Neljä astetta plussaa ulkona ja kansa kävelee, ajaa pyörällä, istuu busseissa, jotka ovat osin korvaavassa liikenteessä ja käyttävät omaa autoa, jos pitää esimerkiksi töihin mennä. Julkisen ja hyvivointialojen liitto Auto- kuljetusalojen liiton kanssa ovat saaneet aikaan vuorokauden pituisen työnseisauksen Helsingissä niin, että ratikat ja metro sekä osa busseista seisoo varikolla. Lähiseutujen taksit ja koko Helsingin taksikapasiteetti on komennettu remmiin. Tämä kaikki sen takia, kun osaa Palmiasta, Helsingin kaupungin omistama liikelaitos, joka vastaa ceteringista, siivouksesta, kiinteistöistä, turvapalveluista ja puhelin- ja hyvinvointipalveluista, aiotaan yhtiöittää, eikä sitä haluta. Hanskat naulaan ja lakkoon.
Minäkin järjestäydyin eilen puolison luo, kun ajattelin taksin saannin olevan tänään vaikeaa. Sitten tuumailin meneväni kaupungille, mutta tietysti luovuin samasta syystä siitäkin. Huomenaamulla suoritan viimeksi mainitun ja sitten sairaalaan. Luultavasti kaupunki on jo silloin normalisoitunut. Kökötän tänään kotona, eikä tänne tule vettä. Aamusta iltapäivään on hanoissa kuivaa. Talletin eilen muutamaan kippoon, jos tarvitsen.
Muutaman tunnin kestoisia vedettömiä asuintaloja muistan vuosien varrella olleen useitakin. Muistan myös lakkoja, jotka ovat pysäyttäneet julkisen liikenteen. Yleislakkojakin Suomen historia tuntee.Niitä on Suomessa ollut kolme, vuosina 1905,1917 ja 1956 sekä vielä yleislakoksi nimetty SAK:n kaksipäiväinen vuonna 1986. Näillä kaikilla on ollut vissi tarkoitus, kuten tälläkin tänään alkaneella työnseisauksella, saada elämä lamautetuksi ja sitä myöten aikaan se, mitä tahdotaan. Lakosta on aina menoja, suuriakin. Ihmettelen, miksi päästetään asiat tähän viimeiseen menettelytapaan asti, kun kuitenkin on tehtävä kompromisseja puolin ja toisin. Lakon seuraukset kohdistuvat viattomiin kansalaisiin, joilla ei ole osaa eikä arpaa kulloisissakin tavoitteissa. Näin onkin tarkoitus ja lakko puree.
Uutiset kertovat joidenkin kymmenien anarkistien estävän korvaavien bussien lähtöä pysäkeiltä. Roikkuvat oviaukoissa tai seisovat bussin edessä. Aja päälle, jos uskallat. No, huomenna tämä kaikki on ohi. Vai liittyykö mukaan lisää tukilakkolaisia?
23. syyskuuta 2014
21. syyskuuta 2014
POP JA ROCK
Popmusiikki on jäänyt kohdallani väliin. Nuoruuteni oli iskelmien aikaa, eivätkä Beatlesitkaan 1960-luvulla erityisemmin säväyttäneet. Eilen asetuin oikein YouTuben eteen ja kaivoin tietokoneelta esille Beatles-musiikkia. Näissä katsomissani videoissa Beatles-herrat vaikuttivat ihan katsottavilta ja kuunneltavilta. Elegantin pienieleistä esiintymistä, kun vertaa tämän ajan musikanttien lavaesiintymisiin. Nyt pitää olla valoefektejä, lavasteita ja jumalatonta meteliä, eläimellisiä äännähdyksiä ja loputonta koikkelehtimista estradilla. Minusta Beatlesit myös lauloivat sanan oikeassa merkityksessä. Oikeastaan minua alkoi kaduttaa, etten ollut 1960-1970 kiinnostuneempi heidän musiikistaan.
Olisin ehtinyt Elvis Presley-huumaan mukaan 1950-luvulta lähtien, jos olisi ollut kiinnostusta. Ei ollut. Ikääkin olisi ollut jo tarpeeksi.Vasta nyt aikuisena olen mielistynyt katsellessani hänestä tehtyjä dokumentteja, elokuvia ja kuunnellut hänen lauluaan. Hänen liikehdintänsä lavalla sai maailman kukkahattutädit takajaloilleen ja oli aika, kun häntä kiellettiin heiluttelemasta ruumistaan ja jalkojaan esiintyessään. Muistan nähneeni hänen tehneen pilaa tästä jossakin konsertissaan, jonka olen tv:ssä nähnyt. Kun huomasin olevani viehättynyt Presleyn lauluista, menin levyjä ostamaan. Kuuntelin ja ihastuin lisää. Yhä nousee ihoni kananlihalle kuullessani Love Me Tender.
No, nyt olisivat sekä Beatlesit että Presley vanhoja herroja. Beatleseista kaksi kuollut ja Elviskin maan povessa. Sanonta, joka sai alkunsa jo 1960- luvulla, "Mr. Presley has left the building", on jäänyt elämään ja rockin kuningas onkin jättänyt nyt lopullisesti rakennuksen.
Minä kuuntelen YouTubesta Beatleseita ja soittelen Presleyn cd-levyjä ja nautin. Olohuoneessa jo näin iltojen pimetessä palavat kynttilät. Käperryn sohvan nurkkaan ja annan menneitten aikojen popin ja rockin tunkeutua tajuntaani. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
Olisin ehtinyt Elvis Presley-huumaan mukaan 1950-luvulta lähtien, jos olisi ollut kiinnostusta. Ei ollut. Ikääkin olisi ollut jo tarpeeksi.Vasta nyt aikuisena olen mielistynyt katsellessani hänestä tehtyjä dokumentteja, elokuvia ja kuunnellut hänen lauluaan. Hänen liikehdintänsä lavalla sai maailman kukkahattutädit takajaloilleen ja oli aika, kun häntä kiellettiin heiluttelemasta ruumistaan ja jalkojaan esiintyessään. Muistan nähneeni hänen tehneen pilaa tästä jossakin konsertissaan, jonka olen tv:ssä nähnyt. Kun huomasin olevani viehättynyt Presleyn lauluista, menin levyjä ostamaan. Kuuntelin ja ihastuin lisää. Yhä nousee ihoni kananlihalle kuullessani Love Me Tender.
No, nyt olisivat sekä Beatlesit että Presley vanhoja herroja. Beatleseista kaksi kuollut ja Elviskin maan povessa. Sanonta, joka sai alkunsa jo 1960- luvulla, "Mr. Presley has left the building", on jäänyt elämään ja rockin kuningas onkin jättänyt nyt lopullisesti rakennuksen.
Minä kuuntelen YouTubesta Beatleseita ja soittelen Presleyn cd-levyjä ja nautin. Olohuoneessa jo näin iltojen pimetessä palavat kynttilät. Käperryn sohvan nurkkaan ja annan menneitten aikojen popin ja rockin tunkeutua tajuntaani. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
19. syyskuuta 2014
TIISTAINA TYSSÄÄ, JOS TYSSÄÄ
Yöt viileitä ja päivienkin jo luvattu kylmenevän. Ja niinhän se kuuluukin olla syyskuun puolen välin jälkeen. Vein puolison la-hoitoon. Menimme ennen lounasaikaa. Pantiin laitosvaatteet päälle. Pyörätuolissa lounaspöytään ja minä syötin. Mies väsyi tästä kaikesta, että vuoteeseen päästyään hoitajan avustamana, nukahti oitis. Lähdin kotiin. Panin pyykkikoneen töihin. Tänään aion tervehtimään.
Leikkauspäivästä ei ole tietoa tullut. Linkuttelen entiseen tahtiin, mutta otan hissunkissun elämän nyt kun voin. Lepään paljon ja syön kipupillereitä. Ikävöin puolisoa, vaikka päätin olla ikävöimättä.
Olen paniikissa. Ensi tiistaina saattaa tyssätä metrojen ja ratikoiden kulku. Talossa on myös vesikatko. Kumpikin asia mullistaa elämääni. Vaikka kuinka aion olla ulos menemättä, enkä enää aikoihin ole edes yleisiä kulkupelejä käyttänyt, niin panikoin jo nyt. Työmatkalaisia ja muita ratikan ja metron käyttäjiä varten pannaan bussit liikenteeseen.Taksit saattavat olla kiven alla ja vettä tarvitsen aivan varmasti saavikaupalla juuri tiistaina. Otan talteen jokaiseen kippoon.
Juuri eilen juttelin kampaajani kanssa, kuinka hemmoteltuja me nykyajan ihmiset olemme. Kun tulee joku poikkeuksellinen asia tavalliseen arkeemme, heittäydymme avuttomiksi. Kun liikennevalot eivät syystä tai toisesta ole käytössä, emme osaa ajaa. Sekameska liikenteessä syntyy heti, kun ohjaus on poissa. Kun vesi loppuu hanoista, miten siitä kammotuksesta selviää? Pitäisi vetää vessa ja pestä konepyykkiä.
Kampaaja pani eilen eteen Seiska-lehden ja vaati lukeman, että tiedän. Avasin tämän hämmästyttävän uutislehden ja sain tietää julkkisten ulosottoasioista. Nimet ja kuvat, kaikki monella sivulla framilla. Nyt kansa sitten tietää. Niin, ja minä. Mitä näilläkin tiedoilla tekee?
Leikkauspäivästä ei ole tietoa tullut. Linkuttelen entiseen tahtiin, mutta otan hissunkissun elämän nyt kun voin. Lepään paljon ja syön kipupillereitä. Ikävöin puolisoa, vaikka päätin olla ikävöimättä.
Olen paniikissa. Ensi tiistaina saattaa tyssätä metrojen ja ratikoiden kulku. Talossa on myös vesikatko. Kumpikin asia mullistaa elämääni. Vaikka kuinka aion olla ulos menemättä, enkä enää aikoihin ole edes yleisiä kulkupelejä käyttänyt, niin panikoin jo nyt. Työmatkalaisia ja muita ratikan ja metron käyttäjiä varten pannaan bussit liikenteeseen.Taksit saattavat olla kiven alla ja vettä tarvitsen aivan varmasti saavikaupalla juuri tiistaina. Otan talteen jokaiseen kippoon.
Juuri eilen juttelin kampaajani kanssa, kuinka hemmoteltuja me nykyajan ihmiset olemme. Kun tulee joku poikkeuksellinen asia tavalliseen arkeemme, heittäydymme avuttomiksi. Kun liikennevalot eivät syystä tai toisesta ole käytössä, emme osaa ajaa. Sekameska liikenteessä syntyy heti, kun ohjaus on poissa. Kun vesi loppuu hanoista, miten siitä kammotuksesta selviää? Pitäisi vetää vessa ja pestä konepyykkiä.
Kampaaja pani eilen eteen Seiska-lehden ja vaati lukeman, että tiedän. Avasin tämän hämmästyttävän uutislehden ja sain tietää julkkisten ulosottoasioista. Nimet ja kuvat, kaikki monella sivulla framilla. Nyt kansa sitten tietää. Niin, ja minä. Mitä näilläkin tiedoilla tekee?
15. syyskuuta 2014
RAKKAUS
Katselin ehkä kolmannen kerran Clint Eastwoodin ohjaaman elokuvan Hiljaiset sillat (The Bridges of Madison County,1995) ja itkin. Elokuva perustuu James Wallerin romaaniin, Clint Eastwood ja Meryl Streep pääosissa. Tarina kertoo Francesca Johnsonin ja Robert Kincaidin rakkaudesta. Aikaa heillä tunteelleen oli neljä päivää. Sinä aikana oli elettävä koko elämä, kuten Robert sanoi. Itkin koko ajan ihan alusta alkaen, koska tiesin elokuvan lopun ja muistin juonen kokonaan.
Kävin kerran mainoskatkon aikana silittämässä puolison poskea, kun jotenkin tuntui, että se oli tehtävä. Puoliso ynisi jotain ja tulkitisn sen "mäkin rakastan sua". No, onhan meilläkin vanha avioliitto ja alkuhohto muuttunut arjen rutiiniksi jo vuosia sitten, kuten Francescankin avioliitto. Mutta ollaan pysytty leikissä mukana. Tuommoinen leffa panee aina ajattelemaan. Jo sitäkin, että miksei tavallisessa elämässä tavalliselle ihmiselle satu kohdalle noin kiihkeää, aitoa ja syvää neljän päivän rakkautta?
Olen joskus lukenut vanhoja tyttöaikojen päiväkirjojani. Odotin aina sitä Suurta Rakkautta, joita oli elokuvissa. Odotin ja toivoin. Mutta todellinen elämä ei olekaan kuten elokuvissa, eikä Robert Kincaid ole rakastajana. Yhdelle päiväkirjan sivulle olin liimannut muutaman sinisen painon alla olleen orvokin. Muistan tapauksen. Olin luullut löytäneeni Rakkauden ja Sen Oikean Matti-nimeltään. Hänhän saatteli minut usein koulusta kotiin ja kantoi laukkuani. Meillä kotona hän luki minulle ääneen Runebergia. Olin iki-ihastunut, sillä kukaan muu ei minulle ollut koskaan lukenut Runebergia. Mutta kun alkoi uusi lukukausi koulussa, Matin hehkuvan tunteen kohteena olikin eräs samalla luokalla oleva Ulla. Minä itkin ja liimasin ne kukat päiväkirjaani, vaikka en ollut niitä Matilta saanutkaan. Ajatus inhotti, jos Matti luki Ullallekin Runebergia. Se ei inhottanut, kun taas seuraavan lukukauden alettua, Matti saatteli kotiin erästä Marja-Liisaa.
Oikeassa elämässä ei siis aina löydy Suurta Rakkautta, vaikkakin rakkauksia ja rakkaita, rakastumisia. Ja tunteet ovat aitoja aivan varmasti. Rakkautta on montaa lajia ja me kukin ilmaisemme ne tavallamme. Pysytellessämme kaikkien karikkojen keskellä suhteessa, on sekin rakkautta, vaikka joillakin saattaa olla myös uhrautumista kuten elokuvan Francescalla. Kun Francescan tuhka uurnasta lensi taivaan tuuliin Rosemanin sillan kaiteen yli, valuivat kyyneleet valtoimenaan poskilleni. Robertin viimeisenä tahtona oli myös saada tuhkansa lentämään Rosemanin sillalta. Itkin vielä, kun painoin pääni tyynylle. Käteni etsi puolison käden. Se oli lämmin ja hän nukkui. Tämäkin on rakkautta.
Kävin kerran mainoskatkon aikana silittämässä puolison poskea, kun jotenkin tuntui, että se oli tehtävä. Puoliso ynisi jotain ja tulkitisn sen "mäkin rakastan sua". No, onhan meilläkin vanha avioliitto ja alkuhohto muuttunut arjen rutiiniksi jo vuosia sitten, kuten Francescankin avioliitto. Mutta ollaan pysytty leikissä mukana. Tuommoinen leffa panee aina ajattelemaan. Jo sitäkin, että miksei tavallisessa elämässä tavalliselle ihmiselle satu kohdalle noin kiihkeää, aitoa ja syvää neljän päivän rakkautta?
Olen joskus lukenut vanhoja tyttöaikojen päiväkirjojani. Odotin aina sitä Suurta Rakkautta, joita oli elokuvissa. Odotin ja toivoin. Mutta todellinen elämä ei olekaan kuten elokuvissa, eikä Robert Kincaid ole rakastajana. Yhdelle päiväkirjan sivulle olin liimannut muutaman sinisen painon alla olleen orvokin. Muistan tapauksen. Olin luullut löytäneeni Rakkauden ja Sen Oikean Matti-nimeltään. Hänhän saatteli minut usein koulusta kotiin ja kantoi laukkuani. Meillä kotona hän luki minulle ääneen Runebergia. Olin iki-ihastunut, sillä kukaan muu ei minulle ollut koskaan lukenut Runebergia. Mutta kun alkoi uusi lukukausi koulussa, Matin hehkuvan tunteen kohteena olikin eräs samalla luokalla oleva Ulla. Minä itkin ja liimasin ne kukat päiväkirjaani, vaikka en ollut niitä Matilta saanutkaan. Ajatus inhotti, jos Matti luki Ullallekin Runebergia. Se ei inhottanut, kun taas seuraavan lukukauden alettua, Matti saatteli kotiin erästä Marja-Liisaa.
Oikeassa elämässä ei siis aina löydy Suurta Rakkautta, vaikkakin rakkauksia ja rakkaita, rakastumisia. Ja tunteet ovat aitoja aivan varmasti. Rakkautta on montaa lajia ja me kukin ilmaisemme ne tavallamme. Pysytellessämme kaikkien karikkojen keskellä suhteessa, on sekin rakkautta, vaikka joillakin saattaa olla myös uhrautumista kuten elokuvan Francescalla. Kun Francescan tuhka uurnasta lensi taivaan tuuliin Rosemanin sillan kaiteen yli, valuivat kyyneleet valtoimenaan poskilleni. Robertin viimeisenä tahtona oli myös saada tuhkansa lentämään Rosemanin sillalta. Itkin vielä, kun painoin pääni tyynylle. Käteni etsi puolison käden. Se oli lämmin ja hän nukkui. Tämäkin on rakkautta.
14. syyskuuta 2014
SINUNKAUPAT
Haaleaa maitokahvia mukissa, puoliso vuoteessa, talo sunnuntaihiljainen. Koivuissa näkyy keltaista ja maassa rypistyneitä lehtiä. Tuoksuu syksylle.
Risto Rasakin huomannut kesän vaihtuneen syksyyn:
Syksy.
Katulyhdyn valossa
hyönteiset käyvät
röntgenissä.
Pian ei ole hyönteisiäkään kuin joitakin huolimattoman emännän kotinurkissa talviuneen vaipuneina tai kuolleeksi kuivuneina. Joitakin on paennut puun kuoren sisään antautuakseen pakkasella nälkäisen pikkulinnun ateriaksi. Viikko, pari, niin lehtipuut ovat kaljuuntuneet ja kävellessä maassa lehtikasoissa kahisee. Kesämekot talvehtimassa kaapeissa, aurinkovarjot taiteltu parvekkeilla kokoon. Lasten hiekkalaatikossa yksinäisiä unohtuneita lapioita ja pieni punainen ämpäri.
Mahtaako kukaan muistaa sinunkauppoja? Onko nuori polvi edes moisista kuullut mitään? Minun ikäpolveni tietää ja muistaa. Minä olen tehnyt sinunkaupat yläkerran O:n kanssa. Olemme sitkeästi teititelleet ja viime aikoina O on antanut ymmärtää, että hän on "sinä". En ole tarttunut syöttiin, koska vanhojen käyttäytymissääntöjen mukaan naisella on oikeus ehdottaa, jos toinen osapuoli on mies (jos molemmat ovat naisia, niin ehdotus kuuluu vanhemmalle naiselle). Nainen siis tekee tiettäväksi halunsa tulla tuttavallisemmaksi miehen kanssa. Minä halusin vihdoin ja viimein. Ja niin me sinetöimme uudenlaisen tuttavuutemme kertomalla etunimemme, vaikka ne jo tiesimme, ja kättelemällä. Eräs vanhempi naisnäyttelijä on kerran minulle sanonut, että sinunkaupat on kuin keskinäinen lahja. Ehkä tämäkin O:n kanssa on sellainen. Nyt sitten on äärimmäisen epäkohteliasta teititellä. Tämä pitää muistaa.
Huomenna Kotiavun pesuhoitajat ja he Kotisairaalan pyynnöstä mittaavat puolison verenpaineen. Toivottavasti. Tiistaina tuuraaja ja vastedes tuurauspäivä onkin tiistai. Keskiviikkona vien puolison intervallihoitoon. Sitten alan odotella tietoja ortopediltä. Jos leikkaus tulee piankin, alkaa taas aikamoinen rumba miehen hoitopaikasta, joka olisi nyt alkavalle intervallihoitopaikalle jatkoa. Tämän hoitaa sosiaalitoimisto. Ensin kuitenkin saatava tietoa leikkauksen ajankohdasta. Hiukan koko juttu harmittaa.
Risto Rasakin huomannut kesän vaihtuneen syksyyn:
Syksy.
Katulyhdyn valossa
hyönteiset käyvät
röntgenissä.
Pian ei ole hyönteisiäkään kuin joitakin huolimattoman emännän kotinurkissa talviuneen vaipuneina tai kuolleeksi kuivuneina. Joitakin on paennut puun kuoren sisään antautuakseen pakkasella nälkäisen pikkulinnun ateriaksi. Viikko, pari, niin lehtipuut ovat kaljuuntuneet ja kävellessä maassa lehtikasoissa kahisee. Kesämekot talvehtimassa kaapeissa, aurinkovarjot taiteltu parvekkeilla kokoon. Lasten hiekkalaatikossa yksinäisiä unohtuneita lapioita ja pieni punainen ämpäri.
Mahtaako kukaan muistaa sinunkauppoja? Onko nuori polvi edes moisista kuullut mitään? Minun ikäpolveni tietää ja muistaa. Minä olen tehnyt sinunkaupat yläkerran O:n kanssa. Olemme sitkeästi teititelleet ja viime aikoina O on antanut ymmärtää, että hän on "sinä". En ole tarttunut syöttiin, koska vanhojen käyttäytymissääntöjen mukaan naisella on oikeus ehdottaa, jos toinen osapuoli on mies (jos molemmat ovat naisia, niin ehdotus kuuluu vanhemmalle naiselle). Nainen siis tekee tiettäväksi halunsa tulla tuttavallisemmaksi miehen kanssa. Minä halusin vihdoin ja viimein. Ja niin me sinetöimme uudenlaisen tuttavuutemme kertomalla etunimemme, vaikka ne jo tiesimme, ja kättelemällä. Eräs vanhempi naisnäyttelijä on kerran minulle sanonut, että sinunkaupat on kuin keskinäinen lahja. Ehkä tämäkin O:n kanssa on sellainen. Nyt sitten on äärimmäisen epäkohteliasta teititellä. Tämä pitää muistaa.
Huomenna Kotiavun pesuhoitajat ja he Kotisairaalan pyynnöstä mittaavat puolison verenpaineen. Toivottavasti. Tiistaina tuuraaja ja vastedes tuurauspäivä onkin tiistai. Keskiviikkona vien puolison intervallihoitoon. Sitten alan odotella tietoja ortopediltä. Jos leikkaus tulee piankin, alkaa taas aikamoinen rumba miehen hoitopaikasta, joka olisi nyt alkavalle intervallihoitopaikalle jatkoa. Tämän hoitaa sosiaalitoimisto. Ensin kuitenkin saatava tietoa leikkauksen ajankohdasta. Hiukan koko juttu harmittaa.
13. syyskuuta 2014
HELSINKIÄ ENNEN JA NYT
HS:n kuukausiliitteesä on hauska kuvasarja Helsingistä ennen ja nyt vaihtokuvina. Moni rakennus samannäköinen kuin ennen, entisöitynä vanhaa kunnioittaen. Ympäristö tietysti muuttunut, puut kasvaneet tai uusia, taloja pykätty viereen, pitkät naisten hameet muuttuneet minikokoisiksi. Minäkin blogissani joskus kirjoitellut joistakin näistä paikoista kuten Korkeasaaren alusta, Kaisaniemen ravintolasta, Vanhasta Kauppahallista jne. Samoja lähdekirjoja käyttäen kuin Nyt-kuukausiliite. Pidän näistä vertailuista ja syvästi suren, kun jokin rakennus on romutettu uuden tieltä. Kuvasarjaa on lysti katsella ja nähdä, miltä Stadi on näyttänyt 125 vuotta sitten.
Signe Brander 1900-luvun alussa ikuisti kamerallaan silloista Helsinkiä, josta olemme hänelle kiitollisia. Branderista on kirjoitettu paljon, jopa minäkin blogissa. Hänen valokuviaan on kirjoissa ja näyttelyissä. Brander oli valokuvaajanaiseksi aikamoinen jehu ja sai ihmetystä aikaan sukupuolensa takia. Nainen ja erittäin raskas kamera turuilla ja toreilla vuodenajasta riippumatta.
Seuraavaksi siirryn ilman aasinsiltaa 1800-luvun rotuoppiin, josta myös luin Helsingin Sanomista. Asiahan oli niin tämän opin mukaisesti, että viina ei sovi missään tapauksessa intiaaneille, eskimoille eikä totisesti ainakaan suomea puhuville suomalaisille. Jälkimmäistä kansanryhmää pidettiin alempiarvoisena verrattuna ruotsia puhuviin. No, ruotsinkieliset kuuluivat suurelta osin ylempään keskiluokkaan ja yläluokkaan. Olivat ehdottomasti bättre folkia. Joissakin kodeissa puhuttiin kyllä ranskaakin. Se se vasta hienoa oli. Ajat ja tavat ovat muuttuneet ja ruotsinkieli on vähemmistönä nykyisin Suomessa. Jopa venäjää puhutaan enemmän. Englanti tuppautuu kaikkialle ja varsinkin nuorten kieli on englantivoittoista. Tosin kuulee vanhemmankin väestön puhuvan tätä kieltä ja se kyllä särähtää minun korvaani. Pääministerikin on joutunut kieli-ihmisten hampaisiin liian rentojen sanavalintojensa takia. Hän otti vaarin ja puhuu nyt kirjakieltä virallisissa tilaisuuksissa.
Joskus mietin, mahdanko olla liiaksi tapoihini kangistunut, kun kaikki uudet asiat eivät hetikään saa siunaustani? Haikailen hyvien tapojen, kauniin puheen, välittämisen ja siistin pukeutumisen perään. Onneksi on jo niin viileää, että herraihmisten paidattomuus on kadonnut katukuvasta. Aikamoinen näky, kun vastaan asteli tuuhealla karvoituksella ja hikipisaroilla verhottu mieshenkilö ilman ruumiinsa yläosaa peittävää vaatekappaletta. Olenko tiukkapipoinen? Olen ja en. Hyväksyn toki muutoksia, mutta niiden pitäisi olla hyvän maun mukaisia ja ketään loukkaamattomia. Mutta sitä en tule koskaan hyväksymään, kun vuonna 1897 valmistunut Theodor Höijerin suunnittelema talo Alfred Norrménille purettiin vuonna 1960. Tilalle tuli se, mikä siinä Katajanokan sillan kupeessa kököttää, valkoinen "sokeripala", Alvar Aallon Enso-rakennus. Virhe! Korvaamaton virhe! Joskus Norrménin palatsin kuva on ollut vaihtokuvana Helsingin Sanomissa ennen ja nyt-palstalla. Melkein itken.
