Straussin huolettomat sävelet taustamusiikkina tätä naputtelen isovarpaani yhä vihoitellessa.Vaiva paneekin ajattelemaan,miten pienikin juttu saa päivärytmit sekaisin ja ihmisen laiskaksi askareitaan tekemään.On vain hillitön halu lepuuttaa itseään vaakasuorassa asennossa ja toivoa,että jostain tupsahtaisi ylimääräistä apua tämäkin päivä läpi viemään.
Sitä olen miettinyt,miten sairaus ylipäätään ihmistä muuttaa.Varsinkin jos se on aivoperäistä laatua,kuten puolisolla on.Ulkoinen olemus ei niinkään ole muuttunut.Henkinen puoli kyllä.Asioiden hahmottamisvaikeuksia.Eroa ei ole oikealla ja väärällä,hyvällä ja pahalla.Arviointikyky kadonnut.Sanat,jotka muinoin tiesi loukkaaviksi,kumpuavat nyt esille.Raivoisat vihanpuuskat saavat joskus vallan,kun aivoissa on rakentunut jokin tyhjänpäiväinen syy niiden purkautumiseen.Ne laantuvat yhtä nopeasti kuin ovat syntyneet.Kenties unohtuvatkin.Pieni kiintymyksen osoitus minua kohtaan saattaa pyrkiä esille.Alitajuinen anteeksipyyntö?
Johtuu sairaudesta,sanovat ystävät.Ikään kuin en minä tietäisi.Olen kuunnellut neurologeja ja muita lääkäreitä väsyksiin asti vuosien aikana.Olen saanut tietoa luettavakseni,itse etsinyt,loputtomiin selvää ottanut.Mikään ei poista sitä sisälläni olevaa pahaa oloa ja tietoisuutta siitä,että olen kadottanut ainiaaksi sen miehen,jonka kanssa kerran avioliiton solmin.Jokainen käytöshäiriö lisää omaa turvattomuuden tunnettani.Oma avuttomuuteni tilanteiden hallinnasta pelottaa.On kuitenkin tiedettävä,koska on vakava verenkiertohäiriö syntynyt tai syntymässä.Milloin on uusi aivoinfarkti tulossa.Onko jo saatava apua.Vuodet ovat opettaneet jo hiukan tilanteita arvioimaan.Sekin on iso vastuu.
Nyt on ollut kauan jonkinvertainen seesteinen kausi,ettei sairaalaa ole tarvittu.Kotikonstein pärjätty,mitä nyt joudun vaivaamaan viidennen kerroksen naapuria,kun puoliso on kotona kaatunut.Oikeaoppista tekniikkaa nostamisessa minulla ei ole.Naapurilla on.Ei voi kuin ihailla hänen taitoaan.Missä lie oppinutkin.Ennen soitin aina ambulanssin.Nyt rohkaistun soittamaan naapurin ovikelloa.
Ettei nyt silkaksi jeremiadiksi mene,on meillä hyviäkin hetkiä.Saattaa olla joskus koko päivänkin mittainen normaalia elämää muistuttava olotila.Puoliso tietää asioita.Tekee jopa kysymyksiä.Me keskustelemme säästä ja siitä,menemmekö ulkoilemaan,torille,kaupungille... Tänään emme keskustele.Sataa.Puutarhurin sydän iloitsee.Ei kastelua.
No,ikävämpikin asia olisi ollut yhdeksättä vuotta sitten mahdollinen.Puoliso vuoteeseen kokonaan sidottuna,nostolaittein avustettava,pakkoliikkeitä raajoissa,henkisesti poissa elämästä.Sain hänet pitää,vaan en vallan entisenlaisena.Jossain hänen sisällään on kuitenkin se sama mies,jonka kanssa lupasin elää niin myötä-kuin vastamäissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti