Joulu oli ja joulu meni.Kutakuinkin kuten ennen viime vuosina.Poikkeuksena Eevi kylässä.Tervetuliaissampanja ja myöhemmin syötiin.Espressoa kupillinen,suklaakonvehti.Sitten Eevin poika hakikin äitinsä pois.Tällä hetkellä matkaa jo kohti pohjoista kotiaan Perämeren rannalla.
Blogeissa on usein matkakertomuksia,kokemuksia ja olemisia kaukaisilla mailla.Minä ainakin itsetykönäni luen niitä mielelläni kuin myös itse yritän kirjoittaa,vaikka kohteet ovat huomattavasti lähempänä kuin kaukaisilla mailla.Ei ole ollut ilo eikä onni matkustaa muualle Euroopan ulkopuolelle kuin Espanjan Ceutaan Afrikan puolella ja siitä Tetuan-nimiseen kaupunkiin Marokossa.Eräs matkakohteemme Kypros kuuluu Eurooppaan,vaikka maantieteellisesti onkin kauempana.
Marokossa koin elämäni ensimmäisen kulttuurishokin.Matka oli ryhmämatka,vaikka yleensä ja tieten tahtoen teen omatoimisia tutustumisia,mutta nyt lähdin mieheni kanssa matkatoimiston järjestämälle Andalusiassa ollessamme.Ceuta siis kuuluu Espanjalle,jotta tullimuodollisuudet olivat vasta siellä.Olen koko ikäni unelmoinut Afrikan matkasta ja nythän sitten siellä olin.Matkalla Tetuaniin katselin tietysti maisemia ja ällistyin tullen syvästi shokeeratuksi,kun teitten poskissa oli rojua,raatoja ja kaikkea,mitä ihmiseltä jää ja mitä jälkeensä jättää.Ikävää näkyä riitti Tetuaniin asti ja sisimmässäni tuumailin,että maassa maan tavalla jne. Nämä näyt koin kulttuurishokkina.
Aivan oikeassa ja oikeaoppisessa basaarissa en ollut milloinkaan ollut ja koko suomalaisletka ohjattiin tietysti sinne.Siellä alkoi näyttää siltä kuin olin tiennyt olevan,aloin silmin nähden nauttia.Kun täyteen pakattu aasi tuli vastaan,täytti se koko kapean kujan.Ihmisten piti litistyä talon seinää vasten,että aasi valtavan suurine taakkoineen pääsi ohi ajajan huudellessa ranskaksi joko väistämispyyntöjä tai aasille neuvoja.Jalkojen juuressa lirisi katuoja,jossa meni likavettä kaikkine kuona-aineineen,rotan ruumiineen ja muine sellaisineen,joita hygieenisessä Pohjolassa ei ole totuttu näkemään.Hajua ei voinut edes kohteliaisuussyistä sanoa tuoksuksi.
Meillä oli suomalaisoppaan lisäksi kaksi marokkolaista,joista ylempiarvoinen oli valkeassa mekossa ja se oli merkkinä Mekan käynnistä,meille kerrottiin.Toinen oli harvahampainen alati hymyilevä ukkeli,joka osasi muutaman sanan suomea,kun "oli ollut suomalaisen naisen kanssa". Tämä harvahampainen oli huomattavasti kiinnostavampi kuin Mekan kävijä.Onneksi hän ottikin mieheni ja minut siipiensä suojaan ja huusi aina kovalla äänellä lähestyessämme portaita: "Varo,portaat!"
Koska olin vihdoinkin Afrikan maaperällä,olin päättänyt lähettää ystävilleni kortit.Niitä oli basaarikauppiailla,mutta Mekan käynyt tuli sanomaan,että niitä ostetaan ravintolasta,jota kohti meitä rahdattiin.Meillä ei ollut minkään basaarikojun edessä aikaa piipahtaa ostoksilla.Sisältä tervehdittiin "bonjour".Vastasin samalla kielellä.Se onkin melkein ainoa,mitä ranskaksi osaan.Sitten piti pienillä juoksuaskelilla saada letkan loppupää kiinni.Kiirettä piti.Harvahampainen opas piti huolen,että pysyin mukana.
Pöllähdimme ravintolan eteen ja siitä sisälle.Koristeita,mattoja,tarjoilijoita,eksotiikkaa,turistihömppää,jonka arveltiin matkaajaa ihastuttavan.Ruoka tuotiin ja siitä lähti ensimmäinen herkullinen tuoksu sieraimiini Afrikassa.Suomalainen on epäileväinen ja niin iso kukkuroillaan oleva astia kanaa,vihanneksia ja riisiä sai monelta pitkät katseet.Kun kukaan ei tohtinut ottaa ensimmäiseksi (juontaa jostain aikojen takaa,kun papin piti pitopöydästä ottaa ensin,eikä meillä ollut nyt pappia kyydissä),niin minätyttö otin.Mieheni oli seuraava ja muut pöytäseurueestamme seurasivat perässä.Kukaan ei puhunut mitään.Vakavina mutustimme kuin viimeisellä aterialla.Edes kommentteja ruuan mausta ei sanottu.Kastike oli mielestäni sen aterian kruunu,oli erittäin hyvää.
No,ja sitten muistin kortit.Katseet seurasivat tiukkoina marssiessani kohti sitä paikkaa salissa,missä oli henkilökuntaa.Mekan kävijä oli joukossa.Kysyin kortteja.Mies muisti ja näytti korttitelineen.Valittuani kysyin postimerkkejä,joita Mekan kävijä oli myös sanonut ravintolassa olevan.Ei ollut.Kohotin eurooppalaisesti kulmakarvojani ja katsoin opasta silmiin.Katseeni oli niin hallitseva ja ehkä epäsopivakin,nainen kun olen,että hän sanoi kiireesti järjestävänsä merkit.Aloin kirjoittaa kortteja.Postimerkkiasialle pantiin harvahampainen,joka kipaisi jostain merkit taikomaan,toi ne ja minä nuolin kiinni.Korttien postittaminenkin sujui.Olimme jo ravintolasta poistuneet ja bussi pysähtyi niin,että harvahampainen vei kortit.Postitettuaan hän tuli ikkunamme alle huutaen raikuvalla äänellä:"Minä menee nyt,kiitos". Sitten hän hävisi Tetuanin kujille.
Sillä aikaa kun olin postikorttiasialla ravintolassa,valot himmennettiin ja estradille asteli vatsatanssijanainen.Se oli hyvä esitys ja me kaikki taputimme kiitokseksi.Musiikkiakin oli,trio soitti.Kun oli syöty,katseltu ja kuunneltu,oli tilaisuus päättynyt.Oven suussa seisoi kaveri tarjotin kädessä ja sanoi,että triolle olisi hyvä antaa rahaa.Me kaikki annoimme.
Bussi oli reippaan kävelymatkan päässä,että ehdimme vilkaista muutakin Tetuania kuin basaarin kantilta.Mentiin jopa kahvilaankin,jossa juotiin vain mehuja ja teetä.Miehiä oli,ei naisia paitsi me Pohjolasta.Tee oli vihreää ja se tarjoiltiin pienistä laseista.Kuvittelin tämän olevan aitoa Marokkoa.Tetuanilaiset olivat tietysti tottuneet turisteihin,jotta meitä ei sen kummemmin katseltu.Eikä tarvinnutkaan.
Yhtä asiaa Tetuanissa ihastelin lievän hämmästyksen vallassa.Olin nähnyt joskus kuvan tämmöisestä, jota tuskin uskoin todeksi.Vuohia puussa! Nyt se oli silmieni edessä totisinta totta. Ne olivat kuin jättimäisiä lintuja oksilla syöden lehtiä aivan kuin olisi maailman luonnollisin asia mennä puihin.Tämä näky,Mekan käynyt ja harvahampainen opas,kamelin puoliksi mädäntynyt raato ja raatavat aasit basaarin kujilla sekä vielä se,että minusta tarjottiin 150 kamelia,on jäänyt lähtemättömästi mieleeni.Mahdollinen minun myymiseni ja ostamiseni tapahtui ajaessamme Tetuaniin ja sopimus tietysti oli pysähtyä ja pieni ympyrä kamelilla ratsastusta.Mieheni kysyi kauppahintaani eräältä kamelinajajalta saaden vastaukseksi mainitun summan.Vieressämme oleva suomalaismies olisi omasta vaimostaan saanut kuulemma vain 15 kamelia.Minä hiukan ylpistyin.
Tätä matkaa vuosia sitten,kuten ehkä huomaatte,muistelen mielelläni tämmöisenä talvipäivänä,kun lunta on nivusiin asti koko maassa kaikkialla.Vuodenvaihde tulossa ja sen jälkeen voimme alkaa odotella kevään tuloa.Ja se tulee.Kuten aina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti