YLI ÄYRÄITTEN

Pyykkikone tekee työtä ja minä olen jälleen yksin kotona.Eilen puolison palautuspäivänä sairaalassa hän oli heittäytynyt aggressiiviseksi.Hoitajat eivät saaneet puetuksi lähtövaatteisiin eikä ruokituksi.Minun auktoriteettini auttoi ja tulimme kotiin.Kaikki hyvin vaan ei kauaa.Jo heti illalla sama aggressiivisuus palasi ja ongelma oli valmis.Pissat vuoteeseen,ei pesua,ei lääkkeitä,mutta verbaalista väkivaltaa,huitomista,puremista ja lyömistä.Sain niin mojovan potkaisun selkään,että lensin vanhan merimiesarkun päälle.Nukuin yön sohvalla.Oikeammin valvoin ja lilluin itsesäälissä ja epävarmuudessa,pelossa ja avuttomuudessa.Aamu ei iltaa parempi.Soitin ambulanssin.En jäänyt puolison sairaalavuoteen viereen kuin hetkeksi.Keskustelin lääkärin ja hoitajien kanssa,taputin puolisoa varovasti poskelle ja lähdin kotiin.Olen suunnattoman väsynyt.

Ilmeisesti puoliso joutuu Laakson sairaalaan ainakin joksikin aikaa,kunnes tilanne rauhoittuu,syy käyttäytymiseen selvitetään ja sitten mietitään jatkoa.Jaksan hänen kanssaan kotona,jos hoitotoimenpiteet sujuvat.Kestän nimittelyt,kiroilut,huitomiset ja potkimiset.Nehän eivät ainakaan tähän asti ole olleet kuin ohimeneviä.Tosin usean kerran päivässä.Mutta jos en saa tehdyksi hoitotoimenpiteitä,en annetuksi lääkkeitä,pestyksi... silloin kotona olo tuntuu liian vaikealta.En yleensä ole usein kotioloistamme kertonut,mutta nyt tuntuu helpottavalta edes kirjoittaa.Ystäviäkään en ole paljoa asioillani vaivannut.Jokaisella on omat murheensa,elämänsä,menonsa ja kiireensä.Kysytään vointia ja jaksamista,mutta vastaukset jäävät kuuntelematta.Joskus saan pitkästikin kuunnella ystävien minulle tuntemattomien tuttavien  aivoinfarkteista, ja heidän sairaalassa oloistaaan.Näitä tarinoita en todellakaan kaipaa. Kaipaan ystävää,läheisyyttä,empaattisuutta ja lohtua.

No,en ole ainoa murheitten murjoma,en ainoa läheisensä sairauden kanssa kamppaileva.Näitä tarinoita on monet blogitkin täynnä.Kaikilla ei elämä ole helppoa.Mutta kun se osuu omalle kohdalle,on se ajatuksia niin täyttävää,että sympatiat muualle ja muille ovat sangen vähissä.En kiellä,ettenkö nyt juuri tuntisi suurta yksinäisyyttä ja huolta tulevasta.Kaipaan aikuisia lapsia,jotka eivät koskaan edes meille syntyneet.Kaipaan siksi,että voisin heidän kanssaan huoleni jakaa.Hoitaisimme puolisoa ja isää yhdessä toisillemme voimaa antaen.Näin ei ole kuitenkaan.Mutta kyllä tämä tästä.Tavalla tai toisella.Asioillahan on tapana järjestyä.Pitää olla optimistinen.