Espoon Sellon tapahtumista huolimatta minulle ja muille Hyvää Uutta Vuotta.Parempaa kuin vuosi 2009.Suomi pääsi taas maailmalla otsikoihin eilisen ikävän asian ansiosta,kun Ibrahim Shkupolli otti oikeuden omiin käsiinsä ja aiheutti monille tappamiensa ihmisten omaisille ja ystäville syvää surua.Hänellä oli paha olla ja hän siirsi sen tekonsa seurauksena moniin koteihin.Otti lopuksi hengen myös itseltään välttäen oikeudenkäynnit ja rangaistuksen.Sanoisinko että tavallaan raukkamainen teko? Ja sanonkin.
No,sitä kerrotaan,että elämä (kaikista vastoinkäymisistä,veritöistä ja tuskista huolimatta) jatkuu.Niin sen pitääkin.Blogiin kirjoitellaan,niin minä kuin tuhannet muutkin.Suomalaiset ovat aina rakastaneet kirjoittamista,yhtälailla ilosta ja surusta.Ennen tekstit sujautettiin pöytälaatikkoon,nyt ne julkaistaan tavalla tahi toisella.Ja aina toivotaan,että joku ne lukisi.Sama juttu kirjailijoilla.Vaikka oikeastaan aivan aluksi kirjoitetaan itselle,kirjatkin.
Tänään on yhä paukkuva pakkanen.Lunta sadellut lisää.Puitten oksilla valkea vaippa.Meri rannalta päin jäässä,lokit kaikonneet.Silloin tällöin haalea paiste elävöittää valkoisuutta,tänään pilvistä.Sisällä kotona on turvallisen lämmintä.Roskiskäynti silti pakollinen kuvio.
Ajattelen ystävääni Hepiä,joka tekstiviestiensä mukaan kellii lämpöisessä auringonpaisteessa Alanyan rannalla.Hän otti ja lähti Turkkiin kolmeksi kuukaudeksi.Ja minä yllytin.Aluksi hän empi ja empi,mutta sitten maksoi matkan,pakkasi laukun ja lähti.Olen varma,että hän ulospäin suuntautuneena ihmisenä hankkii itselleen seuraa ja siellä on kuulemma aktiivinen Suomi-seura myös.Kuukausi on mennyt ja viestit positiivisia.Onnen tyttö!
Minäkin mieheni kanssa vielä terveinä vuosina haaveilin muutosta Espanjaan.Olimme vakavissamme.Teimme pari matkaa Andalusiaan ikään kuin tutustuaksemme atmosfääriin.Ei,emme suinkaan aikoneet sinne,missä tuhannet suomalaiset tramppaavat rantabulevardeilla,syövät suomalaisissa ravintoloissa suomalaisia lihapullia visusti karttaen Espanjaa ja espanjalaisuutta.Mieheni meni maahanmuuttokurssille ja minä opiskelin espanjaa kaksi vuotta.Pidimme kotona "raamattunamme" kirjaa Askelmerkit Espanjaan ja minä suunnittelin hyvästien muotoa ystävilleni.
No,haave jäi haaveeksi,eikä siitä oikein voi syyttää pupuakaan pöksyissä,ei mitään.Se vain lopahti.Ja sitten iski sairaus.Mutta Andalusian matkoista me nautimme.Hotellimme oli Marbellassa ja sieltä käsin ajelimme provinssia ristiin rastiin etelästä pohjoiseen ja idästä länteen.
Olen aina rakastanut vuoria ja vuoristoja.Ensikosketuksen sain jo nuorena,kun isä vei perheensä autolla Alppien yli Italiaan.Ja nyt Andalusiassa sain tuta Sierra Nevadan jylhyyden ja nähdä Mulhacénin huipun yli 3000 metrin korkeudessa.Sierra Nevadan rinteitä ajelin uskomattoman mutkikkaita ja kapeita teitä.Ei turistiteitä,vaan niitä,jotka kiemurtelevat kylistä kyliin vuorien rinteitä ja vuorten yli.Pudotusta alaspäin parikin kilometriä.Ei kaiteita.Meille kerrottiin,että joskus auto kulkiessaan liian lähellä reunaa,on syöksynyt alas syvyyteen.
Maa oli punertavaa,jokunen ruohonkorsi siellä täällä.Alhaalla,mistä lähdimme,lämpöasteita reilusti yli 20,ylhäällä pakkasen puolella.Kiviä ja kivivyöryjä.Vältimme yhden nippanappa.Hirmuinen jyrinä ja kivien kalske niiden sinkoutuessa jyrkkää rinnettä tielle takanamme.Jotkut puolen auton kokoisia.
Ihanimpia näkyjä oli auringon nousu aamulla,kun säteet kiipesivät vuorta pitkin valaisten kullan hohtoiseksi rinteet.Pilvet kapusivat vuoren seinämää nuollen niiden mutkia ja kulmia.Valkoisiksi rapatut pikkukylät roikkuivat vuorten uumilla kuin liimattuina.Koska ei ollut tienviittoja,jouduimme kysymään.Kylissä on aina tori ja torin laidalla penkki,jossa istuu vanhoja miehiä filosofoimassa,puntaroimassa elämän menoa.Heiltä oli hyvä kysyä.He tunsivat kylänsä,vuoret,naapurikylät ja tiet niihin.
En ehkä missään ole niin nauttinut ajamisesta kuin näillä teillä Sierra Nevadassa.Olen aina ajamisesta pitänyt,mitä pitempi matka sitä hienompaa.Mitä haastellisempaa sitä riemullisempaa.Yritimme vältellä turismin raiskaamia paikkoja,etsimme aitoa ja alkuperäistä.Se kannattaa aina.Ajelimme suurien oliivipuulehtojen ja viinitarhojen ohi vuorten syleilemissä laaksoissa.Katselimme ihastuneena mantelipuiden kukkimista.Niitä oli paikka paikoin sankkoina metsikköinä värittäen alempien rinteiden muuten niin karun olemuksen.Meidän tuntemiamme metsiähän siellä ei enää ole.Ihmisen puutavaran tarve aina roomalaisajoista lähtien,on vienyt maasta puut.Alastonta ja niukkaa,mutta omalla tavallaan silmää hivelevän kaunista.
Gordoban moskeija teki minuun lähtemättömän vaikutuksen.En lakannut ihastelemasta sitä työn ja ajan määrää,mikä aikoinaan on ollut moskeijaa rakennettaessa.Ilman maurilaisajan Andalusiaa emme nyt näkisi tätä arkkitehtuurin helmeä.Loputtomasti pilareita,pylväsmetsiä,pikkutarkkoja koukeroita ja kuvioita seinät täynnä,värejä,kaaria,kupoleita... Luterilainen sydämeni oli haljeta kaikesta siitä kauneudesta ja syvästä hartauden tunteesta. Tunnelmaa ehkä pilasi se valtava ihmismassa, joka erikielisten oppaiden saattelemana siirtyi tilasta toiseen.Nämä kuuluisat ja tunnetut turistinähtävyydet joutuvat kestämään aikamoisen trafiikin,vaikka sisääntulolla onkin omat sääntönsä ja rajoituksensa.Kuten niin monissa museoissa,linnoissa ja muinaisaikojen rakennelmissa.Mutta jos osaa poistaa silmistään nämä häiritsevät tekijät,nautinto on puhdasta ja aitoa.
Yhden ainokaisen kerran me olemme totaalisesti eksyneet Andalusiassa.Lähdin ajamaan Antequerasta kohti rannikkoa.Ja jälleen turistirysiä kaihtaen.Se kostautui.Eräässä tienristeyksessä luki käsin kirjoitettuna "Malaga".Ei kun sinne,sillä sieltä pääsi rantatietä Marbellaan. "Malagaan" emme päässeet,emmekä juuri muuallekaan.Olimme ylittäneet joenuomia kivisiltoja pitkin.Aurinko oli pilvessä,ei oikeaa suuntaa sieltäkään. Sitten vastassa oli jälleen vanha kivinen silta.Se oli sortunut.Joki näytti matalalta ja siinä oli kärryn jäljet toiselle puolelle.Sekunnin mittainen asian tarkastelu ja sitten jokeen.Vesi loiski kummallakin puolellamme autoa ja minä painoin kaasua.Pääsimme kuin pääsimmekin vastakkaiselle törmälle,ylös ja takaisin tielle.Ilmeisesti paikallinen tapa,ellei sitten jossain ollut kiertotietä.
Jatkoimme matkaa,ei aavistustakaan missä olimme.Kartta ei tiennyt mitään.Autiutta,ei ihmisiä,ei taloja,asumatonta erämaata.Olimme yksin maailmassa ja ilta alkoi hämärtyä.Ykskaks oli tienhaara ja toista tovin ajettuamme tulimme pieneen kylään ja pysähdyin viinituvan eteen.Mieheni meni sisälle kysymään tietä rannikolle.Viipyi ja viipyi.Kysyminen ei kai noin kauaa vie ja menin perään.Siellä hän istui tyytyväisen näköisenä pöydässä miesseurueen kanssa viinilasi edessään.Liityin seuraan.Saimme me opastustakin Malagaan ja loppujen lopuksi olimme jo illan pimettyä tutulla Marbellan tiellä Malagasta länteen.
Kaikkea muutakin sattui,mutta siitä toisen kerran.No,venyihän tämäkin kirjoitus kuten aina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti