21. marraskuuta 2012

PUOLISO KOTIIN

Puolison sairaalassa olon aikana vuorokausirytmini on mennyt ihan vähän sekaisin.Menen hyvin varhain nukkumaan ja herään myös hyvin varhain.Kuten nytkin.Tänään pääsee puoliso kotiin.Ripuli ei ollut Clostridiumia vaan tavallista.Ja on ohi.Eilen vein vaatteet ja menen iltapäivällä hänet hakemaan.Toivon hoitajien panevan valmiiksi.Mukavaa kun olemme taas yhdessä kotona.Kyselivät osastolla jälleen jaksamistani.Totta maar jaksan.Ja haluan häntä hoitaa.Ei se nyt niin hankalaa ole,vaikka välillä niin ajattelen.Menee ohi.Saattaa tulla aika,kun en enää kykene tai tilanne muuttuu.Se on sitten sen ajan murhe.

Olen lueskellut puolisolle ääneen Laura Kolben vuonna 2007 ilmestynyttä Unelmien Helsinki-kirjaa.Siinä kadut ja korttelit kertovat,kuten kannessa lukee.Niin ne tekevätkin.Mikä minua ärsyttää,on painovirheet,joita vilisee sivuilla.Eikö kirjan käsikirjoituksia enää oikolueta? Muuten kirja on kiinnostava,varsinkin puolisolle,jonka muisti ei sairauden takia ole enää paras mahdollinen.Vaikka teoksen tarinat kaduista ja kortteleista on puitu moneenkin kertaan Helsingin historiaa käsittelevissä kirjoissa,teosta lukee mielellään.Mitä sanotaankaan kertauksesta opintojen äitinä? Johannes Forssin valokuvat niveltyvät tehokkaasti Kolben tekstiin.Eduskuntatalo on kuulemma hankala kuvattava massiivisuutensa ja sijaintinsa takia.Tänään ajan ratikassa jälleen sen ohi.Sen jälkeen toivon mukaan pitempi tauko matkailuun Katajanokka-Meilahti-Katajanokka.

Ostin valkoisen joulutähden.Vähitellen,vähitellen joulua.Puolen litran vanhassa maitokannussa on keittiön pöydällä valkoisia neilikoita.Kannun pohjassa Arabian leima kertoo kannun olevan 1940-luvulta.Mitään ylen vanhaa ei meillä olekaan,paitsi vanha merimiesarkku 1800-luvun alusta.Se on piripintaan täynnä valokuva-albumeja,omia ja perittyjä.Kuvia menneiltä ajoilta, menneistä ihmisistä ja tapahtumista.Odotan sitä klassista sadepäivää,että voisin syventyä albumien katselemiseen.Nyt vain kerran kaivoin esille C:tä varten vanhat luokkakuvamme.Seisomme Töölön Yhteiskoulun valmistavan koulun ensimmäisen vuoden luokkakuvassa opettajien sisäänkäynnin edessä portailla vakavina kuin hautajaisissa.Pojat takarivissä ja heidän takanaan opettaja Maija Korpipelto,joka yhteenlaskussa ei hyväksynyt ynnä-sanaa.Piti olla plus.Ja plussan me opimme.Tarja ja minä olemme eturivissä,C seuraavassa ja monet tutut kasvot ympärillämme.Osa meistä jo siirtynyt pois toisiin ulottuvuuksiin.Meistä tuli lääkäreitä,juristeja,insinöörejä,opettajia,äitejä ja isiä.Me muistamme vielä Maija Korpipellon opit ja eväät elämää varten.Me olimme seitsen-vuotiaita pyöreäsilmäisiä tyttöjä ja poikia.Ei,me olimme koululaisia! Tämä oli tärkeää.Saatuani ensimmäisen koululaiselle osoitetun postin,olin haljeta ylpeydestä.


2 kommenttia:

  1. Nythän niitä sadepäiviä riittäisi valokuvien katseluun :)

    VastaaPoista
  2. Niinpä riittäisi,Sari.Nytkin pihan asfaltti märkä.Härkää vain sarvista ja arkun kansi auki.

    VastaaPoista