PIMEÄN SYKSYN TUUMAILUJA

Jos eilen oli kesän viimeinen lauantai, niin tänään on vihoviimeinen sunnuntai. Huomisesta mennään syyskuuta. Niin se suvi meni. Kuin varkain ja huomaamatta. Kipuillen, onnahdellen, hengissä sentään.

Risto Rasan sanoin:
Kesä on lyhyt.
Ja mitä jos ruohonkin
huomaa vasta
kun käytävillä on jo lunta.

Aamupuuhat suoritettu. Puoliso puhdistettu, aamupuuro syötetty ja nyt on minun vuoroni nauttia aamupalasta. Koostuu mukillisesta maitokahvia, paahtoleivästä marmelaadin ja juuston kanssa. Siinä se. Tuli mieleen yksi muisto aamiaisista. Lapsena matkustelin vanhempieni kanssa paljon ja tietysti asuimme hotelleissa. Oli yhtä juhlaa, kun isä tilasi aamiaisen  huoneeseen. Oveen koputettiin ja pyörillä kulkeva aamiaispöytä työnnettiin sisälle.Katselin  ihastuneena sitä herkkujen määrää, joka oli tarjottimella valmiina vain meitä varten. Paahtoleipää, marmelaadia, juustoja, leikkeleitä, kolmen minuutin kananmunia, appelsiinimehua, hedelmiä, kahvia... Söimme aamutakit yllämme pukeutumatta ja sekin tuntui ihanalta.  Mitenkä tämmöinen olikin niin makoisaa noihin aikoihin? Myöhemmin ei mikään hotellin aamiainen maistunut niin hyvältä. Eikä ole maistunut vieläkään, vaikka olen lapsuuden jälkeen nauttinut aamiaisia niin Suomessa kuin muuallakin.

Vaikka pääministerimme toppuuttelee maalaamasta piruja seinille Ukrainan tilanteen takia ja mitä siitä voisi muualla Euroopassa seurata, olen minä hiukan varpaisillani. Uutisia kuuntelen ja katselen pienen pelon vallassa, tomittajien vakavia kasvoja sodan runtelemissa maissa Euroopan ulkopuolellakin. Miksi ihmeessä fiksut aikuiset ihmiset eivät voi ratkaista välejään puhumalla, kompromisseilla ja kaikessa ystävyydessä?  Eripuraa eri uskontokuntien välillä, kuten aina on ollut hamasta alusta lähtien. Rajakiistoja. Valloittamisen halua. Vallan himoa. Näyttämistä. Aivan varmasti jossain vaiheessa tämä rakas Eurooppamme saa tuta vielä suuren sodan. Ehkä minä en sitä näe, mutta niiden nyt lastenvaunuissa uinailevien vauvojen lapset tai lastenlapset aikuistuvat maailmassa, jota me emme tunne. Eikä se välttämättä ole kaunis maailma. Eikä tämä ole syvää pessimismiä, vaan realismia.

TÄMMÖISTÄ TÄNÄÄN

Taas on lauantai.Tämän kesän viimeinen. Viikot mennä hurahtaa, vaikka mitään ei itselle tapahdu. No, päivät hoitohommissa,eikä aina huomaakaan, niin on jälleen ilta. Onhan siinä sitä. Hyvä ystävä makaa sairaalassa, niin että ei senkään puolesta aurinko paista. Ei muutenkaan, ainakaan tänään. Harmaata taivaalla. Ja siellä pörrää itäisen naapurin koneita meidän ilmatilassa. Liekö ihan kiusantekoa liittyen jotenkin niihin kuuluisiin pakotteisiin tai peräti Ukrainan tilanteeseen? Taikka sitten pojat koneissaan päättävät pistäytyä ulkomailla. Ei taida enää kukaan uskoa, että vahingossa. Nyt Hornetit kaartelevat tsekkaamassa, että kutsumattomia vieraita ei ole eikä tule.

Tuuraajapäivänä lähdin kaupungille.Apteekkia ja ruokaa. Ehdin justiinsa kotiin, että tuuraaja pääsi seuraavaan paikkaan. Kaukana takanapäin ovat ajat, kun pasteerailin kaikessa rauhassa, kävin kahvilassa, tapasin ystäviä ja nautin vapaudesta. Intervallihoitoajatkin menevät nivusteni takia penkin alle, kun ei ole mitään mieltä liikkua vaivan valtaamana missään. Tästä puheenollen, sain kun sainkin ortopedille ajan ja se tapahtuu jo ensi kuussa. Kuvauksiin ja sitten vastaanotolle. Peukut pystyyn!

Parjaan jälleen hetken televisio-ohjelmia. Herttinen sitä antia. Ruokaohjelmia, selviytymisohjelmia viidakossa, poliisien työstä ohjelmia, pannaan kuppiloita ja hotelleja kuntoon, katsellaan matkaoppaiden arkea ulkomailla... Joskus harvoin, hyvin harvoin, tulee kunnon elokuva, keskusteluohjelma muustakin kuin taloudesta tai Ukrainasta, kunnon uusi tai ennen näkemätön luonto-ohjelma (olen saanut pingviineistä tarpeekseni). Ei edes maksulliset kanavat täytä toivettani. Ja on pakko tämmöisestä himphampusta vielä maksaa. No, yks tykkää äidistä ja toinen tyttärestä, kuten sitä on joskus sanottu.Joku tykkää tämmöisistäkin.

Luin lehdestä, että Cheek on ostanut kattohuoneiston, Rolex-rannekellon, kultaiset silmälasit ja merkkiurheilutossut. Hmm... Kiinnostavaa. Cheek on räppäri. Sen verran olen ajan virrassa ollut mukana, että tämän tiesin. Hänen kohdallaan ei varmaankaan pidä vanha sanonta mikä laulaen tulee, se viheltäen menee. Ehkä nämä Cheekin hankinnat kiinnostavat jumaloivia ihailijoita. Pitää tietää. Voivat myös kiinnostaa varkaita. Vakuutus on, luulen.

NUORI KANSA, NUORI LIIKENNEKULTTUURI

Helsingin Sanomissa Jose Riikonen pohtii ruuhkien ja muiden ikävyyksien syntymistä liikenteessä. Syy usein liian kohteliaissa ja sääntöjä pilkulleen noudattavissa autoilijoissa. Itse olen ajanut kauan ja se tarkoittaa todellakin kauan. Olen tähän tolkuttomaan kohteliaisuuteen ja jopa liikennearkuuteen monesti törmännyt. Tietty frekkiys, kokonaisuuden näkeminen ja järki olisivat valttia ajamisessa. Nykyisin on taksinkuljettajillakin tapana pysähtyä suojatien eteen, kun jossain 50 metrin päässä jalankulkija on pyrkimässä suojatielle. Siinähän seistään odotellen ja muodostetaan jonoa takana. Tämä tapa ei johdu kohteliaisuudesta, vaan siitä, että taksamittari raksuttaa pariakymentä senttiä kerrallaan lisää kassaan. Samaten jarrutellaan liikennevaloja lähestyttäessä, jos valo näyttää vihreää. Kas, emme ehtineetkään, tuli punainen. Takana töötätään sormimerkein höystettynä ja ruuhkauttava jono on muodostettu. Näillä kummallakaan esimerkillä ei ole mitään tekemistä kohteliaisuuden kanssa.

Toisaalta taas me suomalaiset vinkkaamme kintaalla sellaiselle kuin vilkun käyttäminen ja jos se huitaistaan näyttämään, niin vasta silloin, kun auto on jo kääntymässä. Me parkkeeraamme pyörätielle surutta. Me emme myöskään aina pysähdy suojatien eteen, vaikka siinä jo seisoo auto antamassa jalankulkijalle rauhaa ylittää katu. Sillä  voi olla hyvinkin ikävät seuraukset, joista saamme lehdistä lukea. Meiltä puuttuu joustavuus likenteessä, kuten jo sanoin, myös kokonaisuuden näkeminen. Sekin on todettu, että autoilijat eivät tunne kaikkia liikennemerkkejä. Ehkä uudelleen koulutus niiltä osin tietyin välein olisi paikallaan.

No, meillä on nuori liikennekulttuuri, emmekä ole vielä tottuneet aina vaan enenevään automäärään. Ehkä joskus joidenkin vuosikymmenten jälkeen osaamme ajaa muita kunnioittaen oikeaa järkeä käyttäen turvallisesti, kohteliaasti ja sujuvasti. Räpyttelen katsomaan.

RISUJA JA RUUSUJA

Tänään ei surkutella. Puoliso hyväntuulisena kotona. Inva-auton kuljettaja auttoi ystävällisesti vuoteeseen. Tästäpä se urkeni sitten taas arki ja omaishoitajuus. Aamupala annettu puuroineen päivineen ja muutkin ensimmäiset aamutoimet tehty. Taivas harmaa, taitaa alkaa sataa. No, mikäs meillä täällä sisällä ja lämmössä, ollaan vain.

Kiittelin sairaalan osaston henkilökuntaa. Ovat alkaneet suhtautua aikaisemmista kerroista poiketen suuremmalla myötäelämisellä. Liekö osuutta asiaan Kotisairaalan piiriin kuulumisella? Viereisen potilaan puolison hyvästelin, vaikka tapaammekin jo syyskuussa uuden intervalliajan koittaessa. Siinä on rouva, jolle nostan hattuani. Käy jokikinen päivä miestään huoltamassa, joka on aivan avuton vuodepotilas, ei puhu, eikä liikuta yhtäkään jäsentään. Rouva on tätä työtä tehnyt jo 30 vuotta. Tulee aamuisin miehensä syöttämään, jatkaa lounaalla ja usein kello viiden ateriallakin. Hän käyttää miehensä hengityksen parantamiseksi erilaisia laitteita. Nostaa joskus hänet nostolaitteella isoon pyörätuoliin, jossa kaikki tuet. Vie käytävään joksikin aikaa ja tuo takaisin. Laskee vuoteeseen. Hän ymmärtää miehensä oudoista ääntelyistä, mitä tällä on asiaa. Asiaa on vähän. En tiedä, miten hän kaiken tekee ja jaksaa tehdä. Millä voimilla? Ihailen tätä naista suuresti ja häpeän sitä, kun joskus marisen, väsyn ja huokailen omaa miestäni hoitaessa.

Eilen ei kukaan päässyt jätehuoneeseen. Suuri televisio oli tukkimassa oviaukkoa. Siitä vaan yli kaaressa roskanyssykät sisälle, myös ne, jotka olisi pitänyt lajitella omiin jätelaatikoihinsa. Saas nähdä, viekö taloyhtiö ongelmajätteen vai alkaako peräänkuuluttaa laitteen omistajaa. Suivaannuin taas niin paljon, että soitin huoltoon ja kerroin kuudesta polkupyörästä, joiden vakiopaikka näyttää olevan mattoteline. Tampata ei voi, mattoja ei voi edes tuulettaa. Pyörät kiertävät telinettä lukkolaitteilla kiinnitettyinä. Huolto lupasi panna laput portaisiin. Muutenkin koko piha täynnä pyöriä ja pyöräkatos tyhjillään. On mukavampaa jättää polkupyörä noin kuin viedä sille kuuluvaan paikkaan. Aikamoista puikkelehtimista pyörien lomassa jopa roskiskeikalla. Enkä pidä siitä, että joudun rollaattorilla kiertelemään ja kaartelemaan.

Tässäpä tämän päivän risut ja ruusut, kun muuta tarinoitavaa ei ole.

SURKUTELLEN

Tänään puoliso kotiin. Jos ei olisi tätä nivusvaivaa, ajattelisin kotiin tuloa positiivisemmin. Tiedän vaivan ärtyvän, kun rasittuu. Ja pakosta rasittuu. Ajattelen kuitenkin huojentuneena, että runsaan kolmen viikon kulutua saan nivusiani jälleen lepuuttaa päivät pitkät puolison ollessa taas intervallihoidossa. Kummityttö alkoi metsästää omaa ortopediani, jolle itse en ole onnistunut saamaan vastaanottoaikaa sen enempää yksityisesti kuin kunnallisestikaan. Sitten väsyin ja löin hanskat tiskiin.

Ystäväni H on hankkinut tietokoneen! Onneksi olkoon, huudahdin puhelimessa. Olen vuosikaudet rummuttanut tietokoneen ostamisen puolesta. Oli lähettänyt minulle jo sähköpostia, mutta ei tullut perille. Kyllä se siitä, kuten meillä kaikilla muillakin. Voimme sitten meilata terveisiä hänen pitkän Turkissa olonsakin aikana lokakuusta alkaen.

Tämä kesä on kohdallani mennyt siihen tapaan kuin ei koskaan aikaisemmin. Olen aina kesistä nauttinut käymällä tapahtumissa, näyttelyissä ja museoissa. Tänä vuonna on ollut heikosti asiat. Puolison kanssa työläämpää, joka vielä korostuu oman raihnaisuuteni takia. En ole edes hänen la-hoitoaikoinaan mihinkään mennyt. Mehut on imetty pois. Olen iloinen päästyäni pakollisten asioimisten jälkeen kotiin ja hetkeksi pitkäkseni. Edes metriä ilman rollaattoria en pääse tai on oltava jotain muuta, mistä pitää kiinni. Istun, makaan ja seisonkin ilman kipua, mutta liikkuminen on yhtä tuskien taivalta. Kipulääkkeitä ? Kyllä vaan. Marinaa? Sitäpä tämä on ja sitä, että harmittaa niin jeevelisti. Olen melkoisen varma, että tavattuani minut jo kertaalleen leikanneen tohtorin, joudun uudestaan leikkauspöydälle. No, jos minusta saadaan sillä konstilla kävelevä ihminen, siitä vaan.

Tänään kuitenkin mies kotiin! Hänen takiaan olen iloinen ja onhan tässä nyittävä esille kaikki positiivisuus, että itsekin jaksaa. Tiedän onnistuvinani. Menen hänet hakemaan, että kotiin tulo sujuu kommelluksitta. Viime kerralla oli annettu väärä osoite sairaalassa kuljettajalle. Kyllä tämä tästä.

KAUNOTAR AIKOJEN TAKAA

Roskat ähelletty jätehuoneeseen, koneellinen pyykkiä, uudet tyynyt puolison vuoteessa... Mitä mä nyt teen?  Aika tuli ykskaks pitkäksi kuin joskus lapsena, kun en keksinyt mitään tekemistä. Tänään ja vielä huomennakin voin pitkästyä, mutta maanantaina on tekemistä. Haen puolison kotiin.

Eilen olin häntä tervehtimässä ja pirteä olo hänellä sen kuin jatkuu. Mitä on aivoissa tapahtunut?  Järjestin itseni lounasaikaan ja sitten syötin. Oma hoitaja tuli juttelemaan. Puoliso pantiin vuoteeseen ja annoin viemäni marjat. Lähdin kotiin. Keskikaupunki täynnä väkeä. Perjantai-iltapäivä ja kesän lämpöä kuin myös Taiteiden yön jälkimaininkeja. Jo aamulla Herkku pullisteli asiakkaista, mikä on tietysti hyvä asia. Raahasin rollaattorin täydeltä jääkaapin täydennystä. Herkku toi tänään lisää, niitä raskaampia.

Lueskelin netistä Helsingin Sanomien otsikoita, eikä oikeastaan mitään uutta. Jauhetaan Ukrainaa ja missä muualla sitten soditaankaan. Eurooppaan pyrkineitä afrikkalaisia hukkunut Välimereen, Korkeasaari täyttää 125 vuotta. Että tätä rataa. Radan sivussa kyllä uutisia Armi Kuuselasta, joka on täyttämässä 80 vuottaan Suomessa ja Muhoksella on säpinää. Koulun historian tunnilla on kerrottu tästä aikanaan kaukoitään kadonneesta kaunottaresta, josta leivottiin 1952 Miss Universum. Historiaa hyvinkin.

Vuosikymmen myöhemmin Armin jo avioiduttua filippiiniläismiehen kanssa, tuli Armi puolisoineen Suomeen. Istutettiin junaan, joka kiersi maata. Ihmiset saivat kävellä junan läpi ja katsella Armia ja Gil Hilariota. Tuskin enää ruvettaisiin tämmöiseen hölmöilyyn. Miltä mahtoi tuntua näytillä olleista? Nyt on Armi jo toistamiseen naimisissa jäätyään leskeksi. Asuu USAssa miehensä kanssa. Ja nyt on sukua koolla juhlistamassa rouva Williamsin syntymäpäivää. Uutisissa näin minäkin pätkän, kun oli Helsingin lentoasemalla klaaninsa halattavana lennettyään Suomeen. Iltapäivälehdet ovat jo päivätolkulla räpiköineet Armi-tunnelmissa ja nykypolvi ihmettelee: kuka Armi? No, vanhemmat toki muistavat koko rumban ja ne kansanjoukot, jotka seurasivat missikruunajaisten jälkeen vaaleaa suomalaisneitoa. Semmoistakaan kohua ei enää nähdä, ei meillä eikä muualla. Nyt fanitetaan muusikkoja, bändejä ja niitten laulajia. Ei maailma niin suuresti sittenkään ole muuttunut.

M ja N tulla tupsahtivat yllätysvisiitille, eivätkä mitään tahtoneet syödä tai juoda. Tämmöisistä vieraista minä tykkään. Pelkkää jutustelua maailman tapahtumista, Kauppatorin taiteesta, miten elvyttää Stockmannia...  Mukavaa.

EI RASISMIA VAAN AMMATTITAIDON VAATIMISTA

Helsingin Sanomissa kirjoiteaan ulkomaalaistaustaisiin taksinkuljettajiin kohdistuvasta rasismista tai muuten kaltoin kohtelusta. Varsinkin kuulemma keski-ikäiset asiakkaat kieltäytyvät astumasta tummaihoisen kuskin autoon. No, minullahan on ollut monenkin ulkomaalaistaustaisen kuskin kanssa napit vastakkain, eikä se ole johtunut ihon väristä tai rodusta. Vaan siitä, että heillä on huono suomenkielen taito usein, kommunikointi vaikeaa ja kaupungin keskustan katutuntemus joskus tyystin olematonta.

Minut voidaan yrittää viedä Stockmannin edestä Töölöön päin, vaikka olen pyrkimässä Katajanokalle. Näin on huristettu pitkin Mannerheimintietä jopa ohi Eduskuntatalonkin ja kuljettaja väittää olevansa oikeassa. Samoin olen seikkaillut taksissa pitkin Kruununhakaa kuljettajan selittäessä, että sieltä aina Katajanokalle ajetaan. Lentäenkö? Joskus mennessäni minullekin tuntemattomaan kohteeseen, on kuljettaja myös ollut tietämätön. Onhan teillä navigaattori, sanon. Minä ei osata käyttää, on ollut vastaus. Kun olen yrittänyt silloin tällöin neuvoa tietä, saan vastaukseksi: mene pois ja ota toinen taksi, minä tietää paremmin kuin sinä. Tuskin.

Nämä ovat aivan varmasti juuri niitä syitä, jotka aiheuttavat sen, että kartetaan ulkomaalaistaustaisia taksinkuljettajia. Asiakashan ei milloinkaan tiedä, tuleeko autossa ymmärretyksi ja osaako kuljettaja perille. Mieluummin me menemme autoon, jossa kuljettajalla on ammatitaitoa ja suomenkieli on hallinnassa. Minun puolestani saa väriltään ja rodultaan olla vaikka avaruusolento, kunhan kaikki pelaa, eikä harmia tule. Tasapuolisuuden nimissä on sanottava, että on myös ammattitaitoisia suomea hyvin puhuvia ulkomaalaistaustaisia kuljettajia. Heidän asiakkaanaan on ilo matkustaa. Mutta kun kuskiksi osuu jotain muuta, sen kanssa on kuin sen tunnetun mädän omenan, joka saastuttaa kaikki omenakaverinsa korissa.

MÄ LÄHDIN STADIIN

Oli pakko lähteä eilen stadiin. Ruoka loppumassa, hedelmät huonokuntoisia ja vain pieni surullisen oloinen leipäpala keittiön pöydällä. Kokosin itseni, soitin taksin ja lähdin. Ensimäiseksi suuressa tavaratalossa viidenteen ja ostin puolison pään alle kaksi uutta tyynyä vuoteeseen Toisen vanhoista yritin pestä, mutta se epäonnistui. Nyt kylpyhuoneen lattialla lojuu litimärkä kasa höyheniä ja untuvia odottamassa roskista. Toisen heitän suosiolla mukaan . Aika iso muovikassi rollaattorissa onnahdellessani tavaratalossa. Hissillä apteekkikerrokseen ja apteekkiin.  Ei jonotusta onneksi. Olen aika huono parranajaja ja kun on huono kone, jälki ei ole hyvää. Ostin uuden koneen seuraavasta partakoneosastosta. Myyjä tuli heti ja olikin ammattinsa osaava. Lisää kasseja rollaattoriin. Sitten sitä varsinaista asiaa: ruokaa Herkusta. Lopulta olin kuin täyteen lastattu aasi Marokon Tetuanin kujalla. Taitavaa organisoimistani kuorman kanssa kehui taksinkuljettaja. Mitään ei pudonnut kotipihallakaan ja pääsin taakkani kanssa turvallisesti kotiin asti. Heitin kengät jalasta ja aloin purkaa.

Taksin pysähtyessä menomatkalla tavaratalon eteen ryöpsähti komea kaatosade varoittamatta. Katu alkoi lainehtia. Ihmiset pakenivat kuka minnekin suojaan. Minä istuin taksissa, eikä kuljettajalla ollut mihinkään kiire, vaikka olin jo maksanut. Ei tahtonut kaveri kastua.Sen verran laantui, että sain takakontista rollaattorin ja onnahtelin tavaratalon laajan katoksen alle, jossa oli kymmenittäin sateen pitäjiä. Moista ryöppyä en ole vuosiin tässä kaupungissa nähnyt. Vettä tuli kuin aisaa, näkyvyys minimissä, jalkakäytäväkin muuttui silmänräpäyksessä kohisevaksi joen uomaksi. Tavaratalossa oli kuitenkin kuivaa ja mukavaa ja jopa asiakkaitakin runsaasti, josta asiasta partakoneen myyjä oli mielissään kehuen tänään olevan hyvän myyntipäivän. Onneksi olkoon. Nouskoon tämä tavaratalo ahdingon suosta entiseen kukoistukseensa.

Kotona laitoin itselleni lounaaksi muutama päivä sitten paistettua kalkkunaa ja Herkusta ostamaani perunamuusia. Salaatti oli omatekoista ja hyvää. Juomana makoisa vesi suoraan hanasta. En ole viikkoihin ollut viinituulella. En sitten E:n vierailun. Tänään aion puolison luo. Ostin hallaimia ja mansikoita ja hedelmiä. Teen niistä jonkunlaisen kompotin viemiseksi. Kummallisen makeita marjoja vielä näin sesongin loppuvaiheessa. Kotimatkalla kaupungilta katselin Bad Bad Boyta Kauppatorin laidalla ja Sky Wheelin kondolien pyörimistä. Jotkut uteliaat ihmiset koettivat kurkistella Hotel Mantan ovesta sisälle nähdäkseen  hotellihuoneeseen. Ovi lukossa. Merileijonat odottavat vaitonaisina Eliel Saarisen suunnittelemassa altaassa hotellin poistumista yläpuoleltaan.

Tiesittekö, että paperinenäliinat alkavat maasta loppua? Tavaratalon siivousosastolla niitä ei ole enää aikoihin ollut. Enkä älynnyt apteekkikerroksen kosmetiikasta edes etsiä. Alan hätääntyä. Talouspaperi on nenälle liian kovaa ja hiukan karsastan jo edesmenneitä  pyyheliinan kokoisia kangasnenäliinoja. Ovatkohan ne vielä miehekkään ruudullisia kuten papalla? Pitänee raahautua pienempään kauppaan ja ostaa noin sata paperinenäliinapakettia, jos niitä vielä olisi saatavana. Tämä olkoon seuraava projektini ostoslistalla. Maailma ilman paperinenäliinoja on kauhia maailma.

MATTI RÄMÖN MUKANA

Olen Matti Rämön polkupyörämatkassa äänikirjan sivuilla tutuilla seuduilla Andalusian Sierra Nevadan rinteillä. Sinne lähti Rämö polkemaan saadakseen tuntumaa korkeasta ilmanalasta aikeenaan päästä joskus Himalajalle. No, puolisolla ja minulla ei ollut näin korkeat tavoitteet ajellessamme Sierra Nevadan kupeilla, vaan ainoastaan nähdä hulppeat maisemat ja ajella serpentiinimutkaisia kapeita teitä vuoren rinteillä pitkälti yli 2000m korkeuteen. Rämö pääsi huipulle pyörällään. Tuli alas ja lähti Andalusiaa kiertämään ja lopulta Marokkoon asti Välimeren toiselle puolelle. Mekin kävimme, vaan emme Rämön maisemissa.

Gibraltarhan on, kuten kaikki tiedämme, kreikkalaismytologiassa toinen Herakleen pylväistä , jonka ohitettuaan laivat putoavat maailman reunan yli. Toinen pylväs on Ceutassa Afrikan puolella, jossa Rämö ei käynyt, kuten me, vaan hän meni mantereelta suoraan Espanjan Mellilaan, jota Marokko havittelee itselleen kuten Ceutaakin. Kumpikin kaupunki on pitkälti itsehallintoinen ollen Espanjan omistuksessa jo vuosisatoja. Ceuta on se kaupunki, jonne Afrikasta pois tahtovat tulevat ja majoittuvat jonkunlaiseen reservaattiin, ennenkuin yrittävät ylittää pahamaineisen Gibraltarin salmen päästäkseen Euroopan puoleiseen eldoradoon.

Rämö pyöräili Gibraltarin turistien täyttämiä katuja kuten me kävellen. Ehkä hänkin söi brittiläisravintolassa fish and chips ja katseli eri kansallisuuksia työssä ja toimessa tässä piskuisessa kallionyppylän hallitsemassa autonomisessa englantilaiskaupungissa. Nykyisin Gibraltar on vesivarannoltaan omavarainen, mutta vielä meidän käydessämme talousvesi toimitettiin muualta. Vettä säännösteltiin ja ehkä vieläkin. Rämö matkasi Rockin laelle köysirataa pitkin, me taksilla. Sieltä passasi katsella Välimerta, Atlantin valtamerta ja alhaalla hyörivää Gibraltarin kaupunkia sekä aallokkoista salmea, joka vuosien aikana on monelta Euroopan puolelle pyrkineeltä vienyt hengen.

Uteliaisuuden kohteena tietysti Rockin laella olivat Euroopan ainoat villiapinat, magotit. Tottuneita turisteihin, ovelia varkaita ja jotkut ilostuttivat matkaajia istahtamalla olkapäälle. Eräältä rouvalta vei magottiuros aurinkolasit. Rouva ei ottanut vaarin oppaan kehoituksesta panna piiloon. Ei auttanut itku markkinoilla, vaan sinne menivät Guccit.

Vielä on Rämön kirjaa jäljellä ja odotan kuuntelemista hartaana.  Tiedän hänen  ajelevan ainakin Cádiziin Atlantin rannalle  palattuaan Espanjan puolelle. Mekin kävimme.

JULKI PISSATEN

Yleisillä paikoilla on pissaaminen Helsingissä kielletty. Nyt kuitenkin päästelee Bad Bad Boy komeassa kaaressa suoraan Suomenlahteen. Eilen näin Kauppatorilla tämän kuvataiteilija Tommi Toijan pystin koko 8,5m ( Brysselin Manneken Pis 60cm) komeudessaan viedessäni puolison intervallihoitoon. Ihmisiä rannat täynnä kameroineen kaarta ikuistamassa. Mitä tuumailevat kukkahattutädit moisesta alastomuudesta nyt kun Mantakin on petikaverina Hotel Mantan sänkykamarin suojissa? Parivuode ja siinä tämä aikoinaan suurta paheksuntaa saanut ranskalainen kokotti seisoo vuoteitten välissä. Monet kulmakarvat kohoamaan saanut hotelli on japanilaisen taiteilija Tatzu Nishin luomus. Hartaudella ja pieteetillä sitä rakennettiin pitkät tovit. Varauksia on ja yö Manta-neidon kanssa maksaa paljon. No, ja kun syksyn viimat alkavat kohdata poskipäitämme ja sade kastelee, niin häviää sekä hotelli että pissaava poika katukuvasta, etten sanoisi torikuvasta. Ja sanonkin. Ihan kivaa, kun Helsingissäkin on uskallettu ja vallan huumorimielellä taidetta kansalle näkyvästi näyttää. Ettei aina niin kuolemanvakavana. No ei aina kuitenkaan. Olen muuten melkein varma, että Ville Vallgren hyväksyisi väliaikaisen Hotel Mantan Havis Amandansa ympärille. Nyt ei ole enää mitään, kun pulikoidaan Mantan jalkojen juuressa altaassa. Mutta kuinka moni voi kehua nukkuneensa hotellissa viekoittelevan Merenneidon (alkuperäinen nimi) vieressä?

Puoliso on sitten la-hoidossa. Tuttu paikka. Hoitajat muistivat ja pari miestä huoneessa olivat jo edelliselläkin kerralla. Toisen vaimon kanssa juttelin. Meillä vasta runsas kymmenen vuotta sairastettu, mutta rouvan puoliso jo yli 30 vuotta. En tiedä oikein, millä mielellä minun puolisoni sinne jäi. Antoi suukon ja sanoi "heippa". On muuten viime päivät ollut huomattavasti pirteämpi ja mukana tässä ja nyt. Kotisairaalan tohtori otti psyykelääkkeet pois ja vaikutus näkyy jo. Tätä alleviivasin nytkin sairaalassa ja toivoin, että kestävät puolison lieväksi muuttuneen aggressiivisuuden hoitotoimenpiteiden aikana. Hoitaja ei sanonut mitään. Kerroin puolison siirtyneen Kotisairaalan piiriin, jos siitä olisi jotain hyötyä. Voisin kuvitella olevan.

Kotiin tultuani sairaalasta laitoin itselleni täytetyn omeletin ja se maistui. Sitten retkahdin sohvalle ja annoin ajan kulua. Sitä kului neljä tuntia ihan vaan ollen ja nivelrikkoa ärsyttämättä. Tuntuipas hyvältä. Televisiosta tuli tuutin täydeltä ruokaohjelmia ja pätkän katselin yhtä. Kilpaileva pari onnistui vain alkuruuassa, kaikki muu meni poskelleen. Tuomaristo ja syöjät odottivat tätä epäonnistumista liki kolme tuntia ja minäkin jo hermostuin. Eikö niitä lihapullia nyt olisi saanut hiukan lyhyemmässä ajassa? Eivät olleet kumminkaan ihan tavallisia ja lisukkeetkin gourmetia. Jälkiruuassa oli juustoa ja lavendelia ja kaikki sanoivat maistuvan saippualle. Niin ne etevätkin panevat hyvät annokset pipariksi penkin alle.

Tänään ei ole mitään ohjelmaa, paitsi olemista. Juon maitokahvia mukista, jonka kyljessä on makkarakauppiaan tiski ja itse makkarakauppias. Joskus tuommoinenkin ostettu. Olin aikoinaan mukifriikki ja nyt on mistä valita. Ruokana lounaaksi jämiä jääkaapista. Olen sentään keittänyt ja paistanut ihan säällisesti. Istun rollaatorin päällä ja onnistuu se niinkin. Pihalla eräänä päivänä tuli tuntematon naapuri vastaan ja alkoi ihastella "tuommoista telinettä, johon voi roskapussit pakata" minun äheltäessäni rollaattorin kahvoissa kohti jätehuonetta. "On se kätevä teline", sanoin minä.

MYÖNTEINEN KOKEMUS KOTISAIRAALASTA

Eilen pesupäivä ja pitkästä aikaa ammattitaitoiset hoitajat. Nyt sanon hoitajat ja tarkoitan sitä. Kiittelin ja kehuin. Tänään kävi Kotisairaalan lääkäri. Ei mikään ikivanha heppu, vaan lääkäri parhaassa iässä. Juteltiin lääkkeistä ja olimme samaa mieltä, että kaksi lääkettä, toinen aggressiivisuuteen ja toinen masennukseen, jätetään pois. Olen vuosikaudet ollut sitä mieltä, että puoliso ei ole masentunut. Muut lääkärit eivät ole uskoneet. Eikä hän enää ole edes aggressiivinenkaan.Tämmöiset lääkkeet turhaan väsyttävät ja nukuttavat.

Kotisairaala on vuorokaudet ympäri auki ja saa soittaa, jos tilanne siltä tuntuu. Ei hetikään ambulanssilla Haartmaniin ja Kotisairaalan kautta sekin hoituu kuulemma paremmin. Olin ihan täpinöissäni. Puolisostahan huolehditaan. Lääkäri viipyi hämmästyttävän kauan, kuunteli sydäntä ja keuhkoja, paineli vatsaa, mittasi verenpaineen (oma mittarini oli käytön puutteessa pannut viralta paristot) ja kehui miehen ihon kuntoa jaloissa. Otti kanyylin pois kädestä ja verta roiskahti reilusti. Hän tulee jälleen kuukauden kuluttua ja saan silloin selostaa, onko myönteistä muutosta masennuslääkkeitten jäätyä pois. Otin lääkärin aikana hänen pyynnöstään puolisolta verensokerin. Aivan hyvä lukema, sanoi tohtori. Sitten pyöräili pois ja jätti jälkeensä hyvän mielen. Rupesin laittamaan ruokaa ja näkyi puolisolle maistuvan, vaikka oli väsynyt tohtorin aikana. Sitten vielä leikkasin puolison kynnet. Siinäpä ne tämän päivän tärkeimmät.

Huomenna lisää hoitohenkilökuntaa. Nyt puututaan puolison vatsan toimintaan. Sitten onkin seuraavana tuuraajapäivä ja minä lähden stadiin. Hiukan päivitän ruokavarastoa, vaikka lauantaina puoliso meneekin intervallihoitoon. Sama osasto kuin ennen. Aion levätä, nukkua aamuisin niin pitkään kuin nukuttaa, enkä välttämättä edes pukeudu. Pari kertaa käyn tervehtimässä. Varsinaisia suunnitelmia ei ole. Nivelrikkokin rajaa.

Niin että aika hyvää meille kuuluu.

NOSTURI HYVÄKSI HAVAITTU

Kotisairaala oli minulle avan uusi asia. Laaksossa alkoivat puhua. Sitten Kotisairaalasta soitettiin ja kerrottiin puolison olevan vastedes tämmöisessä hoidossa. Tullaan jo ensi viikolla tutustumaan kohteeseen. En tiedä, mitä mieltä olen. Katsotaan. Mutta jos on sitä, mitä luulen, niin tervetuloa.

Puoliso killui eilen nosturin varassa, että sain vuoteen sijatuksi. Ihan hyvä homma. Pyörätuoliin en vielä laittanut. Maanantaina on pesupäivä ja saas nähdä, miten tyttelit suhtautuvat laitteeseen eli osaavatko käyttää,vai meneekö siirtyminen suihkutuoliin fyysiseksi nostamiseksi. Fysioterapeutille vakuutettiin puhelimessa, että kaikille pesijöille nostolaite on tuttu. Uskon, kun näen.

Kanyyli unohtui puolison käteen Laaksossa. Soitin. Ensin vastannut oli sitä mieltä, että minun on puoliso vietävä terveysasemalle (???). Pyysin toisen hoitajan puhelimeen. Tämä oli pahoillaan kanyylin unohtumisesta ja vakuutti sen voivan olla paikoillaan kunnes Kotisairaala tulee.

Tuuraajapäivä oli torstai. Mielituuraajani M soitti ja kysyi, jos voi tulla piipahtamaan, vaikka en kaupungille lähtisikään. Tietysti sai tulla. Meillä olikin rattoisaa. Minä kerroin kaikki kotiavun kommervenkit ja hän kokemansa kylpyläkuulumiset. Söimme jäätelöä "etelän hetelmien" kanssa ja sainkin annoksista herkullisia. Ihan mukava juttutuokio. Ensi viikolla lähdenkin sitten asioille tuuraajapäivänä. Ensi viikolla puoliso menee intervallihoitoonkin ja minä jään rauhallisin mielin potemaan nivelrikkoani ja aion  levätä. En edes käy tervehtimässä kuin pari kertaa korkeintaan. On itsestäni huolehtimisen aika. Tätähän Laaksonkin hoitajat painottivat. Ja lepo tekee nivelrikolle niin hyvää.

Urkeni uusi aamu. Luvattu helpotusta helteeseen. Jo on aikakin. Ruotsissa palaa maita ja mantuja, eikä ihmisvoimat riitä sammuttamiseen. Sade olisi nyt poikaa niin sinne kuin meillekin, vaikka meillä ei palakaan. No, ukkostihan täällä pari kertaa ja satoikin niin, että roskat tulivat kouruista alas. Sitten lopahti. Pihan asfaltti kuivui tuossa tuokiossa ja kellastunut nurmikko huusi lisää vettä. Toivottavasti se lännestä päin luvattu matalapaine pitää kutinsa ja saisimme  kauan kaivattua sadetta ja helteen pois. Nyt menen herättelemään puolisoa ja ryhdyn suorittamaan aamuaskareita.

NENÄLIINA

Puoliso kotona, samoin nostolaite, fysioterapeuttikin oli, mutta sitten meni. Kotiavusta piti olla kaksi henkilöä. Ei ollut. Informaatio ei kuulemma yltänyt terapeutille asti, että eivät tule. Olin jo tämän povannut, mutta terapeutti on vielä nuori ja uskoo ihmiseen ja lupauksiin.

Eilisen päivän loppupuoli meni puolisosta huolehtimiseen, mutta rohkeasti otin niverikolle lepoaikaa ja kellahdin pitkäkseni. Illalla olimme jo yhdeksän maissa unten mailla. Tuulettimet surisevat ja lämmintä piisaa. Hiki valuu ja kun näin eilen talvimaisemasta kuvan, täytti kaipaus mieleni. Pankista soitettiin. Olisivat tahtoneet puhua osakkeista. Minä en tahtonut. Stockmannilla on hätähuuto teipattuna ulko-oveensa: auta meitä olemaan parempi tavaratalo. Tai jotain sinne päin oli teksti. Jos tavaratalo lakkaa olemasta, niin mitä tapahtuu rakennukselle? Mitä siihen tulee? Putiikkeja? Hotelli? Asuntoja? Aavetalo, jolla on tarina?

Kun näppäimillä varustetut matkapuhelimet olivat suuressa tavaratalossa vähissä, niin olivat eilen aamulla paperinenäliinatkin. Ei yhtään pakettia siellä missä yleensä. Vääntäydyin kosmetiikkaosasolle, josta ostin seitsemän pakettia. Niitä pienempiä 45 kappaleen, kun suurempia ei ollut. Pitäisikö suosiolla vaihtaa lähikauppaa? Olen optimistinen luonne sisimmässäni, joten toivon ja odottelen tavarataloon parempia aikoja ja paperinenäliinoja.

Papalla oli semmoinen ruudullinen iso kankainen nenäliina ja sylkykuppi kotinsa lattialla Töölössä silloisella Meilahdenkadulla. Mamma pyykkäsi nenäliinat, mankeloi tai silitti. Pappa niisti. Ääni, mikä toimenpiteestä lähti, oli komea ja miehekäs. Papalla oli usein nuha. Hän oli ratikankuljettaja ja siihen aikaan ei kuljettajaa suojannut lasikoppi, vaan seistiin avoimessa tilassa ja läpivetoa oli. Sitten aikuisena tapasin vanhan koulutoverini, jolloin jo Mäntän paperinenälinat olivat arkea, ja koulutoverini vetäisi taskustaan kankaisen suuren ja ruudullisen kangasnenäliinan ja niisti. En ollut vuosiin semmoista  nähnyt. Tuli pappa ja hänen nenäliinansa mieleen. Koulutoverikaan ei äänettömästi niistänyt, vaan ääni oli hirmuinen ja täytti tienoot. Menin kahville kuitenkin koulutoverini kanssa ja toivoin, ettei häntä yhtään niistätyttäisi. Toive ei toteunut, vaan hän pärski kahvilassakin suureen ruudulliseen nenäliinaan, jonka sitten tunki taskuunsa odottamaan seuraavaa kertaa.

VIIMEINEN NÄPPÄINMATKAPUHELIN

Minulla on uusi matkapuhelin. Edellinen otti ja simahti. Se vaati usein kesken kaiken pin-koodia  ja kyllästyin aina kaiken alusta alkamiseen. Niinpä marssin suuren tavaratalon matkapuhelinosastolle ja kuvittelin olevani vallan pökerryksissä valinnan runsauden edessä. Tahdoin näppäinpuhelimen, joita suuressa tavaratalossa oli tasan yksi kappale valittavana. Hipaisupuhelimia oli joitakin. No, olihan sinne tulossa näppäimilläkin varustettuja, mutta koska...

Ostin sen viimeisen ja olin jälleen kerran suuren tavaratalon palveluun tyytymätön. Mihin se on menossa? Muistojen joukkoon? Olen edelleen sitä mieltä, että asiakas on bisnesmaailmassa tärkein ja palveluun satsattava kaiken muun edellä., tingittävä jostain muusta, mutta ei tokikaan meidän asiakkaiden kustannuksella. Suuresta tavaratalosta ja sen nykyisestä ahdingosta on puhuttu ja kirjoitettu pilvin pimein. Tavaratalo kyselee asiakkaiden mielipiteitä ja meistä jokikinen on moittinut myyjien, kassojen ja palvelun vähenemistä. Minäkin vastasin kyselyyn ja annoin tulla. Suuren tavaratalon kuolinkamppailu on alkanut. 

Puolison mukana huomenna tulee nostolaite, fysioterapeutti ja kotiavusta kaksi henkilöä opiskelemaan nosturin käyttöä. Tämä viimeksi mainittu minua huvitti. Mitä sitten, jos huomiset kotiavustajat oppivat, kun pesupäivinä tulee aina eri ihmiset?  Luotetaan kuulemma informaatioon. Huvituin lisää. Kun ei kerran informaatio mene perille, että puoliso on sairaalassa, vaan tänne tullaan aina kunnallisesta ruuanlämmittäjästä lähtien (se ei tosin edes meille kuulu), niin mitenkä ihmeessä tieto kulkeutuisi yhden nostolaitteen käytöstä aina seuraaville pesijätytteleille? Komedian ainekset ovat koossa!

Sitten vielä meille tuputettiin sairaalan puolelta  kodinhoitokäyntejä kolmet päivittäin. Mitä tulevat tekemään, kysyin sairaalan edustajalta? Vaihtavat vaipan, kuului vastaus. Onneksi sain tämän kumotuksi ja jatkamme vanhaan malliin yhden kerran viikossa-tavalla. Sairaalassa menin myös lääkärin puheille  varmemmaksi vakuudeksi peruuttamaan moiset aikeet, vakuuttamaan taitoni vaipan vaihdossa ja että olen tehnyt sitä jo vuodesta 2003 alkaen. Myös vuoteessa. Sain vakuutettua ja kiitin tohtoria hyvästä hoidosta. Kerroin olevani hyvin tyytyväinen ja kiitollinen kaikinpuoliseen hoitoon osastolla ja tämä tuli suoraan sydämestä.

JOVIAALISTI SUNNUNTAINA

Jee,jee, sunnuntaipäivää tässä mennään.Aurinkoa ja pilvetöntä taivasta, ällöä lämpöä maailma täynnä, tukahduttavaa. Mutta vanhan kaavan mukaan ei auta itkut markkinoilla. Nukuin hyvin koko yön ja nyt olen taas pirtsakkaa naista. Herkkuun tein tilauksen, että tiistaina tuovat. Joudun sinne ihan omakohtaisestikin, mutta eipäs ole ihan niin montaa nyssykkää rollaattorin päällä.

Tavanomaiset puuhat eilen sairaalassa ja vielä lisäksi avitin hoitajaa siirtämään puolisoa ylemmäksi vuoteessa. Valuu alaspäin ja kun nostan vuoteen pääpuolta syöttämistä ja juottamista varten, on asento epämukava. Hoitaja ei aikonut ensin ottaa omaisen apua vastaan, mutta pidin pääni ja sanoin ensi viikolla olevani kuitenkin remmissä, niin voin jo aloittaa. Yksi, kaksi, kolme ja kolmannella vedettiin. Puoliso söi ahnaasti viemäni hedelmäkimaran, joi päiväkahvin kakkupalan kanssa ja alistui mukisematta parranajoon. Luin Steinbeckia ja pääsen kohta kirjan loppuun. Charleyllä on ollut vatsatautia, mutta eläinlääkäri paransi ja nyt on koira taas tuttu oma itsensä. Ei sitä jokainen koira tämmöistä USAn halki matkaa teekään. Uusia mielenkiintoisia hajuja 18 000 km taipaleella saanut haistella ja tavannut koirakavereita yöpymispaikoilla. Minäkin joskus ihan tosissani halunnut tehdä tämmöisen automatkan poikki suuren USAn. Mutta mistä sitä olisikaan tempaissut monen kuukauden ajan moiseen seikkailuun? Siispä tyydyin Eurooppaan ja lyhyempiin matkoihin. Hyvä niinkin.

C potee flunssaa. En huomannut "ressutella". Yskin vähän näytiksi täällä päässä, mutta ystävä ei kysynyt minun vointiani. No, minun vaivani alkaa olla ohi, joskus yskänpuuskia ja joskus kaipaan nenäliinaa. Olen vahvasti voiton puolella. Ihan kivaa, kun saa vedetyksi henkeä molemmilla sieraimilla suun ollessa kiinni. Käytän kotona taas tuulettimiakin, mutta ilmavirran ohjaan ohi.

En sitten ole mihinkään uuteen kahvilaan päässyt koko kesänä. Nyt on taas hurjia suunnitelmia puolison mentyä intervallihoitoon, että menen sinne ja sinne, teen sitä ja tätä. Saas nähdä. H:n voisi kutsua seuraksi, ennenkuin lentää taas Alanyaan moneksi kuukaudeksi. Kuka sitäkään olisi joitakin vuosia sitten uskonut, että Turkista tulee hänelle toinen koti.

