on vissi asia, mutta on koirasta iloa ja sen pyyteetön kiintymys isäntäväkeen on taatusti aitoa. Valheella ei sijaa, ei taka-ajatuksia, ei itsekkyyttä, ei omia lehmiä ojassa. Pelkkää ehtaa rakkautta.

Ihanaa, kun ei helle enää piinaa. Joku kaipaa, minä en. On tämä Suomi niin hyvässä paikassa kaikin puolin. Kohtuullinen sää ja muutenkin moni asia hyvin. Vähän useammin kuin männävuosina näyttää luonto mahtinsa. Sekin pientä verrattuna moneen muuhun maahan. Trombi oli aivan hiljattain ravistellut erästä taloa, kaatanut puita ja vienyt veneenkin naapurin puolelle. Minun lapsuudessani ei tunnettu edes sanaa "trombi". Eikä geeni-sanaa. Ortopedikin puhui geeneistä nivelrikon yhteydessä. Ennenmuinoin se oli "sukuvikaa". Eikä suuremmin kiinnitetty huomiota. Ja dementia oli "vanhuuden höperyyttä". Nyt tiedämme enemmän. Tutkimme enemmän, opimme enemmän.

LÄÄKKEITÄ, ENEMMÄN LÄÄKKEITÄ

Onnahtelin eilen isän kävelykepin varassa ortopedille.Hain edelleen onnahdellen apteekista lääkkeet ja otin heti siellä kaksi. Nojasin Herkun isoon ostoskärryyn, jossa oli litra Polka-mansikoita ja huojuin Alkoon. Käytävä Herkusta Alkoon näytti kymmenen kilometrin mittaiselta ja kaipasin aikoja, jolloin olin vailla kipua ja hitautta matkan kulkenut, eikä se ollut silloin näin pitkä. Ostin ystävälleni, joka piti kotona vahtia minun ollessani lääkärissä, kiitokseksi viinipullon. Tulin taksilla kotiin, jonka kuljettajan vaimo oli ollut onnistuneessa lonkkaleikkauksessa. Minun on pitänyt kuljettajille sun muille ihmisille kertoa kävelytyylini outouden syyn, että lakkaavat tuijottamasta.Kerroin Alkossakin, etteivät luule horjumiseni ja kärryyn nojaamiseni  johtuvan alkulämmittelystä viinin kanssa.

No, ja tohtori oli sitä mieltä, että leikkausta ei tässä vaiheessa tarvita. Röntgenkuva, jota minäkin viisaan oloisena tutkin siitä mitään ymmärtämätttä, näytti tohtorin mielestä  siltä, että rustoa on vielä tarpeeksi. Uusi lääke kuulemma maailmalla hyväksi todettu ja samoin ne kaksi, jotka myös minulle kirjoitettiin. Enkä pannut yhtään vastaan pillerimäärästä, päinvastoin. Haluan hillittömästi päästä eroon tästä koettelemuksesta, joka päälleni   langetettu on. En osaa sanoa tilastani tänään juuta enkä jaata, sillä tähänkin asti vointi  on vaihdellut ja kipukohdat muuttaneet paikkaa. Vaihdoin puolisolle irvistellen vuodevaatteet ja olin ylpeä saavutuksestani. Sähköpatja on kinkkinen, eikä se mahdu muotolakanaan. Onneksi on perintönä saatuja kunnon valkoisia vanhanaikaisia lakanoita, joissa on pitsiäkin.Sain vuoteen ähellettyä kuntoon ja puolison siihen takaisin. Menin lepäämään. Sitten oli ruuanlaiton vuoro, josta myös jokseenkin kunnialla selviydyin. Hyvä minä! Nyt pitäisi saada lattialle pudonnut kurkun viipale ylös ja se taitaa olla tämän päivän töistä vaikein. Tervein nivelin kun ei tämmöistä edes ajattele kaiken ollessa helppoa ja selvää kuin pläkki. Siitä vaan notkea kumarrus kohti permantoa, kurkkuviipale sormiin ja heitto biojätteisiin. Nytkin on kumarrus, mutta ei notkea, rikkojalkaa pitää pitää suorana ilmassa, toinen käsi rollaattorin kahvassa ja mielessä toivo, etten lennä nenälleni.Kaikki mikä putoaa lattialle, saa minut paniikkiin. Ja aivan varmasti putoaa. Tuntuu että vielä tavallista useamminkin.

Tänään piti olla puolison TT-kuvaus. Peruuttivat koneen mentyä huoltoon. Uusi aika parin viikon kuluttua. Saattajan sekä invataksin peruutus. Uudet varaukset. Huomenna tuuraajapäivä ja aion kuin aionkin kaupungille. Keppi vaan mukaan ja menoksi. Kotona ei voi olla, kun kerran on tuuraaja. Eikä hän olisi tuuraaja, jos olisin kotona eikä tuurattavaa ole.

Pian on taas lääkkeiden aika.

ASIOILLA ON TAPANA JÄRJESTYÄ

Tuttua sanontaa "asioilla on tapana järjestyä"  käyttääkseni, kerron saaneeni apua puolison viemiseen TT-kuvaukseen keskiviikkona. Ensin apua tarjosi maailmanmatkaajaystäväni L puolisonsa kanssa, johon avuntarjoukseen tarrauduin kuin hukkuva pelastusrenkaaseen. Nyt aamulla soitin kuitenkin  kotihoitoon ja heillä on ulkopuolista apua tämmöisiä tapauksia varten ja saan puolisolle saattajan keskiviikkona. Tilasin jo invataksinkin. Puolison saan kyllä puettua, kunhan alan aikaisin ja teen kaiken hitaasti. Ystäväni L:n avuntarjous ei jää käyttämättä.

Kituuttaen menee. Roskia en pystynyt eilen viemään. Mutta kuhafileet paistoin ja siiklit pesin valkeiksi kuin kananmunat. Seistähän voin mainiosti, istuakin vaikka pitkät tovit, liikkumisen kanssa on jo hankalaa.Aamuisin vuoteesta vääntäytyminen on tuskien taivalta ja rollaattorin kahvat aina liian kaukana. Linkutan keittiöön ja otan kipupillerin, joka alkaa puolisen tuntia myöhemmin vaikuttaa. Vien puolison pesulle ja aamukahville, syötän ja juotan. Mies takaisin petiin, äänikirja kuulumaan ja sitten on minun kahvihetkeni aika, johon on jo parina aamuna kuulunut ikävä itsesääli kyyneleineen päivineen. Miksi minulle nivelrikko?  Ja kuitenkin jo vuosia sitten tein anomuksen Yläkertaan, että minut pidetään terveenä. Ei itseni takia vaan puolison. Onko sielläkin Ö-mappi, jonne arkistoidaan itsekkäät ja turhaksi katsotut hakemukset?

Sain ortopedilta ajan huomenna. Seuraa L:ltä kysymys, sopiiko tulla vahdiksi, että pääsen nilkuttamaan lääkäriin? Tähän palaan iltapäivällä. L puolisoineen on nyt juuri harrastamassa, eikä sovi  häiritä. Jotenkin alkaa valaistua tämä olotilani ja pyydän lääkäriltä semmoiset tropit, että pystyn huushollin ja puolison hoitamaan ilman otsalle purskahtavaa tuskan hikeä. Saan ehkä myös tietää jatkotoimenpiteistä, joita en halua edelleenkään ajatella. Menen peiton alle ja pakenen todellisuutta.

Kaunis on päivä sään puolesta. Tuulta ja aurinkoa pihalla, heinäkuu menossa. Äitini syntymäkuukausi. Tyypillinen leijona. Aivan erimaata kuin isä-kaksonen, joka kulki elämänsä halki hattu aina hieman kallellaan. Ehkä se juuri oli äitiäni viehättänyt joskus silloin aikojen alussa. Pitkän taipaleen yhdessä taivalsivat, kahlasivat läpi värikkään avioliiton, josta ystävät povasivat lyhytikäistä. Noihin aikoihin ei kovin heppoisin perustein eroon hankkiuduttu. Varsinkin eronnut nainen oli jollain lailla yhteiskunnan hylkiö, pahempi kuin vanhapiika. Minun vanhempieni avioliitto oli särmiä täynnä, myös rakkautta tulvillaan, reippaita riitoja ja helliä sovintoja äitini kuolemaan asti. Eikä isä milloinkaan puolisoaan unohtanut, vaikka elämä heitti hänen tielleen uusia ihmisiä ja ystäviä.