Yöllä lueskelin ulkosuomalaisten blogeja. Tarinaa etelästä pohjoiseen, kaukaisilta mailta, ikuisesta kesästä ja tundran tuntumasta. Meitä on monessa paikassa. Juurikaan kukaan ei blogissa ainakaan kerro ikävöivänsä kotimaataan, mutta saattaa sydänalassa olla pienoinen kaipuu kuitenkin. Käyvät silloin tällöin, tuovat perheensäkin, täällä on mummit ja ukit monella, muut sukulaiset tallella. Hyvä kun eivät unohda maata, jossa syntyivät. Seuraava polvi ja sitä seuraava jo saattaa jättää täällä käymiset. Eivät koe omakseen, ei syytä tulla. Suomalaisuus on kuitenkin veressä vaikka vuosien saatossa haalistuen. Joku joskus kertoo isoisoisoisoisoäidin tai -isän olleen suomalaisen. Tulleen pohjoisesta maasta, sieltä, missä aurinko ei laske kesäisin ja missä on paljon järviä. Ehkä ajattelee, mennäänkö joskus käymään? Sen maan nimi on Suomi.
Blogeissa siteerataan usein Tommy Tabermannia.Häntä, jota sanotaan rakkauden saarnamieheksi.Emme saaneet häntä pitää, vaan sairaus miehen vei. Hänen ajatuksensa jäivät.
"Minä uskon / aamujen valoon /ihmisen syliin / ja rakkauden hitauteen / minä uskon rakkauteen / joka kulkee etanan lailla / ei yhden sydämen poikki / yhdessä elämässä loiki ... "
"...minä uskon rakkauden hitauteen. Minä uskon."
Koivupuut ovat alkaneet kellastua. Tämän huomasin eilen katsellessani puolison huoneesta ulos. Lehtiä putoili maahan piruettia tanssien. Panin Sinuhen syrjään ja näin syksyn. Kuuntelin puolison hengitystä avoimesta suusta. Silitin kättä, joka lepäsi peiton päällä. Jossakin kaukana olivat ne vuodet, jolloin olimme terveitä ja uskoimme huomiseen. Nyt on se "huomenna", enkä siihen enää yhtä raudanlujasti usko. Miten pärjään huomenna ja sen jälkeen? Usko itseesi, ihminen. Usko rakkauteen, joka meillä yhä on.
8. syyskuuta 2013
7. syyskuuta 2013
AAMUKAHVIMUKIN KERTOMAA
Tuijotan taas valkoista ruutua edessäni ja mietin, mitä kirjoitan, kirjoitanko mitään. Tämä viimeksi mainittu vaihtoehto olisi joskus paikallaan, vaan ei kuitenkaan tänään. Edessäni myös Kakkukeisarien pistaasipulla ja Kaisankodista kerran ostamani muki, jossa aamukahvia.
Vein joitakin vuosia sitten puolison lounaalle Espoon kartanohotelli Kaisankotiin. Emme olleet sitä ennen siellä käyneet, emmekä jälkeenkään päin, vaikka suunnitelmissa oli. Tiesin toki jotain Kaisankodista ja sen historiasta ja niin tietää moni muukin. Kerron silti. Presidentinrouva Kaisa Kallio (1878-1954) päätti 60-vuotis kansalaislahjallaan (375 000mk) tehdä jotain pysyvää, josta olisi hyötyä ja miksi ei huviakin. Lahjarahoillaan perusti työn ja elämän väsyttämille naisille lepokodin vuonna 1950 Kauniaisiin, jossa hoidettaisiin uupuneitten naisten sekä henkistä että fyysistä puolta. Tästä sai alkunsa Kaisankoti. Espoon Backbyn ratsutila, alunalkaen 1500-luvulta, tiluksineen tuli myyntiin 1957 ja Kaisa Kallion säätiö osti maat ja mannut päärakennuksen ollessa jo 1700-luvulta. Vuoden kuluttua ostosta avattiin uusi Kaisankoti Espoossa Backbyn kartanossa. Nykyisin se on avoinna kaikille, huoneita (50) voi vuokrata, käyskennellä raikkaassa ilmassa ja nauttia aterioita "seisovasta" pöydästä, kuten mekin silloisella lounaalla. Talossa ja myöhemmin pykätyissä piharakennuksissa on kokoustiloja, on hemmottelua porealtaissa sun muuta, mitä ehkä nykyisinkin työstä väsähtäneet, stressin uuvuttamat ihmiset virkistyäkseen tarvitsevat. Vanhat kartanon puiston puut olisivat voineet meillekin kertoa tarinaansa vuosisatojen takaa, mutta olivat vaiti vain alkukevään tuulen käydessä niitten oksistoissa.
Sinuhe taitaa jäädä kesken, en millään saa luetuksi loppuun maanantaihin mennessä tätä paksua opusta. Sinuhe on ikääntynyt entisestään, Sinuhen poika Thot, jonka olemassaolon Sinuhe kuuli myöhemmin, Meritin kanssa, kuoli äitinsä mukana kapakka Krokotiilinpyrstön tuhoisassa tulipalossa, uusi farao menehtynyt juotuaan kuolettavaa myrkkyä ja Egyptiä hallitsevat jälleen vanha jumalat. Tässä kohdin suunnilleen kirjassa olen luettuani yli 600 sivua.Vielä tänään ja huomennakin palaan Egyptinmaahan Sinuhen myötä ja sitten elämäni täyttää puolison hoivaaminen. Eikä hänessä ole tippaakaan kuninkaallista verta kuten Sinuhessa.
Herkkuun tein tilauksen. Tomittavat tiistaina. Maanantaiaamuna käyn itse Stockmannilla ja iltapäivällä mies tuodaan. Olen ilmoitellut jo meidän paluustamme takaisin ruotuun niihin kaupungin elimiin, joilta apua saamme. Fysioterapeutti on ensimmäisenä tulossa. Siitä sitten alkaa. Kaupungin väkeä lappaa kuin hollituvassa ikään ja lisää tuputtivat meille Laaksossa, josta kohteliaasti kieltäydyin luvaten kuitenkin harkita, jos tilanne niin vaatii. Ihmettelevät jälleen kerran, miten jaksan,osaan ja pystyn. No, ikäloppuhan (?) en nyt vielä ole ja ortopedikin kirjoitti saamaani paperiin "pirteä".
Vein joitakin vuosia sitten puolison lounaalle Espoon kartanohotelli Kaisankotiin. Emme olleet sitä ennen siellä käyneet, emmekä jälkeenkään päin, vaikka suunnitelmissa oli. Tiesin toki jotain Kaisankodista ja sen historiasta ja niin tietää moni muukin. Kerron silti. Presidentinrouva Kaisa Kallio (1878-1954) päätti 60-vuotis kansalaislahjallaan (375 000mk) tehdä jotain pysyvää, josta olisi hyötyä ja miksi ei huviakin. Lahjarahoillaan perusti työn ja elämän väsyttämille naisille lepokodin vuonna 1950 Kauniaisiin, jossa hoidettaisiin uupuneitten naisten sekä henkistä että fyysistä puolta. Tästä sai alkunsa Kaisankoti. Espoon Backbyn ratsutila, alunalkaen 1500-luvulta, tiluksineen tuli myyntiin 1957 ja Kaisa Kallion säätiö osti maat ja mannut päärakennuksen ollessa jo 1700-luvulta. Vuoden kuluttua ostosta avattiin uusi Kaisankoti Espoossa Backbyn kartanossa. Nykyisin se on avoinna kaikille, huoneita (50) voi vuokrata, käyskennellä raikkaassa ilmassa ja nauttia aterioita "seisovasta" pöydästä, kuten mekin silloisella lounaalla. Talossa ja myöhemmin pykätyissä piharakennuksissa on kokoustiloja, on hemmottelua porealtaissa sun muuta, mitä ehkä nykyisinkin työstä väsähtäneet, stressin uuvuttamat ihmiset virkistyäkseen tarvitsevat. Vanhat kartanon puiston puut olisivat voineet meillekin kertoa tarinaansa vuosisatojen takaa, mutta olivat vaiti vain alkukevään tuulen käydessä niitten oksistoissa.
Sinuhe taitaa jäädä kesken, en millään saa luetuksi loppuun maanantaihin mennessä tätä paksua opusta. Sinuhe on ikääntynyt entisestään, Sinuhen poika Thot, jonka olemassaolon Sinuhe kuuli myöhemmin, Meritin kanssa, kuoli äitinsä mukana kapakka Krokotiilinpyrstön tuhoisassa tulipalossa, uusi farao menehtynyt juotuaan kuolettavaa myrkkyä ja Egyptiä hallitsevat jälleen vanha jumalat. Tässä kohdin suunnilleen kirjassa olen luettuani yli 600 sivua.Vielä tänään ja huomennakin palaan Egyptinmaahan Sinuhen myötä ja sitten elämäni täyttää puolison hoivaaminen. Eikä hänessä ole tippaakaan kuninkaallista verta kuten Sinuhessa.
Herkkuun tein tilauksen. Tomittavat tiistaina. Maanantaiaamuna käyn itse Stockmannilla ja iltapäivällä mies tuodaan. Olen ilmoitellut jo meidän paluustamme takaisin ruotuun niihin kaupungin elimiin, joilta apua saamme. Fysioterapeutti on ensimmäisenä tulossa. Siitä sitten alkaa. Kaupungin väkeä lappaa kuin hollituvassa ikään ja lisää tuputtivat meille Laaksossa, josta kohteliaasti kieltäydyin luvaten kuitenkin harkita, jos tilanne niin vaatii. Ihmettelevät jälleen kerran, miten jaksan,osaan ja pystyn. No, ikäloppuhan (?) en nyt vielä ole ja ortopedikin kirjoitti saamaani paperiin "pirteä".
6. syyskuuta 2013
TULI SIRKUS PAPUKAIJA MIELEEN
Raahauduin eilen Stockmannille, kun idea oli ensin päähäni pälkähtänyt. Loppujen lopuksi koko seikkailu rollaattoreineen päivineen sujui hyvin, etten sanoisi mallikelpoisesti, ja sanonkin. Tosin en muualla ollut kuin Herkussa ja Alkossa. Ensinmainitusta pullaa ja muuta kevyttä kannettavaa (rollaattorin päällä) ja jälkimmäisestä viiniä. Sitten kotiin ja sen jälkeen Laaksoon. Puoliso kotiutetaan maanantaina ja kun kerroin hänelle, sanoi mies "kiva". Niin minustakin. Loppuvat nämä jokapäiväiset vierailut sairaalassa, jotka totta puhuen, näiden viikkojen ajan ovat työstä käyneet. Hoidan mieluummin kotona ja hoitoa hän tietysti yhä tarvitsee, vaikkakaan ei sairaalahoitoa. Väsynyt on, mutta toivon huomassani olemisen piristävän ainakin henkisesti. Teemme yhdessä työtä.
Posti toi eilen kortin Krakovasta, josta en aikaisemmin ole postia saanutkaan. L ja A lensivät Puolaan, nauttivat ja kävivät muun muassa suolakaivoksessa. Kristallikruunutkin suolasta, samoin seinillä reliefit ja niinikään veistokset samasta aineesta. "Suolaa,suolaa, enemmän suolaa" sanoi 1960-luvulla fakiiri Kronblom alias Nils Hedengren, näyttelijä, lastenohjelma Sirkus Papukaijassa. Nyt se oli taas ajankohtaista tässä kaivoksessa, joka ei enää toimi entisessä varsinaisessa tehtävässään, vaan turistinähtävyytenä toista sataa metriä syvällä maan uumenissa, jonne vei kolmisen sataa askelmaa. Hissillä saivat tulla ylös. Ihan minua huimasi, kun L kertoi kokemuksestaan niin syvällä maan kuoren alla.
Minusta ei olisi ollut menijäksi. Olen jo voinut kaikkea muuta kuin hyvin lähempänä pintaa tippukiviluolissa, jonne joihinkin olen kunnon turistina kammoakin uhmaten änkeytynyt ikään kuin asiaan kuuluvana toimenpiteenä. Mitä jos jotain kaatuu, putoaa ja tukkii ulospääsyn? Alimmaiset tallaantuu taatusti paniikin iskiessä ja jokaiselle oma henkikulta on tärkein, muista viis. Hiukan tämän suuntaista ihmiskäyttäytymistä koin joskus muinoin ollessani nykyisen puolisoni, silloisen poikaystävän, kanssa vappuna osakunnassa. Tuli Mantan lakituksen aika, joka noihin aikoihin tapahtui aina keskiyöllä. Kaikki talon eri osakunnista pakkaantuivat Ylioppilastalon rappusiin ja tungos oli melkoinen, kun piti päästä todistamaan Kauppatorin Havis Amandan pään pukemista. Siinä heikommat ruttaantuivat,naurettiin ja ilakoitiin, joku hukkasi kaverin, joku ylioppilaslakkinsa ja minä kadotin toisen kenkäni.Sillä lailla muitten mukana järjestäydyin torille, kun kaikki siinä iässä oli huoletonta ja iloista vailla toista kenkääkin.
Olen saanut uuden lukijan! Tämä tämmöinen on aina kertomisen väärti. Hän käyttää blogissaan nimimerkkiä Tiuku helisee tuulessa ja se on tavattoman kaunis nimi, runollinen. Jokainen kirjoittaja toivoo jonkun tekstejään lukevan, on hän oikea kirjailija, ammattilainen, tai laillani tämmöinen amatööri. Kiitoksia liittymisestä, luottamuksesta, Tiuku, hän, joka tuulessa helisee.
Posti toi eilen kortin Krakovasta, josta en aikaisemmin ole postia saanutkaan. L ja A lensivät Puolaan, nauttivat ja kävivät muun muassa suolakaivoksessa. Kristallikruunutkin suolasta, samoin seinillä reliefit ja niinikään veistokset samasta aineesta. "Suolaa,suolaa, enemmän suolaa" sanoi 1960-luvulla fakiiri Kronblom alias Nils Hedengren, näyttelijä, lastenohjelma Sirkus Papukaijassa. Nyt se oli taas ajankohtaista tässä kaivoksessa, joka ei enää toimi entisessä varsinaisessa tehtävässään, vaan turistinähtävyytenä toista sataa metriä syvällä maan uumenissa, jonne vei kolmisen sataa askelmaa. Hissillä saivat tulla ylös. Ihan minua huimasi, kun L kertoi kokemuksestaan niin syvällä maan kuoren alla.
Minusta ei olisi ollut menijäksi. Olen jo voinut kaikkea muuta kuin hyvin lähempänä pintaa tippukiviluolissa, jonne joihinkin olen kunnon turistina kammoakin uhmaten änkeytynyt ikään kuin asiaan kuuluvana toimenpiteenä. Mitä jos jotain kaatuu, putoaa ja tukkii ulospääsyn? Alimmaiset tallaantuu taatusti paniikin iskiessä ja jokaiselle oma henkikulta on tärkein, muista viis. Hiukan tämän suuntaista ihmiskäyttäytymistä koin joskus muinoin ollessani nykyisen puolisoni, silloisen poikaystävän, kanssa vappuna osakunnassa. Tuli Mantan lakituksen aika, joka noihin aikoihin tapahtui aina keskiyöllä. Kaikki talon eri osakunnista pakkaantuivat Ylioppilastalon rappusiin ja tungos oli melkoinen, kun piti päästä todistamaan Kauppatorin Havis Amandan pään pukemista. Siinä heikommat ruttaantuivat,naurettiin ja ilakoitiin, joku hukkasi kaverin, joku ylioppilaslakkinsa ja minä kadotin toisen kenkäni.Sillä lailla muitten mukana järjestäydyin torille, kun kaikki siinä iässä oli huoletonta ja iloista vailla toista kenkääkin.
Olen saanut uuden lukijan! Tämä tämmöinen on aina kertomisen väärti. Hän käyttää blogissaan nimimerkkiä Tiuku helisee tuulessa ja se on tavattoman kaunis nimi, runollinen. Jokainen kirjoittaja toivoo jonkun tekstejään lukevan, on hän oikea kirjailija, ammattilainen, tai laillani tämmöinen amatööri. Kiitoksia liittymisestä, luottamuksesta, Tiuku, hän, joka tuulessa helisee.
4. syyskuuta 2013
MINÄ KANNATAN
Minä kannatan! Yhtä innokkaasti kuin aikanaan Guggenheim-museon tulemista Helsinkiin (tulin järkiini) nyt Amos Anderson-museon laajentamista. Olisi kotiin päin ja suomalaisille ehkä tärkeämpi kuin Solomon R. Guggenheim-säätiön omistama modernin taiteen ja nykytaiteen museo. Meillähän on jo Kiasma. Amos Andersonin laajentuminen ei olisi museonjohtaja Kai Kartion mukaan edes Helsingin kaupungin rahoituksen kontolla, vaan kustannukset tulisivat Konstsamfundetilta, joka ylläpitää Amos Anderson-museota. Lyön siis rumpua omassa vaatimattomuudessani tämän enemmän kotimaisen museon puolesta. Ehkä me emme tarvitse kalliiksi tulevaa Guggenheim-museota Helsinkiin. Hyvään saumaan mielestäni tämä Amos Andersonin museon laajentamishanke tuli. Mietintämyssy vain päähän.
Tavallista lämpimämpää, hyrisee sääväki. Minä ainakin eilen palelin seistessäni Laakson sairaalan pihalla odottamassa kyytiä kotiin. Vaikka aurinko paistoi ja seisoin sen säteissä. Puolisoa oli istutettu ja kävellytetty. Mieleni oli siitä hyvä. Oli syönytkin huonetoveriensa kanssa päivähuoneessa ja hoitajan mukaan vielä lautasensa tyhjäksi. Silti hänelle maistui viemiseni, joita yritän salaa hoitajilta syöttää saadakseni puolison riutuneen olemuksen kohentumaan. H:ta eilen nauratti ja väitti sairaanhoitajien kammoksuvan ruokaa kanniskelevia omaisia. H on ex-sairaanhoitaja. Minun motiivini on järkevä, sillä puoliso on menetänyt ison osan painostaan, kasvot huimasti kaventuneet, posket kuopalla ja ranne kuin lapsella. Systemaattisesti yritän saada hänet lihoamaan entiseen kokoonsa, joka ei liiallinen silloinkaan ollut.
Luiska-asia piharappusiin on siinä jamassa, että tiedän rakennusfirman odottelevan taloyhtiön lupaa luiskan rakentamiseen. Taloyhtiön edustajan ja rakennusmestarin pitäisi tavata rakennuskohteessa ja päättää luiskan kaltevuusasteen, ettei se ole haitaksi kulkijoille. Kaltevuus päätettiin jo silloin, kun rakennusfirman edustaja kävi, mutta viimeinen sana on tietysti taloyhtiöllä. Odotellaan, mutta odottavan aika on pitkä. Olen hoputtanut ja toivon, että pääsisimme ennen talvea ulos, ettei tapahtuisi kuten seuraavassa.
Vedän verhot ikkunani eteen,
ulkona on liian harmaata:
harmaita taloja,harmaa taivas,
harmaassa hämyssä yksinäisiä lumihiutaleita...
(Spleen-runosta ensimmäinen säe, Olavi Paavolainen)
Tavallista lämpimämpää, hyrisee sääväki. Minä ainakin eilen palelin seistessäni Laakson sairaalan pihalla odottamassa kyytiä kotiin. Vaikka aurinko paistoi ja seisoin sen säteissä. Puolisoa oli istutettu ja kävellytetty. Mieleni oli siitä hyvä. Oli syönytkin huonetoveriensa kanssa päivähuoneessa ja hoitajan mukaan vielä lautasensa tyhjäksi. Silti hänelle maistui viemiseni, joita yritän salaa hoitajilta syöttää saadakseni puolison riutuneen olemuksen kohentumaan. H:ta eilen nauratti ja väitti sairaanhoitajien kammoksuvan ruokaa kanniskelevia omaisia. H on ex-sairaanhoitaja. Minun motiivini on järkevä, sillä puoliso on menetänyt ison osan painostaan, kasvot huimasti kaventuneet, posket kuopalla ja ranne kuin lapsella. Systemaattisesti yritän saada hänet lihoamaan entiseen kokoonsa, joka ei liiallinen silloinkaan ollut.
Luiska-asia piharappusiin on siinä jamassa, että tiedän rakennusfirman odottelevan taloyhtiön lupaa luiskan rakentamiseen. Taloyhtiön edustajan ja rakennusmestarin pitäisi tavata rakennuskohteessa ja päättää luiskan kaltevuusasteen, ettei se ole haitaksi kulkijoille. Kaltevuus päätettiin jo silloin, kun rakennusfirman edustaja kävi, mutta viimeinen sana on tietysti taloyhtiöllä. Odotellaan, mutta odottavan aika on pitkä. Olen hoputtanut ja toivon, että pääsisimme ennen talvea ulos, ettei tapahtuisi kuten seuraavassa.
Vedän verhot ikkunani eteen,
ulkona on liian harmaata:
harmaita taloja,harmaa taivas,
harmaassa hämyssä yksinäisiä lumihiutaleita...
(Spleen-runosta ensimmäinen säe, Olavi Paavolainen)
3. syyskuuta 2013
LIIKENNEKULTTUURISTA TUPAKOINTIKULTTUURIIN
Jalankulkijat holtittomia liikennevaloissa, kerrotaan netin Metro-lehdessä. No, minä kans. On todellakin turhauttavaa seistä odottamassa vihreää, kun mailla halmeilla ei ole liikennettä ja on kova kiire päästä eteenpäin. Kyllä siinä meikätyttö kipaisee punaista päin niin että raikaa. En kyllä koko kesänä, kun liikun vaivaisena rollaattorin kanssa enkä keskustassa ole aikoihin ollut kuin taksilla läpi kohti Laaksoa tai kotia. Ennen muinoin autoa ajaessani noudatin tietysti kuuliaisesti lakia. Sekin tuppasi lipsumaan joissakin eteläisemmän Euroopan maissa, kun huomasin tavan olevan sellaisen. Opin tööttäilemäänkin sikäläiseen tyyliin. Suomessahan kovaääninen keskustelu töötin avulla on kiellettyä. Vain hätätilanteessa saa. Se taas on usein silloin, kun edelläoleva nukkuu valoissa, vihreä palaa, eikä mitään tapahdu. Parempi herättää huomiota töötillä kuin kansainvälisellä sormieleellä. Enää en polta proppujani autoa ajaessani, kun en aja. Tosin taksin takapenkiltäkin sanon sanan taikka kaksi, jos matka ei etene jonkun edellä ajavan tunaroijan takia joutuisasti. Kärsivällisyys ei ole kasvanut iän myötä, mutta se onkin luonnekysymys.
Puoliso eilen himpun verran väsyneempi, eikä henkilökunta ollut saanut häntä pyörätuoliin eikä lääkityksi. Kysyin muinanaisina, että mentäisiinkö tuolilla ajelulle ja ottaisitko lääkkeet? Juu,sanoi mies.Kiskoin istuma-asentoon, annoin rohdot ja hoitajat panivat puolison ensin eva-telineellä kävelemään ja sitten tuoliin. Niin me lykkäydyttiin päivähuoneeseen, jossa oli muitakin pyörätuolilaisia. Syötin eväät ja ajoin parran. Alkoi väsyttää ja minä pyytämään apua vuoteeseen panemisessa. Ei tultu, kun olisi pitänyt istua. Mies väsyi enemmän, alkoi nuokkua ja minä lykin huoneeseen. Sitten vaan petiin itseopitulla konstilla. Ensin ylös pyörätuolista, tukea rollaattorin kahvoista,pieni käännös, askel taaksepäin ja takapuoli sängyn laidalle, pää tyynylle,jalat ylös vuoteeseen ja siinä se oli. Ei tarvinnut kolmea hoitajaa. Puoliso nukahti tuotapikaa ja minä olin ylpeä itsestäni. Sitä en tiedä, tykättiinkö tämmöisestä omavaltaisuudesta, mutta se taas on toinen juttu.
Illalla soitti C uhkuen pyhää vihaa. Alapuolisen naapurin tupakansavu kiemurtelee röörejä pitkin hänen kotiinsa. On käynyt huomauttamassa, eikä tupruttelua ole lopetettu, vaikka hän lisäksi hakkaa lattiaan ja kolistelee kovasti vastalauseeksi naapurin välinpitämättömyyteen. Nyt aikoo mennä neuvomaan, että pitää polttaa niin, että ei synny savua tai hajua ja tumpit pitää panna kannelliseen purkkiin, eikä irtonaisina haisemaan roskikseen, josta niidenkin lemu yltää C:n huoneistoon. Ei kannata mennä sanomaan, sanoin. Laskevat vetensä moisille neuvoille ja nauravat takanapäin, eivätkä missään tapauksessa lopeta tupakoimista ja liimaa nikotiinilaastaria itseensä. Mutta se pitää tehdä, että kertoo isännöitsijälle tai huoltoon, että tulevat katsomaan mahdollisia vuotopaikkoja molempien huoneistojen rööreissä. Katsotaan nyt, mitä C tekee.Kerroin senkin, että tupakoiminen on yleinen naapurivihan synnyttäjä, ikuisuuskysymys, melkein talossa kuin talossa. Toisten tupakoimiset pitää sietää tai muuttaa pois.
Puoliso eilen himpun verran väsyneempi, eikä henkilökunta ollut saanut häntä pyörätuoliin eikä lääkityksi. Kysyin muinanaisina, että mentäisiinkö tuolilla ajelulle ja ottaisitko lääkkeet? Juu,sanoi mies.Kiskoin istuma-asentoon, annoin rohdot ja hoitajat panivat puolison ensin eva-telineellä kävelemään ja sitten tuoliin. Niin me lykkäydyttiin päivähuoneeseen, jossa oli muitakin pyörätuolilaisia. Syötin eväät ja ajoin parran. Alkoi väsyttää ja minä pyytämään apua vuoteeseen panemisessa. Ei tultu, kun olisi pitänyt istua. Mies väsyi enemmän, alkoi nuokkua ja minä lykin huoneeseen. Sitten vaan petiin itseopitulla konstilla. Ensin ylös pyörätuolista, tukea rollaattorin kahvoista,pieni käännös, askel taaksepäin ja takapuoli sängyn laidalle, pää tyynylle,jalat ylös vuoteeseen ja siinä se oli. Ei tarvinnut kolmea hoitajaa. Puoliso nukahti tuotapikaa ja minä olin ylpeä itsestäni. Sitä en tiedä, tykättiinkö tämmöisestä omavaltaisuudesta, mutta se taas on toinen juttu.
Illalla soitti C uhkuen pyhää vihaa. Alapuolisen naapurin tupakansavu kiemurtelee röörejä pitkin hänen kotiinsa. On käynyt huomauttamassa, eikä tupruttelua ole lopetettu, vaikka hän lisäksi hakkaa lattiaan ja kolistelee kovasti vastalauseeksi naapurin välinpitämättömyyteen. Nyt aikoo mennä neuvomaan, että pitää polttaa niin, että ei synny savua tai hajua ja tumpit pitää panna kannelliseen purkkiin, eikä irtonaisina haisemaan roskikseen, josta niidenkin lemu yltää C:n huoneistoon. Ei kannata mennä sanomaan, sanoin. Laskevat vetensä moisille neuvoille ja nauravat takanapäin, eivätkä missään tapauksessa lopeta tupakoimista ja liimaa nikotiinilaastaria itseensä. Mutta se pitää tehdä, että kertoo isännöitsijälle tai huoltoon, että tulevat katsomaan mahdollisia vuotopaikkoja molempien huoneistojen rööreissä. Katsotaan nyt, mitä C tekee.Kerroin senkin, että tupakoiminen on yleinen naapurivihan synnyttäjä, ikuisuuskysymys, melkein talossa kuin talossa. Toisten tupakoimiset pitää sietää tai muuttaa pois.
2. syyskuuta 2013
ASUISINPA MINÄKIN ASUNTOLAIVASSA
Arja Kivipelto kirjoittaa Helsingin Sanomissa Amsterdamin kanavaturismista. Kanavaristeily on tirkistelyä, sanoo hän. No, olen vähän samaa mieltä, sillä kiinnitin tähän jo huomiota muinoin kanavissa risteillessäni. Amsterdamilaiset eivät pidä verhoja ikkunoittensa edessä, ei asuntolaivoissa eikä taloissaan. Minäkin katsellut sumeilematta monen ihmisen kotiin hyvinkin läheltä, nähnyt kotiolojen puuhastelua, huonekaluja ja huoneita. Suomessa pruukataan vetää verhot intimiteetin suojaksi, vaikka ikkunan edessä olisi pelkkää autiutta. Kanavat ovat aikojen takaa, kertoo Kivipelto, jo 1600-luvulta, jolloin ensimmäiset vesireiät kaivettiin. Joskus talvisin ovat jäätyneet ja silloin amsterdamilaiset kirmaavat jäätä pitkin luistimilla. Nykyisin kai harvemmin saavat jääpeitteen.
Asuntolaivassa minäkin mielisin asua. Verhojen vetämisestä en tiedä. Jos vaikka kuinka olisin jo "hollantilaistunut", että en yksityisyyttä kaipaisikaan verhojen muodossa. Mutta kiva olisi laivassa asua. Toivonkin, että Helsinkiinkin saataisiin moinen alue vedeltä vallattua. Onhan tästä puhuttu ja paikkakin viisattu, Kaisaniemen lahti. Ehkä on jäänyt päättäjien pöydälle koko esitys lojumaan. Meilläpäin kun on niitä jahkaajia ja vastustajia joka asiassa. Maailmanpyöränkin tuleminen Katajanokalle tyssäsi. Nyt sanotaan, että ehkä ensi kesäksi. Vastustajia oli tällekin asialle, että mukamas rikkoo maiseman, tekee alueen levottomaksi, eikä missään tapauksessa sovi muutenkaan. Eikä koko pyörä alunalkaenkaan ole mikään ikuisuusjuttu, pariksi vuodeksi kaavailtiin. Pääsylipun hintakin on jo määrätty, olikohan se 15€? Sillä pääsee pyörimään. Jos Enson "Sokeripala" on rakennettu kauniin ja paikkaansa sopivan Norrménin talon tilalle, niin ei yksi maailmanpyörä sodi Uspenskin katedraalin ja Skattan vanhojen jugend-talojen miljöötä vastaan sen kummemmin.
Minulta katosi eilen kummallisesti näitä blogeja luen-tekstit. Yritin saada CurryKanelin luetteloon ja silloin hävisivät kaikki. Nyt odotan ohjeita ihmiseltä, joka tietää. Ei pitäisi tämmöisen maallikon alkaa näpräillä, kun ei mitään mistään tiedä. Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa. Tykkään kyllä katajista. Niitä oli mökin aitan ympäristö täynnä. Samalla alalla kasvoi ahomansikoitakin. Niitä kerättiin heinään. Joskus vuosia sitten sai ainakin Hakaniemen torilta, maalaisrivistöstä, ostaa villejä ahomansikoita ja samoin vadelmia suoraan luonnosta. Tuskin enää. Mutta Tallinnassa olen venäläismuorilta ahomansikoita rasiallisen joskus ostanut. Hänellä oli marjanpoimijan kädet.
Asuntolaivassa minäkin mielisin asua. Verhojen vetämisestä en tiedä. Jos vaikka kuinka olisin jo "hollantilaistunut", että en yksityisyyttä kaipaisikaan verhojen muodossa. Mutta kiva olisi laivassa asua. Toivonkin, että Helsinkiinkin saataisiin moinen alue vedeltä vallattua. Onhan tästä puhuttu ja paikkakin viisattu, Kaisaniemen lahti. Ehkä on jäänyt päättäjien pöydälle koko esitys lojumaan. Meilläpäin kun on niitä jahkaajia ja vastustajia joka asiassa. Maailmanpyöränkin tuleminen Katajanokalle tyssäsi. Nyt sanotaan, että ehkä ensi kesäksi. Vastustajia oli tällekin asialle, että mukamas rikkoo maiseman, tekee alueen levottomaksi, eikä missään tapauksessa sovi muutenkaan. Eikä koko pyörä alunalkaenkaan ole mikään ikuisuusjuttu, pariksi vuodeksi kaavailtiin. Pääsylipun hintakin on jo määrätty, olikohan se 15€? Sillä pääsee pyörimään. Jos Enson "Sokeripala" on rakennettu kauniin ja paikkaansa sopivan Norrménin talon tilalle, niin ei yksi maailmanpyörä sodi Uspenskin katedraalin ja Skattan vanhojen jugend-talojen miljöötä vastaan sen kummemmin.
Minulta katosi eilen kummallisesti näitä blogeja luen-tekstit. Yritin saada CurryKanelin luetteloon ja silloin hävisivät kaikki. Nyt odotan ohjeita ihmiseltä, joka tietää. Ei pitäisi tämmöisen maallikon alkaa näpräillä, kun ei mitään mistään tiedä. Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa. Tykkään kyllä katajista. Niitä oli mökin aitan ympäristö täynnä. Samalla alalla kasvoi ahomansikoitakin. Niitä kerättiin heinään. Joskus vuosia sitten sai ainakin Hakaniemen torilta, maalaisrivistöstä, ostaa villejä ahomansikoita ja samoin vadelmia suoraan luonnosta. Tuskin enää. Mutta Tallinnassa olen venäläismuorilta ahomansikoita rasiallisen joskus ostanut. Hänellä oli marjanpoimijan kädet.
1. syyskuuta 2013
SYYSKUU ALKOI SATEESSA
Sade pieksi äsken talon tiiliseinää. Sadetta oli luvattukin ainakin eteläiseen osaan maata. Helsinki on etelässä. Oikeastaan kaukana kaikesta, jos ajatellaan maan yli 1000km pituutta. En yhtään ihmettele, että jokainen poromies pohjoisesta ei ole täällä käynyt. Kun ei ole asiaa, ajattelevat. Meillä taas saattaa ollakin asiaa pohjoiseen. Minäkin käyneenä muutaman kerran. Mennään ihastelemaan sikäläisiä maisemia, erämaitten elukoita ja maantien laidan poroja. Onhan se kaikki erilaista kuin ruuhka-Suomessa kaikkine kiireineen. Pohjoisessa voi hengittää vapaammin. Moni rakentanut lomamökin vaaran rinteeseen keskelle koskematonta luontoa. Keskelle hiljaisuutta, jonka joskus rikkoo Ultima Thulen lintu, joutsen, matalalla töräyksellään. Lappia on myös raiskattu. Turistireittien varsilla kaupunkien ja hotellien läheisyydessä myyntikojuviidakko. Voi ostaa eksotiikkaa lappiasuiselta Lapin ihmiseltä. Kun näin, teki kipiää mieleen ja sydämeen. Onneksi on myös rihkamatonta paikkaa yllinkyllin kaukana bisneksistä. Naavat puissa, suuri kaiken kattava rauha, vain tuuli ja luonto. Sinne parkkeerasimme asuntovaunun ja vietimme suurta kunnioitusta tuntien päivän jos kaksikin. Näin teimme matkaa karttaen turismin runtelemia alueita, joskus valoisat yöt valvoen kuin puhdistautuneena kaikesta, mieli avoinna kauneudelle. Miksipä sieltä Lapin ihminen minnekään lähtisi, hektiseen maailmaan, kauaksi Helsinkiin, jossa voi ahdistua ihmispaljouteen ja ainaiseen meteliin? Ei ole syytä, ei asiaakaan.
Sinuhe on vanhentunut, Kaptah rikastunut ja juo yhä mielellään krokotiilinpyrstöjä, moni asia muuttunut, farao ja jumalatkin vaihtuneet, vanha Teje, kuninkaallinen äiti, kuollut.Kaptah ei enää jaksa onnea tuottavaa kovakuoriastakaan yhtä innokkaasti kiillottaa kuin ennen. Onni on suosinut muutenkin. Sinuhen ympärillä häärii naisia aina kultaisen talon neularasian hoitajasta lähtien, joka kutsuu Sinuhea koiraskyyhkykseen ja jonka "ruumis on täynnä muurahaisia" Sinuhea ajatellessaan. Vielä on matkaa kirjan loppuun, olenhan vasta sivulla 511. Sinuhe tarvitsisi ehdottomasti muualla lukemista kuin sairaalan vuoteen vieressä, jossa häiriötekijät ovat kaiken aikaa läsnä. Otin väärän kirjan lukemisekseni. Jotkut Outi Nyytäjän novellimaiset ja hilpeät tarinoimiset Bretagnesta olisivat olleet passelimpaa luettavaa. No, löytyy huumoria Waltarinkin tekstistä. Mutta Horemhebin tarkat kuvaukset sotaretkiltään minua pitkästyttivät ja niin sanoakseni hyppäsin reilusti niiden yli. Pitänee pyytää kirjailijalta anteeksi. Ehkä Sinuhe onkin enemmän "miesten kirja".
Puolison lihottaminen jatkuu. Tänään vien kalakeittoa, voileivän ja hedelmiä. En edes kerro henkilökunnalle näistä ylimääräisistä välipaloista, koska tiedän, että syötävää saa viedä. Sitä paitsi on aika pitkä väli, klo 12- 17, lounaasta päivälliseen, kun puoliso ei päiväkahviakaan juo. Onko edes tarjottu? En tiedä. Soitin eilen E:lle ja kerroin viimeaikojen hyvät sairaalakuulumiset. E oli juuri lämmittänyt rantasaunansa ja menossa löylyyn. Ei vihtaa, kertoi. Päivemmällä oli nauttinut auringonlämmöstä saunan nurkalla, johon ei tuulikaan käynyt. Puut jo varistavat lehtiänsä, syksy saapuu Perämeren rannoille.Niin kuin tähän maahan muuallekin. Onhan jo syyskuu.
Sinuhe on vanhentunut, Kaptah rikastunut ja juo yhä mielellään krokotiilinpyrstöjä, moni asia muuttunut, farao ja jumalatkin vaihtuneet, vanha Teje, kuninkaallinen äiti, kuollut.Kaptah ei enää jaksa onnea tuottavaa kovakuoriastakaan yhtä innokkaasti kiillottaa kuin ennen. Onni on suosinut muutenkin. Sinuhen ympärillä häärii naisia aina kultaisen talon neularasian hoitajasta lähtien, joka kutsuu Sinuhea koiraskyyhkykseen ja jonka "ruumis on täynnä muurahaisia" Sinuhea ajatellessaan. Vielä on matkaa kirjan loppuun, olenhan vasta sivulla 511. Sinuhe tarvitsisi ehdottomasti muualla lukemista kuin sairaalan vuoteen vieressä, jossa häiriötekijät ovat kaiken aikaa läsnä. Otin väärän kirjan lukemisekseni. Jotkut Outi Nyytäjän novellimaiset ja hilpeät tarinoimiset Bretagnesta olisivat olleet passelimpaa luettavaa. No, löytyy huumoria Waltarinkin tekstistä. Mutta Horemhebin tarkat kuvaukset sotaretkiltään minua pitkästyttivät ja niin sanoakseni hyppäsin reilusti niiden yli. Pitänee pyytää kirjailijalta anteeksi. Ehkä Sinuhe onkin enemmän "miesten kirja".
Puolison lihottaminen jatkuu. Tänään vien kalakeittoa, voileivän ja hedelmiä. En edes kerro henkilökunnalle näistä ylimääräisistä välipaloista, koska tiedän, että syötävää saa viedä. Sitä paitsi on aika pitkä väli, klo 12- 17, lounaasta päivälliseen, kun puoliso ei päiväkahviakaan juo. Onko edes tarjottu? En tiedä. Soitin eilen E:lle ja kerroin viimeaikojen hyvät sairaalakuulumiset. E oli juuri lämmittänyt rantasaunansa ja menossa löylyyn. Ei vihtaa, kertoi. Päivemmällä oli nauttinut auringonlämmöstä saunan nurkalla, johon ei tuulikaan käynyt. Puut jo varistavat lehtiänsä, syksy saapuu Perämeren rannoille.Niin kuin tähän maahan muuallekin. Onhan jo syyskuu.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)