Englantia eilen. J oli taas mukana ja parinani. Saimme kotiläksyäkin. Tunnilta hiippailin Herkkuun. Nyt on keittoaineksia jääkaapissa. Viimeinen Hullujen päivien päivä. Asiakkaita vähän, myytävä tavarakin huvennut. Ei ollut edes broilerin rintafileitä. Korvasin muulla osalla broileria. Mutta mikä ilahdutti kovasti, oli se, että Herkku vihdoinkin hankkinut uutuusnäkkileipää ja Valion erään tuotteen, jota olen kuusi vuotta sinne odottanut. Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki!
Tänään ei tarvitse mennä minnekään. Luen sopan laittamisen jälkeen suolistokirjaa ja osaan nyt antaa arvoa tälle monta metriä pitkälle putkistolle, joka hyvinkin usein määrää, miten ja missä mennään. Ostin kirjan kauan sitten, aloitin lukemisen ja lopetinkin. Nyt uudella puhdilla ja kiinnostuksella. Ihmisen suolet eivät yleensä ole mikään yleinen puheenaihe. Muistan joskus lukeneeni vanhoista japanilaisista tavoista, joihin kuuluu tervehdittäessä kysymys: miten voi vatsanne, onko toiminut? En usko nykyjapanilaisen enää tätä kysyvän. Syvä kumarrus riittää.
Olen muuten tykästynyt englannin opettajaani. Oli puhetta, englanniksi tietysti, instrumenttien soittamisesta. Parikeskustelua. Minä kysyin J:ltä, osaako soittaa ruohon varrella? Ei kuulemma osaa. Ei ollut ilmeisesti kuullutkaan. Opettaja sensijaan kuuli ja näytti käsillä (ilman ruohoa), miten homma toimii. Siinä hetkessä häneen ihastuin, aloin suorastaan arvostaa tämän kyvyn vuoksi. Itse en koskaan ole oppinut tätä musiikin lajia, vaikka yrittänyt kyllä olen. Ei mitään ääntä. Isäkin opetti. En oppinut silloinkaan, kun Messeniuksenkadun pojat näyttivät juurta jaksain. Pappa (äidin isä) teki pajupillin ja sillä sain jotakin aikaan. No, myöhemmin ei sujunut pianonkaan soittaminen, vaikka kunnianhimoinen äitini niin tahtoi. Ei tule tytöstä pianistia, sanoi opettaja. Äitini oli murtunut äiti.
Kirjoitan tätä aamulla, kello on viisi lyönyt, mutta lapsia tuskin herännyt missään. Ei edes Juhani ja Liisi, jotka revittiin hereille julmasti aikanaan, kuten Immi Hellén on kertonut. Minä herännyt ja jo on aamullinen kahviannos edessäni. Posti toi Suomi-Amerikka Yhdistyksen lehden SAM Magazine. Mukava Kari Purssilan kirjoitus yhä jatkuvasta "kolasodasta". Osapuolina Coca-Cola ja Pepsi. Ensin oli Coca-Cola vuonna 1886 ja 13 vuotta myöhemmin maailma sai Pepsi-Colan. Kumpi ja Kampi tappelevat suosiosta ja paremmuudesta. Kumpi voittaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti