31. heinäkuuta 2010

MUISTELLEN

Niin rajusti tuullut,että ainakin yhdestä pihan koristeomenapuusta on katkenut latva.Se roikkuu kulkutien päällä muutamien säikeitten varassa.Huoltofirmalle tehtävä ilmoitus. Edelleen tuuli komeaa.Yöllä katselin parvekkeella,humina ei ollut mitään pientä.Luonto puhuu isännän äänellä.

Tänään on äitini syntymäpäivä.Täyttäisi 104v.Ei meillä äidin syntymäpäiviä vietetty muuten kuin perheen kesken.Isäni taas nautti huomiosta ja hänen "pyöreänsä" olivat jo isompia juhlia vieraineen päivineen.Niiden suunnitteleminen jonkun pitopalvelun kanssa oli hauskaa,eikä tämmöinen järjestely rasittanut muuta kuin kukkaroa.Tänään siis äitini saisi vain kimpullisen kukkia,lounaan jossain ravintolassa,eikä vuosista saisi puhua mitään.

Olen tullut siinä asiassa äitiini.Ihmisen vuodet ovat sivuseikka.Hänen olemuksensa ja mielen laatu ovat tärkeämpiä.Sanotaan ihmisen olevan juuri sen ikäinen,miltä tuntuu.Minä olen aina 25v.Sellainen menneitten aikojen filmikuuluisuus kuin Zsa Zsa Gabor on sanonut "Minun mielestäni ikää ei ole olemassakaan.Tiedän kaksikymmen-vuotiaita tyttöjä,jotka ovat vanhempia kuin minä".

Katselen joskus Kauppatorin rannassa m/s J.L.Runebergin lähtöä kaijastaan kohti Porvoota.Minäkin sillä kulkenut pikkutyttönä ja myös aikuisena muutaman kerran.Laiva valmistui 1912,jotta se on saavuttanut jo kunnioitetun iän.Se on samannäköinen kuin kaikki sisävesilaivat,jotka yhä vieläkin kuljettavat väkeä suurissa järvissämme.Saimaalla minäkin seilannut.Miten olikaan riemullista seistä reelingin vieressä katselemassa kokasta kohisevaa vettä,maisemia ympärillä ja tuntea sydänalassaan matkustamisen iloa höystettynä pienellä jännityksen tunteella.Laivassa sain kulkea yksikseni.Olinhan jo sen verran iso tyttö.Muistan kerran löytäneeni peräkannelta koiran,jonka kanssa oitis ystävystyin.Isä tuli ja otti valokuvan.Se on vieläkin tallella.Näistä laivamatkoista on jäänyt kauniit muistot ja aina kun näen vanhan Runebergin valmistautuvan lähtöön,hypähtää sydämeni,muistot tulvahtavat mieleen.

Näissä tämän ajan suurissa matkustaja-aluksissa ei ole sitä samaa tunnelmaa,mikä vielä oli muutama vuosikymmen sitten,kun näin isoja laivoja ei ollut taittamassa matkaa Tukholmaan tai Travemundeen.Laivat olivat pieniä,niihin voitiin ottaa mukaan vain muutama auto,jotka nostettiin ruumaan vintturin nokassa.Matkustusluokkia oli kaksi,eikä turistiluokan matkustajilla ollut asiaa ensimmäisen luokan tiloihin.Miespuolisilla matkustajilla keikkui vatsan päällä aina kiikari,jota ahkerasti käytettiin.Ihmiset pasteerailivat kansilla,istuivat aurinkotuoleissa ja odottivat ruokasalien ovien avautumista.Päivällä käytetty asu vaihdettiin iltaruokailuun sopivaksi ja jos kutsu oli käynyt kapteenin pöytään,oli se matkan kohokohta.Nämä laivamatkat ovat säilyneet mielessäni kunnon merimatkoina ja niitä kaiholla muistelen kävellessäni nyt jonkun suuren tunteettoman laivan käytävillä ihmistungoksessa.Olemme kaikki samaa massaa.Kapteenikin pysyttelee suuressa ylhäisyydessään komentosillalla päällystönsä kanssa.Lapset juoksentelevat ja metelöivät,aikuiset poikkeavat laivan myymälöihin,ravintolat täyttyvät,pelisalien hedelmäkoneet syöksevät kidastaan voittoja,baareissa otetaan drinkit.

