RANSKALAINEN POSTIKORTTI

 Olen pitänyt aamukahvimukini alustana kirjoituspöydällä vanhaa tyhjää postikorttia, jonka kuvapuolella poseeraavat Gerard Philipe (1922-1959) ja Anouk Aimee (synt.1932). Näyttelivät elokuvassa Elin päivästä päivään (Montparnasse 19). Ohjaus Jackques Becker ja Max Ophüls vuonna 1958. Leffaa en ole nähnyt, enkä tiedä, miten kortti on minulle tullut. Elokuva kertoo Amadeo Modiglianin elämästä, johon vahvasti liittyi Jeanne Hébuterne (Anouk Aimee) elämänkumppanina ja muusana. Modiglianin pitkäkaulaiset ja kapeaksvoiset ihmishahmot ovat minua kiehtoneen ja olinkin Ateneumin näyttelyssä 2016. Jääkaapin ovessa on nykyisin Modigliania. En tiedä, miten elokuva päättyy, mutta oikeassa elämässä Modiglianin kuoleman jälkeen heittäytyy Hébuterne ikkunasta alas ja kuolee.

Olen lähdössä kauppaan, kunhan tästä tokenen. Takana kun on jälleen kerran huonosti nukuttu yö. Valvoskelin enimmäkseen ja katselin ikkunasta ulos marraskuista pimeyttä. Kirjoitin ajankulukseni sekä Espanjaan ja eteläiselle Pohjanmaalle. Kummatkin olivat hävyttömän pitkiä. Nietzsche, sama, joka sanoi "Jumala on kuollut", sanoi tämänkin: "kirjoitin sen pitkäksi, kun ei ollut aikaa tehdä lyhyempää". Muistan sen aina kirjoittaessani ylipitkiä. Ja kirjoitan silti. Haluan ruokakaupasta persiljaa ja valkosipulia sekä cosmopolitan-salaattia. Tein muuten sitä aiemmin mainitsemaani juusto-kurkkusalaattia ja tuli siitä aika hyvää. Fetaa, sipulia, sitruunan mehua ja kurkkua, mausteita. Kaikki mahdottoman hienoksi silpuksi. Panin keksin päälle.

Käyn ostamassa "Naarasleijonan" tänään. Ja jos viitsin, kävelen myös toisessa suunnassa olevaan kirja-antikvariaattiin. Se on hyvä kauppa ja mukava kauppias. Edelleen vain on pulma, minne ostamani kirjat panen kotona. Kirjahyllyt täynnä. Hävitin Itäkeskukseen muuttaessani sekä kirjoja että kirjahyllyjä. Hyllyt harmittavat. Olisi tänne osan saanut mahtumaan. Mutta määräämässä oli muita henkilöitä ja minä väsynyt ja ajattelematon. Kaatunutta maitoa on turha itkeä.

HS pohtii, mitä aikoo rouva Melanie Trump Valkoisen Talon jälkeen? Moni pohtii, mitä tekee itse Trump? Lähteekö säällisesti vai väkisin? Ja tyytyykö osaansa olemaan jokseenkin tavallinen kansalainen ilman presidenttiyden antamaa turvaa? Hiukan säälin häntä. Ei kai oikein tiedä, miten tästä eteenpäin kuin panemalla hanttiin ja suorittamalla vielä asemansa suomalla vallalla viimeisiä tekoja. Melkein ymmärrän.

ISILLE LIPUTETAAN

 Isänpäivä! Minulla ei enää ole isää. On ollut. Hän lakkasi fyysisesti olemasta isäni 28 vuotta sitten. Minä olin aina isän tyttö. Ei se päättynyt silloinkaan, kun menin naimisiin. Vaikka isä sanoikin minua halatessaan tultuani rouvaksi "hei sit". Isänpäiviä ei ollut minun ollessani lapsi. Äideille oli oma päivä ja se oli usein sama sunnuntai kuin Eltsun ajot. Isä ja minä menimme Eltsun ajoihin, kun olimme ensin tehneet kaikki pakolliset kuviot, joita äitienpäivään ja äiteihin liittyi. Ajot lopetettiin äitienpäivänä, kun niistä syntyi äitien sankoissa rivistöissä närää. Olihan se vähän epäsopivaa, oli se. Isänpäivän tulemisesta puhuttiin ja vähän naureskeltiin, kunnes päivä oli totisinta totta. Se oli vuonna 1987 ja siitä tuli äitienpäivän tapaan liputuspäivä. Nyt isille lauletaan aamulla ja annetaan aamukahvi vuoteeseen. Hän saa lahjoja myös, uuden partakoneen, puhelimen, auton tai muuta sellaista. Onnea kaikille isille!!!

No niin, ja Valkoinen Talo saa uuden isännän, vaikka vanha ei ole sitä kai oikein vielä mieltänyt. Meni pelaamaan golfia kavereitten kanssa. Meniköhän peli ihan putkeen? Minä olen tyytyväinen vaalitulokseen, vaikka ei se minua oikeastaan suuremmin hetkauta. Tämä Joe Biden vaikuttaa kyllä asiallisemmalta kuin edeltäjänsä. Virka astuu voimaan tammikuussa ja siihen mennessä presidentti Trump on ehkä jo antanut periksi. Luin lehdestä, että jos ei ole, hänet kannetaan ulos Valkoisesta Talosta. Se olisikin jo jotain!

Ketään ei todellakaan kiinnosta minun syömiseni, mutta kerron silti tänään laittavani chilibroileria. Ainoa tarvike, mikä puuttuu, on pähkinävoi. Sen voisi itse tehdä, jos olisi pähkinöitä. Minulla ei ole. Pakko tulla toimeen ilman. Jos chili puuttuisi, olisi asia jo hankalampi. Silloin söisin vain broileria.

Kaulaliinaa ei enää ripusteta kaulaan viime syksyn ja talven tapaan. Nyt se kuuluu olla taidokkaana myttynä kaulan ympärillä. Kuin tuuhea karvakaulus. Taidan pitää tästä tyylistä. Itse olen heilauttanut liinan toisen pään olan yli eli siinä ei ole solmua eikä myttyä. Tässä kuosissa se on pysynyt. Ehkä muutan. Tämäkään asia ei ketään kiinnosta. Eikä oikeastaan minuakaan, miten kukin liinansa sitoo.

Näissä sepustuksissani ei ole päätä eikä häntää. Poukkoillaan sinne ja tänne ilman minkäänlaista yhtenäisyyttä, punaista lankaa. Ottakaa tai jättäkää.

BLIXENIN KENIA

Olisin mennyt kirjaostoksille, mutta kun huomenna on isänpäivä ja isät saavat usein lahjaksi kirjan, siirsin menemiseni ensi viikkoon. Haluan ehdottomasti ostaa Tom Buk-Swientyn kirjan Karen Blixenistä Naarasleijona. Olen lukenut Blixenin itsensä kirjoittaman omaelämäkerran  Eurooppalaisena Afrikassa ja tietysti nähnyt elokuvan Minun Afrikkani. Minullahan oli nuorempana aivan hillitön halu päästä Keniaan, mutta en nykyiseen, vaan siihen, jolloin Blixenkin siellä asui ja eli. Kirjoitin itselleni "sanakirjan" swahilin kielestä, tutkin itäisen Afrikan ruokakulttuuria, ostin Kenian tiekartan ja tutustuin maan historiaan. En koskaan mennyt Keniaan. Ainoa Afrikan matkani suuntautui myöhemmin Marokon Tetuaniin, jossa puhuttiin yleisesti ranskaa. Basaarin kujilla kuului aasikuorman kuljettajalta myös arabiaa ja tamazightia hänen huudellessaan tietä juuri ja juuri aasin kuorman mentävällä kapealla  kujalla. Marokko ei ollut minun Afrikkaani, jos "aitoa" Afrikkaa ollenkaan. Ehkä Buk-Swientyn mukana pääsen taas miellyttävälle matkalle Karen Blixenin elämään ja maahan, jonne itsekin niin palavasti halusin. Olen muutaman Blixenin kirjoittaman kirjan lukenutkin omaelämäkerran lisäksi, Talvisia tarinoita, Varjoja ruohikolla ja vielä Seitsemän salaperäistä tarinaa.

Poukkoilin eilen kaupoissa. Väkeä paljon liikkeellä, perjantai, isänpäivä ja kuun alku. Maskeja, kuten pitääkin. Minulla valkoinen, kun oli baskerikin samaa väriä. En kauaa viihtynyt. Borta bra men hemma bäst. Ei, ei minusta silti mitään introverttia ole tullut, mutta niin monta kertaa olen puhunut siitä, etten tässä kaupunginosassa viihdy. Toimittelen asiat pikavauhtia sen enempää kuljeksimatta, jota taas stadissa tekisin vaikka alvariinsa. Miksi en sitten lähde paikkoihin, jonne olen havitellut koko syksyn meneväni? Sa se! Kirkkokynttilän jalka kököttää lattialla tyhjän panttina, enkä ole liioin saanut mennyksi Ateneumiin ja Amos Rexiin, joiden museokaupoista voisi ehkä ostaa taiteellisen maskin. 

Nyt alan suunnitella, mitä huomenna broilerista. Tai oikeammin perustan suunnittelun keittokirjan ohjeisiin. Into nimittäin jatkuu. Ehkä hiukan lopahtamaan päin, kun ostin täksi päiväksi valmiin meksikolaisen salaatin, johon olen tykästynyt. 

BIDEN VAI TRUMP?

 Chydeniuksen sävelet takana päin. Nyt on jazzin vuoro jälleen kerran. Django Reinhardtin kitara soi juuri nyt. Pojat jammailevat.  Benny Carter big bandeineen  ja I´m coming Virginia odottaa vuoroaan. Vanha kunnon Duke Ellington ja Benny Goodman ovat suosikkejani. Levyjä on. Niiden joukossa myös Glenn Miller orkestereineen. Kukapa ei olisi kuullut ainakin joskus ikivihreää "Moonlight serenad´ea". Millerin oma sävellys. "I stand at your gate and the song that I sing is of moonlight./ I stand and I wait for the touch of your hand in the June night./ The roses are sighing a moonlight serenade./ The stars are aglow and tonight how their light sets me dreaming..." (Kurkkasin googlesta). Olen kerran ollut täällä Helsingissä nuorena koulutyttönä Glenn Millerin muistokonsertissa. Millerin lentokone katosi Englannin kanaalin yllä vuonna 1944, eikä sitä koskaan löydetty. Musiikki jäi.

E soitti Perämeren rannalta. Myrsky riepotellut pihapiirissä, mutta kaikki pysyneet pystyssä. Lunta ei enää nimeksikään. Samanlaista kuin täällä. Sain toisenkin puhelun. Kummatkin mieluisia. Tänään lähdössä kauppaan. Kestomaito alkaa loppua. Tarvitsen sitä aamukahviin, jota olen jo lipitellyt, vaikka varhaista on. Tein muuten uunipäärynöitä. Maistuivat. Tai oikeastaan oli vain yhdestä isosta päärynästä puolikas. Näytti hiukan yksinäiseltä uuniluukun takana. Sen päälle panin ennen uuniin menoa fariinisokeria ja sitruunan mehua ja kuorta raastettuna. Kun se oli runsaan puolen tunnin kuluttua valmis, kippasin viereen pienen vaniljajäätelöpallon. Arvatkaa, maistuiko? Hillitsin itseni, se jäätelöpallo ei ollut suuri.

Ensi vuonna ei enää Suomen Kuvalehteä. Enkä edes luopunut kovin pitkin hampain. Tilalla on nyt Helsingin Sanomat diginä. Alkoi harmittaa lehden lukemattomat jutut "tilaajille" ja vieressä oli aina timantin kuva. Otin kokeeksi ensin kuukaudeksi ja hämmästyksekseni kuulin minulla olevan jo Sanoma-tili, koska digilehti on tullut vuosia sitten ja sitä ennen paperinen versio tietysti vuosikymmenten ajan jo lapsuudenkodissakin. Nyt pääsen lukemaan koko lehden ja näen tarkemmin, miten tämä maailma makaa. Ja makaa se vieläkin niin, että ei tiedetä asuuko Valkoisessa Talossa vastaisuudessa Biden vai Trump. Jos minulta kysytään, tosin ei kysytä, niin toivon Bideniä.

RUNOISTA SÄVELIÄ

 Olin kerran Kaj Chydeniuksen konsertissa. Ostin cd-levyn ja pyysin säveltäjältä siihen nimikirjoituksen. Sain. Nyt juuri parastaikaa levyä kuuntelen.  Tuukka  Leppäsen laulama Unto Kupiaisen runo Meri soi taustalla. Mieluisin minulle levyn lauluista on Einari Vuorelan Metsän kaiku. Laulaa Jussi Chydenius ja Minja Koski."Olen kaihoa kevätaikain,/ olen kaikua metsien,/ käki kerran mun polulta keksi/ niin kilpaan kiihottaen..."

Kuvittelin aamulla herääväni tietoon,  kuka on seuraava presidentti USAssa. En herännyt.. No, pakko on joskus tietää. Odotellaan. Jonkun hatussa luki "Make America normal again".

Juttelin H:n kanssa puhelimessa. Kinasteltuamme siitä kumpi on ollut toisen luona kyläilemässä viimeksi, päädyimme siihen, että on minun vuoroni mennä hänen luokseen. Tyydyin mielelläni tähän päätökseen. Tietää bussimatkaa. Palaamme asiaan, emmekä jätä sitä ilmaan roikkumaan.

Nyt on taas kaikkea kivaa kaikenlaisiin ruokiin. Olin kaupassa. Heräteostona Winckleinin (perust. vuonna 1615) ihania piparkakkuja. Feine Nürnberger Oblaten-Lebkuchen. Niissä on kaikkea sitä, mitä linjoistaan huolehtiva ei saa syödä, pähkinää, sokeria, suklaata... Mutta kun ovat niin peijakkaan hyviä ja niitä tuodaan Suomeen vain joulun aikoihin. Ei niitä voi olla ostamatta. Kun ei 19.11. liioin, jolloin alkaa Beaujolais Nouveau-viinin myynti. Joka vuosi marraskuun kolmantena torstaina olen ollut leikissä mukana muun maailman kanssa. Samaan aikaan kaikkialla on tämä punaviini kaupoissa ja  on vain muutaman päivän ajan. 

Tänään aion kokeilla uunipäärynöitä. Jonain toisena päivänä juusto-kurkkusalaattia. Tarjoillaan  pienten leipäpalojen päällä. Löysin mielenkiintoisen selleripatareseptinkin.  Ihmeellinen ruuanlaittobuumi menossa. Ihan kuin ennen vanhaan. Usein vieraita.  Enää ei sellaiseen trahteeraukseen ole mahdollisuuksia.

Nyt kuuluu Taru Nymanin ja Tuukka Leppäsen laulamana Aulikki Oksasen Syleily:

Maan uumenista, syvältä
kun heidät kaivettiin,
he syleilivät toisiaan.
He syleilivät niin
kuin Pompeijissa kauan sitten syleiltiin...

MARTAAT LIIKUSKELEVAT MARRASKUUSSA

 Nyt se tuli. Marraskuu. Kaisa Häkkisen etymologisessa sanakirjassa sanotaan sanan "marras" tarkoittavan kuolemaisillaan olevaa tai jo kuollutta. Toisena selityksenä on, että  kun marraskuu on pimeää aikaa, niin kuolleiden henget eli "martaat" liikehtivät. Marras-sanalla on myös vastineita Häkkisen mukaan  lähisukukielissämme ja se olisi laina vanhasta arjalaisesta eli indoiranilaisesta sanasta. Kuukauden nimi "marraskuu" on Agricolan ajoista ollut käytössä. Veijo Meri omassa kirjassaan Sanojen synty on samoilla linjoilla lisäten vielä ihmisen uloimman ihon kerroksen "marraskesin". Kesi on nahka ja marras kuollut. Onko marraskesimme siis kuollutta osaa meissä? Ei minulla ainakaan, kun se kutiseekin joskus.

Tänään pilppuan perunoita, bataattia ja kurpitsaa. Tulee uuniruoka. Vähitellen kurpitsainnostukseni, etten sanoisi himo, alkaa laantua, enkä enää tunne tarvetta tunkea jääkaappia täyteen kurpitsoilla. Tosin näky on aika värikäs ja hilpeä, kun on avaa jääkaapin oven. Mitä varten sitä muuten sanotaan "jääkaapiksi"? Aikojen alussa asunnoissa oli kylmäkomeroita, jotka olivat ulkoseinässä. Talvisin olivat todella kylmiä. Ikkunoiden välissäkin säilytettiin viileää säilytystä kaipaavia ruoka-aineita. Kesällä tämä kikka ei toiminut. Tämä oli aikaa kuluneesti sanoen miekka ja kilpi. Isäni tuli metsältä, vaihtoi talja-asunsa kotipukuun ja äiti pani osan metsästyksessä saavutetusta tuloksesta kylmäkomeroon. Minä sain kynittäväkseni lintupuolen ja myös veriastian heiluttamisen, ettei veri hyydy. Sitten pantiin nuotio pystyyn lattialle ja kiitettiin jumalia, jotka olivat olleet anteliaita metsästäjälle, joka siis oli isäni, ja alettiin paistaa saalista.