Signe Brander 1900-luvun alussa ikuisti kamerallaan silloista Helsinkiä, josta olemme hänelle kiitollisia. Branderista on kirjoitettu paljon, jopa minäkin blogissa. Hänen valokuviaan on kirjoissa ja näyttelyissä. Brander oli valokuvaajanaiseksi aikamoinen jehu ja sai ihmetystä aikaan sukupuolensa takia. Nainen ja erittäin raskas kamera turuilla ja toreilla vuodenajasta riippumatta.
Seuraavaksi siirryn ilman aasinsiltaa 1800-luvun rotuoppiin, josta myös luin Helsingin Sanomista. Asiahan oli niin tämän opin mukaisesti, että viina ei sovi missään tapauksessa intiaaneille, eskimoille eikä totisesti ainakaan suomea puhuville suomalaisille. Jälkimmäistä kansanryhmää pidettiin alempiarvoisena verrattuna ruotsia puhuviin. No, ruotsinkieliset kuuluivat suurelta osin ylempään keskiluokkaan ja yläluokkaan. Olivat ehdottomasti bättre folkia. Joissakin kodeissa puhuttiin kyllä ranskaakin. Se se vasta hienoa oli. Ajat ja tavat ovat muuttuneet ja ruotsinkieli on vähemmistönä nykyisin Suomessa. Jopa venäjää puhutaan enemmän. Englanti tuppautuu kaikkialle ja varsinkin nuorten kieli on englantivoittoista. Tosin kuulee vanhemmankin väestön puhuvan tätä kieltä ja se kyllä särähtää minun korvaani. Pääministerikin on joutunut kieli-ihmisten hampaisiin liian rentojen sanavalintojensa takia. Hän otti vaarin ja puhuu nyt kirjakieltä virallisissa tilaisuuksissa.
Joskus mietin, mahdanko olla liiaksi tapoihini kangistunut, kun kaikki uudet asiat eivät hetikään saa siunaustani? Haikailen hyvien tapojen, kauniin puheen, välittämisen ja siistin pukeutumisen perään. Onneksi on jo niin viileää, että herraihmisten paidattomuus on kadonnut katukuvasta. Aikamoinen näky, kun vastaan asteli tuuhealla karvoituksella ja hikipisaroilla verhottu mieshenkilö ilman ruumiinsa yläosaa peittävää vaatekappaletta. Olenko tiukkapipoinen? Olen ja en. Hyväksyn toki muutoksia, mutta niiden pitäisi olla hyvän maun mukaisia ja ketään loukkaamattomia. Mutta sitä en tule koskaan hyväksymään, kun vuonna 1897 valmistunut Theodor Höijerin suunnittelema talo Alfred Norrménille purettiin vuonna 1960. Tilalle tuli se, mikä siinä Katajanokan sillan kupeessa kököttää, valkoinen "sokeripala", Alvar Aallon Enso-rakennus. Virhe! Korvaamaton virhe! Joskus Norrménin palatsin kuva on ollut vaihtokuvana Helsingin Sanomissa ennen ja nyt-palstalla. Melkein itken.
12. syyskuuta 2014
HELENA PETÄISTÖN PARIISI, VERSAILLES JA GIVERNY
Tilasin ja sain Celiasta taas muutaman äänikirjan, mukana Helena Petäistön viimeisin Pariisi,Versailles,Giverny á la Helena Petäistö. Kuten tiedämme, on Petäistö toimittaja, kolumnisti, kirjailija ja vahva Pariisin tuntija. Viimeisimmässä kirjassaan hän kertoo kotikaupungistaan Pariisista sekä Versaillesista ja Givernysta. Jälkimmäisen tietää, jos tietää Claude Monetin (1840-1926) ja hänen Lummelampensa (1899). Taiteilija syntyi Pariisissa, mutta kuoli Givernyssä, jossa myöhemmin asui. Tämän suuren impressionistin talo sekä puutarha toimii nykyisin museona. En ole ollut koskaan, mutta minulla on Lummelampi-magneetti jääkaapin ovessa ja hyllyssä kirjoja Monetista. Olen saanut geeneissä äidiltäni rakkauden lumpeisiin ja niitä kasvoi muutamia mökkijärvessäkin kilpaa ulpukoiden kanssa. Äiti väitti, että joutsenet eivät syö mitään muuta kuin lumpeenkukkia. Ehkä ne siksi ovatkin niin uljaan kauniita lintuja.
Helena Petäistö kertoo lämmöllä ja rakkaudella näistä kolmesta paikasta, Pariisi, Versailles ja Giverny. Pariisista tietää kaiken, myös sen ravintoloista, joista kirjassaan puhuu. Pariisin hienompiin ravintoloihin ei kannata mennä muuten kuin tyylikkäästi puettuna. Jos yrittää päästä sisälle lenkkitossuissa, pöytiä ei ole. Muutenkin Pariisin katukuva nyt, kuin myös minun siellä ollessani, huokuu eleganssia ja glamouria, josta Helena Petäistö on hyvä esimerkki. Minä olin kovin nuori tyttö ollessani Pariisissa ja olen pahoillani, että siellä käyminen jää vain yhteen kertaan. Nyt nauttisin kaupungista eri tavoin ja taatusti kävisin myös Givernyssa. No, Versaillessa kävin. Se kuului, ja ehkä kuuluu yhä, jokaisen turistin menovinkkeihin. Palatsissa prameilevaa kauneutta, kultaa ja purppuraa, sadoittan peilejä, saleja toinen toisensa perään, kaikkea, mitä Versaillessa 1600-luvulla Ludvig XIV vain tahtoi ympärilleen muutettuaan silloiseen kyläpahaseen Pariisin liepeillä. Nyt Versailles on 86 000 asukkaan kaupunki, jonka vetonaulana on tämä upea palatsi.
Pariisissa on Seinen vasen laita, joka on kulttuuria täynnä ja sillä asuu myös Helena Petäistö, eikä halua muualla asuakaan. Siellä on Montparnasse, jossa monet kuuluisuudet ovat asuneet muun muassa Picasso,Chagall, Dalí, Degas, Henry Miller ja jopa maanpaossa Lenin ja Trotski. Kyllä minäkin vanhempieni kanssa kuljin pitkin Seinen vasenta laitaa kuin myös oikeaa. Pariisi on rakastavaisten kaupunki. Minäkin olin rakastunut. Sydämeni oli jäänyt Frakfurtiin Saksaan poikaystäväni luokse. Oi, jospa hän olisi ollut kanssani Seinen rannoilla!
No, palaan joidenkin vuosikymmenien jälkeen taas Pariisiin nyt oppaana Helena Petäistö.
Helena Petäistö kertoo lämmöllä ja rakkaudella näistä kolmesta paikasta, Pariisi, Versailles ja Giverny. Pariisista tietää kaiken, myös sen ravintoloista, joista kirjassaan puhuu. Pariisin hienompiin ravintoloihin ei kannata mennä muuten kuin tyylikkäästi puettuna. Jos yrittää päästä sisälle lenkkitossuissa, pöytiä ei ole. Muutenkin Pariisin katukuva nyt, kuin myös minun siellä ollessani, huokuu eleganssia ja glamouria, josta Helena Petäistö on hyvä esimerkki. Minä olin kovin nuori tyttö ollessani Pariisissa ja olen pahoillani, että siellä käyminen jää vain yhteen kertaan. Nyt nauttisin kaupungista eri tavoin ja taatusti kävisin myös Givernyssa. No, Versaillessa kävin. Se kuului, ja ehkä kuuluu yhä, jokaisen turistin menovinkkeihin. Palatsissa prameilevaa kauneutta, kultaa ja purppuraa, sadoittan peilejä, saleja toinen toisensa perään, kaikkea, mitä Versaillessa 1600-luvulla Ludvig XIV vain tahtoi ympärilleen muutettuaan silloiseen kyläpahaseen Pariisin liepeillä. Nyt Versailles on 86 000 asukkaan kaupunki, jonka vetonaulana on tämä upea palatsi.
Pariisissa on Seinen vasen laita, joka on kulttuuria täynnä ja sillä asuu myös Helena Petäistö, eikä halua muualla asuakaan. Siellä on Montparnasse, jossa monet kuuluisuudet ovat asuneet muun muassa Picasso,Chagall, Dalí, Degas, Henry Miller ja jopa maanpaossa Lenin ja Trotski. Kyllä minäkin vanhempieni kanssa kuljin pitkin Seinen vasenta laitaa kuin myös oikeaa. Pariisi on rakastavaisten kaupunki. Minäkin olin rakastunut. Sydämeni oli jäänyt Frakfurtiin Saksaan poikaystäväni luokse. Oi, jospa hän olisi ollut kanssani Seinen rannoilla!
No, palaan joidenkin vuosikymmenien jälkeen taas Pariisiin nyt oppaana Helena Petäistö.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)