Ei ole enää sitä hillittyä eleganssia,mikä oli vielä siihen aikaan,kun laivat olivat puuta ja miehet rautaa.

30. heinäkuuta 2010

PERJANTAIPAKINAA

Liekö viilentynyt? Tuulee,kuten aikaisempinakin päivinä.Eilenkin rantatiellä kävi semmoinen tuulahduksen puuska aika-ajoin,että mies piti hatun lieristä kiinni.Aallokko kovaa.Vaahtopäämuodostelmia siellä ja täällä.Keuhkoihin oli helppo vetää ilmaa,alkoi tuntua vallan mukavalta.

Viimeisimmässä Suomen Kuvalehdessä mainio Pentti Linkolan,kalastaja,kirjailija ja ympäristöfilosofi,kirjoitus vanhoista linja-autoista ja niiden reiteistä.Se oli aikaa,kun Linkolan kalansaaliit piti saada myytäväksi.Linja-autot kulkivat ja niissä oli tunnelmaa.Noina aikoina oli myös jokaisen linjurin takana teline polkupyöriä varten.Siinä koukussa roikkui Linkolankin pyörä.Hän on aina ollut intohimoinen pyöräilijä.Kiertänyt tähän tapaan maailmalla pitemmälläkin.Linkola on koko elämänsä ajan kulkenut omia polkujaan välittämättä normeista,mutta muita loukkaamatta.Hänen ajatuksensa eivät aina ole saaneet vastakaikua eivätkä edes ymmärrystä.Mutta häntä on kuunneltu.Hän pysyy sanojensa takana,ei keiku muitten mielipiteitten mukaan.Ja monissa hänen ajatuksissaan on useampikin kuin yksi viisauden jyvä.

Illalla satoi niin että kukkamaani kastuivat.En edes aikonut kasteluhommiin.Laiskotti ja väsytti.Kunhan viilenee vielä lisää,niin jaksan mainiosti puuhastella kukkieni kanssa,jotka vaativat kyllä jo tanakampaa otetta näyttääkseen viehättäviltä ja penkit siisteiltä.Puutarhassa,pienessäkin,on aina työtä.Tämän tiedämme kaikki.Ken hoitaa tarhaansa,saa siitä iloa ja mielen lepoa.Puutarhan hoito on monen stressaantuneen lääke,kiireisen ihmisen rauhoittumisen paikka.Vain muutamankin kukan tai muun kasvin hoito tyynnyttää.Puutarhaohjelmia televisiossa katsellaan mielellään,vaikka omaa maata ei olisikaan edes parvekkeella.Puistoissa ihaillaan istutuksia,kumarrutaan nuuhkaisemaan kukkaa.Puutarhanäyttelyt vetävät väkeä.

Jossain puutarhassa vanha,jo hiukan sammaloitunut,omenapuu panee miettimään sen ikää.Mitä se on nähnyt,ketkä sen alla istuneet ja kuka syönyt omenan puusta.Sitä ei pitäisi kaataa,vaikka se lakkaisikin tuottamasta hedelmiä.Minua ovat aina vanhat hedelmäpuut viehättäneet.Vääristyneet oksat,kuhmuraiset rungot,iän tuomat muutokset sen kyljissä.Iästään huolimatta se puhkeaa keväisin lehteen ja ehkä siinä aikanaan on myös muutama kukannuppu,jotka eivät enää jaksa omeniksi asti kasvaa.Mutta se on tavattoman kaunis tuottamattomanakin.Se antaa varjon paahteella,se suojaa sateelta ja se antaa kodin niin linnuille kuin hyönteisillekin.Vanhakin omenapuu on tärkeä osa luonnon kokonaisuutta ja sen pitäisi antaa kuolla luonnollisesti omana itsenään.

Tänään taas aiomme ulos tänne kotinurkille.Ensi viikolla pakkaan miehen pyörätuoliin ja lähdemme kaupungille.Tästä tulikin mieleeni,että hämmästyksekseni on ystäväpiirissä ihmisiä,jotka sanovat pyörätuolia käyttävää ihmistä "rullatuolipotilaaksi".Yleisesti kaikkia. Sanassa kaksi karkeaa virhettä.Ensinnäkin pyörätuoli on pyörätuoli eikä mikään rullatuoli.Tosin ruotsiksi se on todellakin "rullstol",mutta jos puhutaan kerran suomea... Ja mitkä ihmeen rullat??? Toinen virhe sanassa on "potilas". Nykysuomen sanakirjan mukaan potilas-sana tarkoittaa sairaalassa olevaa,jatkuvassa lääkärikontrollissa olevaa ja/tai lääkärin vastaanotolla istuvaa senhetkistä henkilöä.Pyörätuolia käyttävästä voi sanoa kohteliaasti "liikuntarajoitteinen".Monet näistä ihmisistä on työelämässä.Miksi he olisivat potilaita? Ei miehenikään ole "potilas". Minusta on ikävää leimata kaikki tuntematta tapauksia ja ihmisiä "rullatuolipotilaiksi".Moni vammautunut on kuitenkin muuten aivan terve.Liikkuminen vain on rajallista.Eikä se yksin tee ihmistä missään tapauksessa potilaaksi.Tästä asiasta on usein keskusteltu ja me,joko pyörätuolia käyttävät tai heidän läheisensä,yritämme saada käyttöön oikeat nimitykset väärinkäsityksiä välttääksemme sekä ollaksemme kohteliaita liikuntarajoitteisia kohtaan.

29. heinäkuuta 2010

TORIKAUPPIAS

Jokaisella pitäisi olla torilla oma perunanmyyjä! Siis sellainen,jolta on ostanut vuosikaudet.Joka tietää ja tuntee asiakkaan perunamaun,sillä mitä tahansa perunaa ei sovi kattilaansa panna.

Oma perunamyyjä valitsee aina sopivan kokoiset siinä mukavia jutustellessaan.Jos on naisasiakkaasta kyse,tulisi perunanmyyjän olla mies ja taas päinvastoin.Minulla on siis miesmyyjä.Perunanmyyjä on letkeämpi ja leppoisampi kuin vihannes- tai kukkamyyjä,eikä hänellä perunoiden lisäksi ole muuta kuin porkkanoita,tilliä ja sipuleita.Hänellä on yleensä pakettiauto mukana,jonka suojissa kauppaa tekee.Hän tietää perunoista kaiken.Hän syö itse valtavat määrät perunoita vuodessa,eikä kyllästy niihin koskaan.Hän on kiireestä kantapäähän silloinkin kohtelias kauppias,kun väitän hölmöläisten hommaksi sitä,että perunat ensin pestään tarkasti ja sitten ne mullataan takaisin.Mitä järkeä tässä on? kysyin kerran. Hän vastasi kertomalla nykyihmisten laiskuudesta,että on paljon helpompi huiluttaa vedessä puhtaaksi nämä jo kertaalleen pestyt ja uudestaan mullatut kuin ne,jotka ovat paksun ja aidon multakerroksen peitossa. O tempora! O mores! ajattelin minä.

Jos oman perunanmyyjän myyntipaikan edessä ei ole jonoa,voi siihen halutessa jäädä vaihtamaan sanan taikka kaksi.Sää on neutraali aihe ja tietysti kaupan oleva tavara.Niistä voi puhua loputtomiin,sillä peruna ei ole tokikaan vain pelkkä peruna.Saa ehkä,jos on oikein lämpöiset välit kauppiaan kanssa,tietää,miten puikulat pysyvät ehjinä keitettäessä.Säilytän tässä salaisuuden,sillä luulen hänen uskoutuneen minulle vain sen vuoksi,että olen hänen vakituinen asiakkaansa.Hänen hiukan multaiset kätensä kulkevat hellästi yli eri laatuisten perunoiden,jotka kukin ovat omassa laatikossaan.Laatikon kyljessä on lappu,missä kerrotaan lajike.Hän tarttuu yhteen perunaan ja näyttää sen tuoreuden.Siitä lähtee kuori näin kesällä oitis,kun hänen peukalonsa kulkee perunan pintaa edestakaisin hetken.Hänen silmissään on ansaittua ammattiylpeyttä.

Hän tekee myyntityötään samassa paikassa myös talvisin.Autossa on kuumailmapuhallin ja hän hakkaa käsiään yhteen,puhaltaa niihin pitääkseen ne notkeina voidakseen valita silloinkin perunat asiakkaalle tämän toivomuksen mukaisesti.Jotkut tahtovat isoja,toiset pienempiä.Toiset perunat sopivat laatikkoruokiin toisia paremmin, jotkut jauhoisia,jotkut eivät.Jos ostaja ei tiedä,kauppias tietää.Hänen sanaansa voi luottaa.Hän on elänyt perunoitten kanssa ehkä vuosikymmenet,ehkä syntynytkin perunatilalle.Pienenä ollut niitä nostamassa,kun on kotitarpeiksi kaivettu lähimmältä saralta päivällisperunat.

Minun perunakauppiaaltani riittää vuodesta toiseen aina hymy tervehtiessään "päivää taas rouva, pikkukappako tänäänkin?" Hänen pyöreät iloiset silmänsä katsovat minua ja hän jatkaa "tänään on tässä hyvä,kun mereltä tuulee". Hän antaa muutaman perunan kaupanpäälliseksi ja hänen hymynsä syvenee.Minun poistuessani hän myy tuotettaan jo seuraavalle asiakkaalle yhtä lämpöinen hymy huulillaan ylpeänä ammatistaan,ylpeänä perunoistaan.

28. heinäkuuta 2010

ILTAISTA TARINOINTIA

Eilen mies ja minä torilla ja Vanhassa kauppahallissa.Torilla koko suomalaisen sadon kirjo.Ihmisiä tunkuun asti.Hallissa ehkä enemmän pällistelijöitä kuin asiakkaita.Onhan tuommonen paikka monelle ainutlaatuinen.Sushiravintolassa syömäpuikot ojennuksessa odottamassa aterioijaa.Mikäpäs siinä on pistellä erilaisilla kylmillä ja raaoilla kaloilla ja muilla päällysteillä peitettyjä riisipallukoita.On sopivaa helleruokaa.Puikkojakin on opittu käyttämään eleganttiin tapaan.Ei tämä enää ole mikään takatuppula,vaan ollaan vauhdilla kansainvälistytty.

Tänään sitten vaan tässä kotirannassa,missä tuuli oli poikaa varjopaikassa.Nurmikko tyhjä auringonpalvojista.Liika näemmä on aina liikaa.Veneitä menossa ja tulossa,kaikki jotka kynnelle kykenevät kohti ulappaa.Monella vielä viimeinen lomaviikkokin menossa.

Juttelin tänään pitkästä aikaa erään miespuolisen lapsuudentoverini kanssa puhelimessa.Muistelimme minun äitini järjestämiä lastenkutsuja.Oli semmoinenkin leikki,että yksi meistä lapsista otettiin erikseen ja pantiin seisomaan matalan pallin päälle,silmät sidottiin ja siitä alkoi jännitys.Vanhemmat nostivat pallia ehkä kymmenen senttiä lattiasta,keikuttivat vähän ja kertoivat kuinka mahdottoman korkealla jo ollaan.Se tuntuikin siltä ja suorastaan pääsi kauhistunut kirkaisu lapsen suusta.Sitten pantiin kirja pään kohdalle ja taas nostettiin.Nyt oltiin jo katossa ja otti vatsan pohjasta ja pelotti niin peijakkaasti ja sydän hakkasi hurjasti,mutta kivaa oli.Sitten alas ja seuraava lapsi.

Näitä muistelimme,kaukaisia aikoja lapsuudesta,kun kaikki oli vielä huolta vailla ja aikuisuuteen pitkä matka.Tuntui hyvältä palata hetkeksi,olla kuvitelmissa jälleen lapsi.

Kuuntelin viime yönä jälleen pätkän Panu Rajalan Aila Meriluoto-kirjaa.Onpa siinä ollut hentoisella lyyrikolla todellakin särmikäs ja vauhdikas elämä.Miten hän kaiken kesti? Töölöläistalon naapurit näkivät useammankin kerran,mitenkä poliisit hakivat Lauri Viidan sairaalaan mielensairauden vuoksi.Tämän on täytynyt vaikuttaa Meriluodon runoihin ja vaikuttikin. Lapset rakastivat isäänsä,vaikka tämä välillä käyttäytyikin hiukan oudosti.Tässä kohdin jossain nukahdin.

Meillä kävi tänään kyläilemässä kaunis perhonen.Tuntemukseni lajeissa on kehno,mutta ehkä vieras oli nokkosperhonen.Lennähtänyt ilmeisesti keittiön avonaisesta ikkunasta,kierrellyt huoneissa ja lopulta löysi tiensä tähän mistä on suora kulku parvekkeelle ja ulos.Se sekaantui valoverhoihin ja pelkäsin siipien repeävän.Varovaisesti käänsin verhon niin,että perhonen pääsi vapaaksi ja parvekkeen kautta ulos.On ne vaan niin viehättäviä olentoja!

Tulisiko sade? Taivas tummui ykskaks.Yksi pitkä kuuro olisi nyt poikaa,vaikka on minulla jo kastelukannut vettä täynnä odottamassa.Saas nähdä,kastelenko vaiko en?
Tässäpä kysymys.

26. heinäkuuta 2010

KAIKENLAISTA TYYTYMÄTTÖMYYTTÄ

Nonnih,ukkonen jyrähteli ja saimme sateen.Lämpömittarin lukemat kuitenkin enteilevät kuumaakin päivää.Ja niinhän tuota luvattiin.Eikä parane taistella tutkainta vastaan.

Eilen istutin miehen pyörätuolissa pihalle ja aloin puutarhahommiin.Kitkin toisen kukkalaatikkoni pensaston takaa reilusti yli puoli metriseksi kasvaneet siihen paikkaan kuulumattomat kasvit.Mitä lienevät.Pienet,hyvin pienet keltaiset jo nyt kukkineet kukat ja pitkä hontelo varsi.Juurakko niin keveä,että melkein puhaltamalla irtosivat.Kannoin monta sylillistä roskikseen.Ja siistiä tuli.Tuli myös hiki.Kunhan keväällä taloyhtiön puolesta leikatut pensaat taas pääsevät täyteen mittaansa,on niiden taakse jännää heitellä tupakintumpit sun muut roskat.Vielä pääsen rapun kaiteen raosta ne poistamaan,mutta kuinka kauan luuni antavat myöden? Siitä olen jo luopunut,että kerään alakerran pation edustalta perheen 17-vuotiaan pojan heittelemät savukkeen loput.Olemme asiasta keskustelleet ystävällisissä merkeissä,mutta keskustelu ei ole tuottanut toivottua tulosta.Tumpit lennätetään yhä oman pensasaidan yli pation eteen.Olen luovuttanut.

Sitten apteekkiin. Sinnekin on työntekijöiden keskuuteen levinnyt työn tekemisen huolimattomuus.Alan suivaantua.Miehen lääkäri kirjoittaa reseptit vuodeksi ja aina näin puolessa välissä vuotta aletaan apteekissa kertoa,että "enää on sitten 30 kpl pillereitä saamatta,resepti pitää uusia".Kun panen vastaan ja todistan apteekin laskutehtävissä tapahtuneen virheen siksi,että resepti on todellakin vuodeksi,alkaa farmaseutti ankaran laskennan jopa kalkulaattorin avulla.Tulokseksi saadaan,että on tapahtunut laskuvirhe ja pillereitä on vielä vaikka kuinka paljon.Tämä toistuu resepti reseptiltä.Lääkemääräykset ovat sottaisia kaikkine ylipyyhkimisineen ja korjauksineen,joista ei enää ota susikaan selvää.Tämä velttoilu työnteossa koituu aina asiakkaan vahingoksi.Kun on niitäkin,jotka eivät uskalla panna vastaan ja väittää apteekin tehneen virheitä.Eihän nyt farmaseutit... Ja niin tehdään moni turha reseptien uusimismatka lääkäriin.Ja vain sen vuoksi,että apteekissa ollaan kykenemättömiä edes laskukoneen avulla toimimaan oikein.

Eräs ystäväni kävi Tallinnassa.Oli istunut lounaan jälkeen hellepäivästä nauttien penkillä ja katsellut sikäläistä ihmisvilinää.Oli katsellut ja tutkaillut,tullut siihen tulokseen,että virottaret ovat meitä suomalaisia naisia paljon tyylikkäämpiä.Tämän olen itse jo vuosia sitten todennut kuin myös silmillä nähnyt.Tallinnan katukuvassa ei näy niin paljon naisilla pitkiä housuja kuin meillä.Siellä vannotaan kauniin,naisellisen kesäleningin nimeen.Meillä tämä näky niin pikkutytöillä kuin aikuisilla naisilla on harvinaista herkkua.Täällä mennä taaperretaan niin kotipihalla kuin kaupungilla samoissa rontteissa.Yleensä ne muistuttavat jonkunlaisia rennonoloisia pitkälahkeisia ulkoilu- tai lenkkeilyvaatteita,jotka usein vielä ovat nähneet paremmat päivänsä vuosia sitten.Laskin kerran eräänä syyspäivänä ratikkamatkallani kotoa keskustaan hameitten määrän naisilla.Näin neljä! Kaikki muut kulkivat pitkissä housuissa.

Eikö suomalainen nainen matkoillaan muissa maissa huomaa eroa? Eikö mikään raksuta päänupissa,että voisi joskus jättää ne iänikuiset farkut kotiin ja pukeutua leninkiin? Katukuva muualla Euroopan kaupungeissa on todellakin toisennäköinen,jota ilokseen katselee.Naiset ja lapset elegantteja,miehet kiillottavat kenkänsä tyylikkään vaatetuksensa jatkeeksi.Yksikään ei ole kuin juuri pururadalle lähdössä.
Mitä kenkiin tulee,täällä näkee! Kenkiä on hauska katsella.Ovat yleensä suomalaisella miehellä ehjät,mutta kiillotus on unohdettu.Mitä nyt kenkätehdas teki silloin joskus.Nahka on varpaiden kohdalla valjennut näyttäen kuluneelta.Niissä on parin vuoden takaiset mudat kokkaroituneena pohjan reunoihin.Usein ovat kuitenkin lenkkitossuja muistuttavia jalkineita,joita myös sopisi silloin tällöin puhdistella.Helteellä on sandaalit poikaa niin naisilla kuin miehillä.Monen naisen jalat kaipaisivat edes pikaista pedikyyriä.On kovettumia,kynsissä kulunutta lakkaa,eikä puhtauskaan aina ole ylenpalttista.Herätkää naiset.Vaalikaamme kauneuttamme! Otetaan oppia Viron naisista!

Huomenna torille ja kauppahalliin.Näin olen päättänyt ja näin tapahtuu. Enkä edes erään ystäväni lailla sano "jos Luoja suo",kun tämä jossittelu on aivan turhaa.Ihmisen pitää katsoa edes niin pitkälle kuin huomiseen.Eikä mikään estä suunnittelemasta.

25. heinäkuuta 2010

KOIVUISTA JA KOIRISTA

On sadellut,mutta niin heikosti,että tuuheitten koivujen oksien alla kuivaa.Onhan se nyt outoa,että Esteri loikkaa aina tämän paikan yli.Hellettä on luvattu,mutta ainakin vielä näin aamulla mittarissa alle 20 astetta.Pysyisikin!

Koivuista puheenollen,muistan koulussa opetetun erottamaan koivun koivusta lehtien perusteella.Ilmeisesti en oppinut,sillä minulle koivu on melkein koivu vaan,olkoonkin eroja esimerkiksi raudus- ja hieskoivun välillä.No,vaivaiskoivun erotan.Sitä ei voi tunnistamatta olla.Täyskasvuiseenkin kompastuu,niin on matalaa sorttia pienen pienine lehtineen.Kompastuminen taas olisi aikuisen muun lajin koivun kanssa hieman hankalaa.Törmääminen onnistuisi paremmin.Tästä voi päätellä tämän pihan koivujen olevan muita kuin vaivaiskoivuja.Niiden latvat kun hipovat melkein taivaita näin maan pinnalta katsottuna.Jos taas tutkii lähempää lehtiä,mikä onnistuu parvekkeelta käsin,näyttäisi siltä,että tämä meitä lähinnä oleva on kuin onkin rauduskoivu.On niin herttamainen ja sahalaitainenkin lehdiltään.Tämän lehtien muodon ja reunan kuviot pikipäin lunttasin kyllä kirjasta.Ehkä nyt jää mieleen paremmin kuin Hellin Ahtiluodon tunneilla.

Vaivaiskoivuja olen nähnyt elävänä joitakin jopa täällä etelämpänä Suomessa,mutta kompastuminen on ollut konkreettisempaa Lapissa,jossa olen saanut ilon muutaman kerran käydä.Suunnittelinhan sinne muuttoakin,kun niin vaarojen laet,auringonlaskut ja mustat lammet saivat minut kaipaamaan rauhaa ja ihmisetöntä aikaa.Ehkä en yhtäkaikki olisi kyllä viihtynytkään kuin tovin verran,kun sieraimet olisivat kaivanneet pakokaasun tuoksuja,sydän Aleksanterinkadun ihmisvilinää ja Stockmannin ylellisyyttä.Mutta vaivaiskoivuja muistelen lämmöllä,onhan niiden lehdetkin sentään nyhälaitaisia.Pieninä mutta kaikkea muuta kuin vaivaisina kasvavat ja kukoistavat ollen jo olemassa aika pian jääkauden jälkeen.

Koivu on romanttinen puu.Kansallispukuinen suomalaisnainen kulkee koivikossa puita silloin tällöin halaten.Koivut liitetään juhannukseen,tämän tietää jokainen.Koivuja on ikävä niillä ihmisillä,jotka ovat vaihtaneet Suomen maahan,jossa niitä ei kasva.
Koivuista on kirjoitettu satuja.Topeliuksen kynän jälkenä meillekin periytynyt Koivu ja tähti-satu.Minun sukupolveni muistaa ja vanhemmat polvet ennen minua.Näin se menee.Tyttö ja poika oli isonvihan aikana kaapattu Venäjälle ja mieli paloi lapsilla päästä kotiin.Muuta eivät muista kuin pihalla koivun ja sen oksien välistä pilkottavan tähden.Eikun matkaan näillä opasteilla.Matka oli pitkä ja tuntui toivottomalta,kunnes apuun riensi kaksi pikkulintua matkaoppaiksi.Näin löytyi koti,pihakoivu ja illemmalla tähtikin.Vanhemmat ilahtuivat saatuaan edes kaksi lastaan takaisin elävänä.Kahdesta muusta oli aika jättänyt.Kävi ilmi,että oppaina toimineet linnut olivat ne kaksi kuollutta sisarusta.Ilmeisesti pikkupirtissä elettiin onnellisina elämän loppuun asti.Sen pituinen se.

Minusta tämä kotimainen koti-ikävätarina ei kuitenkaan vedä vertoja Lassien kunnostautumiselle kaikenlaisissa säissä ja maastoissa sen yrittäessä päästä Skotlannista takaisin rakastamiensa ihmisten luo Yorkshireen.Tämä tarina kostuttaa vieläkin silmänurkkani.Olenhan ollut koiraihminen,vaikkakaan en omistanut yhtäkään pitkäkarvaista collieta.Tositarinoitakin on eläinten pitkistäkin vaelluksista takaisin kotiin,josta ne on syystä taikka toisesta viety pois.Meilläkin tämmöinen tapahtui,kun rakas spanielimme Midi oli pieni ja livahtanut rappukäytävään.Tyhmää kyllä,emme huomanneet mitään.Naapurit kertoivat myöhemmin pienen pennun vaeltaneen portaita ylös ja alas lopulta jo epätoivoisen näköisenä,kunnes se pysähtyi kotioven taakse hajuaistinsa opastamana ja päästi melkein ison koiran haukun.Satuin kuulemaan ja pentuparka pääsi seikkailunsa jälkeen kodin lämpöön tosin syvä syyttävä katse ruskeissa silmissään.Niin että sekin teki pitkän ja urhean vaelluksen kokoonsa nähden taistellen sen näkökulmasta nähtynä korkeiden portaiden kanssa kerroksista toisiin.

Tämäkin päättyi onnellisesti ja voin sanoa sen pituinen se,sillä samaa ei meille enää koskaan tapahtunut.

23. heinäkuuta 2010

ÖISTÄ,RUNOISTA JA UNELMISTA

Istuin yöllä parvekkeella.Olin kyllä nukkunut,mutta syystä taikka toisesta niin totaalisesti herännyt,että nousin ylös.Piha oli hiljainen,ei edes yöjalassa kulkijaa.Valoja ikkunoissa ei liioin näkynyt.Hyvä siinä oli viileässä olla ihan itsensä kanssa kahden vain.Pikkutyttönä yö oli joskus pelottava.Ovi piti jättää huoneeseeni raolleen vanhempieni toivotettua suukon kera hyvää yötä.Tämä lienee nykyisinkin tapana.Vieläkin yö joskus antaa ikäviä tuntemuksia,varsinkin silloin,kun jokin asia painaa.Ihmisiä ei näy,hiljaista,turvattomuutta säkkipimeässä.Pelokkaat ajatukset yöllä saavat väärät mittasuhteet.Päivällä osaa panna ne oikeaan kokoonsa.

Aloin kuunnella Panu Rajalan Lasinkirkas,hullunrohkea-kirjaa.En ole juurikaan mitään tiennyt Aila Meriluodosta.Itse ihmisestä vieläkin vähemmän kuin runoistaan.Runoilijoista minulla on aina sellainen käsitys,että ovat meitä muita hauraampia ja haavoittuvaisempia.Kuitenkin joidenkuiden runot ovat mahdottoman voimakkaita ja särmikkäitä.On myös sellainen kuva,että saatuaan runon valmiiksi,on voimat huvenneet ja lyyrikon pitää levätä.Henkinen työskentely voi olla jopa ruumiillista työtä uuvuttavampaa.Meriluodon elämä oli kuitenkin kaiken runouden keskellä aika realistista toisen runoilijan Lauri Viidan vaimona.Siinä eivät aina loppusoinnut lennelleet sopusoinnussa avioelämän kanssa.Vapaus tuli avioeron myötä.Eräs ystäväni väittää Aila Meriluodolla olleen enemmänkin sormensa tai oikeammin ajatuksensa mukana,miten Rajala kirjan kirjoittaa.Onko teksti siis puhtaasti Rajalaa? Oli niin taikka näin,pidän kirjasta! Minulle se avaa tien yhden suomalaisen naislyyrikon elämään ja runoihin.Kun olen päässyt kirjan loppuun,on Aila Meriluoto tullut tutummaksi ihmisenä.

Pikkutytöt minun lapsuudessani haaveilivat lentoemännän urasta aikuisena.Ehkä minäkin jossain vaiheessa.Sitten kuitenkin aloin kallistua kirjailijan ammatin puolelle.Ehkä se johtui siitä,että meidän kotimme oli täynnä kirjoja,vanhemmat lukivat paljon.Meillä oli metrikaupalla runokirjoja.Isäni esittikin runoja pienimuotoisissa tilaisuuksissa.Minäkin olen esiintynyt.Laskettelin Katri Valaa pyynnöstä,kun meillä oli vieraita.Isäni bravuurikappale oli 1800-luvulla eläneen ranskalaisen Paul Févalin "Laulu päärynäpuusta".Se alkaa sanoilla "Kylän laidassa kasvoi iso päärynäpuu.Kun tuli kevät,näytti se uhkealta kukkaiskeolta..." Se on murheellinen tarina myllärin tyttärestä,kadotetusta rakkaudesta ja eturintamassa kaatuneesta 22-vuotiaasta everstistä,joka ei milloinkaan myllärin tytärtä saanut.Hänet haudattiin siihen paikkaan,missä kerran kasvoi iso päärynäpuu. Tämä oli tarina,joka aina itketti.Se itkettää minua vieläkin.Siinä on voimakasta tunnetta.Kuulen isäni äänen aina tarinaa lukiessani.Hänellä oli lausujan ääni.

Sitten kirjailijahaaveet rapistuivat ja minusta piti tulla jotain eläinten kanssa.Kuvittelin itseni joko parantamassa tai riistanvartijana jossain Afrikassa.Afrikka-rakkauteni syntyi varhain.Olihan meillä kirjoja kotona,joissa aina "löydettiin" kartan valkoisilta alueilta Afrikan sydämessä ennen tuntemattomia paikkoja ja niiden ihmisiä.Luin niitä ahmimalla ja tein päätöksiä.Nekin aikeet kuolivat aikanaan.Tässä kaikessa kävi kuin sadussa,jossa hiiri teki kissalle lopulta suuresta nahankappaleesta vain tuluskukkaron,vaikka puhe oli takista.Minun "tuluskukkaroni" oli ja on sitä mitä on ja olen täysin tyytyväinen sekä suurimmaksi osaksi myös onnellinen ihminen ilman lentoemännän vakanssia,kirjailijan palkkioita ja Afrikan savanneja.