Kerroin sähköpostissa pitkästi A:lle suomalaisesta luonteesta. Englanninkielen taidoillani ei voi nimittäin millään lailla pröystäillä. Piti katsoa sana jörö. Oli neljä vaihtoehtoa, mutta ei esimerkkilauseita. Panenko siis untalkative, taciturn, sullen vai sulky? Kiersin sanan yksinkertaisen monimutkaisesti, mutta asia lienee tullut ymmärretyksi. A ei montaa suomalaista ole tuntenut ja minutkin tavannut kerran kauan, kauan sitten. Silloin en pannut jörö-vaihdetta päälle, enkä pane sähköviesteissänikään. Päinvastoin. Hän sanoo kohteliaasti niiden olevan "valoisia ja positiivisia" (ei jöröyttä). Levitän maailman onnellisimmasta kansasta maineensa veroista kuvaa. 

PULJONKIA JA MUUTA

  Luen parastaikaa SKS:n kustantamaa vuonna 2001 ilmestynyttä kirjaa Kulttuurihistoriallinen keittokirja. Toimittajina  Ulla Aartomaa, Kirsti Grönholm ja Marketta Tamminen. Olen kirjan joskus ostanut. Kirjassa on Kasari-lehdestä napattu ohje uunipäärynöistä ja minä aion näitä päärynöitä valmistaa. Kasari-lehti ilmestyi 1970-luvulla. Kirjaa on kiva lukea. Pyyt kastrullissa, punssibooli, perunaputinki, keitetty hauki kiepillä, Pietarsaaren tippaleivät, parsa ja korvasienet musliinikastikkeen kera... Upeita illallisia, herttaisia kahvikutsuja, suurten juhlapäivällisten menyyt yleensä ranskaksi 1800-luvulla. Maljoja ja puheita. Jäykkääkö? Eihän toki, mutta etiketin mukaista.

Marraskuu tuota pikaa. Joulu ja kaikki siihen liittyvä hössötyksineen päivineen vankasti tulossa. Minulla samanlainen meininki kuin jo monena vuonna eli pelkistettyä, vaatimatonta ja vähällä vaivalla. Ehkä koristelen pienen kestokuusen ja ripustan ikkunoihin valot. Näillä on menty jo viitisen joulua. Ennen vaivauduin enempään ja tein sen mielelläni. Joulu oli tärkeä, täynnä traditioita. Ohjelmaan kuului ehdottomasti elokuva Ihmeellinen on elämä (It´s wonderful life, 1946). Ohjaaja Frank Capra. Taitaa tulla tänäkin vuonna tv:stä. Jaksaako vielä katsella?  Kaupat valmistautuvat joulusesonkiin puitteissa, mitä korona suo. Olisiko jouluaiheisia maskeja? Onko joulumarkkinoita tänä vuonna? Enkö saa kotitekoisia piparkakkuja? Pitäisikö itse? Minulla ei taida enää olla muotteja. Pitäisi ostaa. Liian vaivalloista. Sjöbergin piparkakut ovat aika hyviä ja niitä saa kaupasta ja ovat käsintehtyjä. 

Kello tulee kohta seitsemän ja siitä tulikin mieleen, että olisi kiivettävä kääntämään keittiön kellon viisarit normaaliaikaan. Se kello jää aina viimeiseksi. Mutta ensin panen lattea tulemaan. Ehtii sen kellon myöhemminkin. Nautin kahvista ja viimeistä edellisestä lokakuun päivästä. Kotona koko päivä. Lähetän sähköpostia Espanjaan. A kävelee koiranomistajaystäviensä kanssa suolajärvellä, vaikka ei enää omaa koiraa olekaan. Siellä päin Espanjaa ei ole ulkonaliikkumiskieltoa. Maskia käytettävä. Sillä suojataan muita ihmisiä siellä niin kuin täälläkin.

Nyt kahvikoneen kimppuun.