SE ON SITTEN ERILAISTA

Elämä tulee muuttumaan, tämä on selvää kuin pläkki, uudessa paikassa olevan nivelrikon takia. Aloitamme jo heti muuttumisen. Puoliso alkaa olla lyhytaikaisessa hoidossa usein. Enää en voi pitää parin, kolmen vuoden taukoja. Tarkoittaa, että kun hän ensi viikolla sairaalasta kotiutuu, menee jo runsaan viikon kuluttua lyhytaikaiseen hoitoon yhdeksäksi päiväksi. Enkä aio käydä tervehtimässä päivittäin. Aion levätä oikealla tavalla ja olla rasittamatta nivusiani. Sitten on alettava miettiä, miten helpottaa kodinhoitoa siivouksen puolesta. Muusta meinaan selviytyä kuten ennenkin. Ja selviydynkin. Liikkuminen tulee olemaan hidasta, hyvin hidasta rollaattoriin nojaten.

Vielä en ole paniikissa. Vielä en noidu ja mieti, miksi juuri minä ja minulle? Miksi ei? Vielä en vaivu epätoivoon tai itsesääliin. Ja yhä vihastun, kun ystävät voivottelevat entistäkin enmmän "voi sua raukkaa" ja kuinka sä selviät-kysymyksin. Inhoan ihan oikeasti tämmöistä suhtautumista kohdalleni osuneisiin rajoitteisiin. Kukaan ei sano reippaalla äänellä: hei, kyllä sä olet niin sitkeä sissi, että pärjäät.

Seuraavaksi taas taksiasiaa. Ajelin eilen kotiin. Kuljettaja ei muistanut panna taksamittaria päälle. Huomautin. Hän kääntyi takapenkille päin oikein nauramaan huolimattomuuttaan. Minusta se ei ollut naurun väärti. Pysähtyi liikennevaloissa jostain syystä vihreisiin valoihin. Seisoskeltiin, kunnes sanoin. Punaisissa ei lähtenytkään liikkeelle vihreällä. Kerroin valon jo vaihtuneen. Emme ehtineet. Odotimme uutta vaihtumista. Ajoi punaisia päin Katajanokalla. Ulvahdin takapenkiltä ja olin onnellinen, ettei tullut kolaria. Läheltä piti. Tööttäyksiä. Neuvoin, miten ajetaan kujalle, josta pääsen helpommin rämpimään kotiin. Posotti ohitse. Ups. Näinä viikkoina olen tavannut kaikenlaisia kuskeja, mutta tämä oli pahimmasta päästä, ellei aivan pahin. Ja olikin.

E soitti kotoaan Perämeren rannalta. Palautunut taas arkeen pääkaupungissa käynnin jälkeen. Poika oli vienyt vielä Porvooseen äitinsä, jota kaupunkia oli ihastellut vanhan kaupungin silmäkulmasta nähtynä. Ja mikäpäs siinä, pikkukaupungin täydellinen idylli kaikessa kesäloistossaan viilentävän joen rantamilla.

KOHTI SYKSYN TUULIA

Jaahas, se on sitten jo elokuu! Illat hämärtyvät aiemmin, päivät lyhenevät. Kohti syksyä ja talvea menemme. Hikisinä ja ainakin minä helteeseen lopen kyllästyneenä. Ottaisin riemumielin vastaan oikein mojovan sateen ja sitä seuraavan viilentymisen. Mutta eikös mitä, säille vihkiytyneet asiantuntijat povaavat/tietävät kuumuuden jatkuvan ja jos ei edes entisellään, vaan vieläkin lämpimämpänä. Vesissä levää ja vatsatautia aiheuttavia pöpöjä pitkin eteläistä Suomea. Mutta rohkeaa on tämä katajainen kansa, sinne vaan viilentymään kaiken uhallakin. Eräskin rouva haastateltavana uutisissa väitti virusten hyökkäävän muuallakin, mitäs niitä pelkäämään, veteen vaan. No, kunkin on vatsa oma.

Paidattomien miesten määrä kaupungilla lisääntynyt. Laskeskelen määriä istuessani taksissa matkalla Munkkiniemeen päin. Pitäisi kaupungin järjestyssääntöihin lisätä pukeutumispykälä. Eteläisimmissä maissa, jopa Afrikka mukaan lukien, ei paidattomuutta esiinny. Kaupunkien kaduilla käytetään t-paitoja housujen kanssa. Sitä paitsi, ohut puuvillainen paita ei lisää tukalaa oloa, päinvastoin.  Kun Helsingissä käyvät turistit näkevät näitä puolialastomia kaduillamme, on jälleen yksi kummallisuus kansastamme leviämässä maamme rajojen ulkopuolelle.

Illalla soitti ystäväni N. Enkä kuolemakseni muistanut saamieni kipupillereiden nimeä. Loikoilin niin mukavasti olohuoneen sohvalla, etten edes ajatellut nousta ylös asiaa tarkistamaan. Enkä antanut jutustelun pulpahtaa kokonaan sairauksien ja lääkkeiden puolelle, vaikka nyt voisinkin marista oikein olan takaa. Kerroin vain ylimalkaisesti saamani diagnoosin, josta kyllä ystäväni sanoi sen tienneensä, mutta ei tahtonut kuulemma pelotella. Ja jos olisi sen kertonut, tuskin olisin uskonut siltä istumalta. Luotan enemmän oikeisiin lääkäreihin.

Uusintoina esitetään tv:ssä ohjelmaa, jonka nimeä en muista, enkä ole aiemmin nähnyt, jossa laulajataiteilijat istuvat ruokapöydän ympärillä ja yksi laulaa kulloisenkin illan isännän tai emännän lauluja. Kaikki itkevät, jopa liikuttuneena itse esittäjäkin. Sitten illan emännän tai isännän vuoroa pitävä kertoo itsestään ja  elämästään. Usein elämässä on ollut tragiikkaa ja nyt Suomen kansakin saa tietää, minkälaista. Erään Suomen kansan rakastaman naisartistin elämässä muitakin enemmän. Niistä on kyllä aikanaan saanut lukea naistenlehdistäkin, mutta ehkä joku katsojista on jäänyt paitsi, tai ei ollut vielä syntynyt. No, kaikella kunnioituksella kuitenkin ohjelmaa kohtaan, vaihdan kanavaa, sillä en ymmärrä ohjelman jujua. Ruoka jäähtyy lautasella, joku laulaa ja muut itkevät. Ohjelmassa, jota katselin, mentiin lopuksi istuttamaan metsää. Se oli minusta ainoa hyödyllinen asia.