KIRJOITAN SILTI

 Oikeastaan ei vieläkään mitään asiaa, saati kertomista.  Mutta kun hollille panin tuon valkoisen tekstiä odottavan pläntin, niin annan tulla. Englannin kurssi lähenee. Lasku ei vielä tullut, mutta hyväksymisilmoitus oppilaaksi pääsemisestä kyllä. Hankittuani kirjan aloin etukäteisitseopiskelun kieliopin kohdalla, joka on aina ollut kompastuskiveni. Olen ollut sitä mieltä, että puhekieli lonkalta vedettynä ei kaipaa oikeaoppista englantia, mutta nyt onkin oppiminen kurssilla kysymyksessä, eikä siellä olla hällä-väliä-tyylillä. Prepositiot, artikkelit, persoonapronominien  omistus- ja objektimuodot jne. Toisinaan olen vankasti sitä mieltä, että olen haukannut liian suuren palan ja välillä taas ajattelen, että koko touhu on "a piece of cake". 

Kadotin yhden korvakoruni tai luulin niin tehneeni. Vielä luulossa ollessani otin pölynimurista pölypussin ja tyhjensin sen. Sitten pengoin vuoteen alustan, vuoteen ja koko makuuhuoneen taskulampulla ja ilman. Kaiken ohella kiroilin ja manailin huolimattomuuttani. Kello oli muuten kaksi yöllä ja virkistyin koko ajan. Jos koru olisi ollut mikä tahansa korvakoru...  mutta kun ei ollut. Aivan lopuksi masennuin tyystin ja menin olohuoneen sohvalle keräämään voimia seuraavaa etsintäkierrosta varten. Kuinka ollakaan yhtäkkiä huomasin sen peijakkaan korun olevan sohvapöydällä edessäni. Otin sen talteen ja lakkasin olemasta masentunut. Mutta väsynyt olin. Ryömin vuoteeseen, jonka olin kiskonut keskelle lattiaa ja nukahdin tyytyväisenä. Aamupäivällä herättyäni tarkistin, että tallella olivat molemmat korvakorut ja panin pölynimuriin uuden pussin.

Kristo Salminen osallistuu Tanssi tähtien kanssa-tanssikisaan. Kun hän tuli kuviin, luulin Esko Salmisen siinä olevan. Aivan kuin ilmetty isänsä, joka aikoinaan oli niin ikään oman isänsä näköinen häkellyttävästi. Selvittyäni tästä yhdennäköisyyden sekamelskasta, aloin katsella tanssijoiden esittelyohjelmaa. Koko innostunut joukko tanssii olohuoneessani seuraavina sunnuntai-iltoina. Ei tarvitse miettiä mitähän mä katselisin.

Huomenna viedään kesän viimeistä päivää. Siinä se sitten oli tänä vuonna. Olen jo pannut siistiin pinoon eteisen hyllylle baskerit ja niiden viereen uuden huopahattuni. Ulsterikin valmiusasemissa. Sandaletit ovatkin jo jonkun aikaa olleet talvisäilössä. Niiden kimppuun taas runsaan yhdeksän kuukauden kuluttua. Eihän se ole kuin yksi hujaus!

PANKKIKORTTI ?

 Hiljaiseloa ja sitten eilen pääsin kyläilemään. Oli monen sortin tarjoamiset kahvin kera ja pari lasillista Cavaa suolakeksien kanssa. Juttua piisasi. Emme olleet yli vuoteen tavanneet puhelinkeskusteluja paitsi. Pulpahtelimme sujuvasti kirjallisuudesta matkustamiseen, ihon ryppyihin, miehiin ja Afganistanin kautta Turkin presidenttiin. Kuusi tuntia sujuvasti meni. Ystäväni saattoi minut kohteliaasti bussiin ja halki monen esikaupunkialueen köröttelin kotipysäkille. Joskus bussinkuljettajat purnaavat, että matkustajat eivät tervehdi bussiin tullessaan. En minäkään (oli muuta asiaa), mutta huikkasin "kiitos" pois lähtiessäni, johon kuljettaja vastasi kohteliaasti samalla sanalla.

Tänään olen viettänyt aikaa puhelimessa. Aion olla nykyaikainen ja hankkia pankkikortin, jota ei ole entuudestaan. Pankkikortista minulla on skeptinen mielipide. Käteisen saanti pankeista alkaa olla kiven takana ja se oli syy, kun pankkikortista vihdoin ja viimein kiinnostuin. Oli siis asiaa pankin asiakaspalveluun miten toimia. Juttu pantiinkin jäihin, koska virkailija melkein vannoi käyttämäni pankin edelleenkin jakavan käteistä.  Huojennuin huomattavasti, koska automaatista valuva setelitukku jonkun rakennuksen seinästä kauhistutti jo pelkällä ajatuksella. Rosvo hyökkää kimppuun, laite nielee luvatta kortin, rahat takertuvat aukkoon, enkä ikinä opi tätä tekniikan ihmettä edes käyttämään. Kului pitkä aika siinäkin, kun henkilökohtaisen palvelun poistuttua bensa-asemilta, osasin laittaa bensaa omaan autooni ja tarkistaa öljyt. Miten minun kävisi pankkiautomaatilla?  Niin takapajuinen sentään en ole, että toki lompakossa on yksi kortti, jolla voi kauppojen kassoilla toimia ja se onkin ollut vuosien aikana ahkerassa käytössä. Olen siis edelleenkin ilman varsinaista pankkikorttia.

Orwellin kirjan olen saanut luettua loppuun. Panin sen tuuppimalla täynnä olevaan hyllyyn. Pitäisi taas antaa jollekulle lukuihmiselle kirjoja saadakseni tilaa. Jos luopuisin 1930-luvulla ilmestyneestä Otavan Isosta Tietosanakirjasta, joita on 15 muhkeaa osaa, tulisi tilaa. Mutta kun se on niin kiva kirjasarja kaikkine vanhoine tietoineen. N-kirjaimen kohdalla on n-alkuisesta ihmisestä sellaista asiaa, jota ei enää julkaistaisi. Sarjaan ei enää sisälly "tietoa", mutta historiaa kyllä lähes sadan vuoden takaa.

TUUNAAMISTA OPIN TIELLÄ

 Sain visiittikutsun ja otin sen vastaan. Ensi viikolla menen. Tietää kunnon bussiajelua. Tosin vain täällä Helsingissä. Olen kaivanut netistä englannin harjoitustehtäviä ja tehnyt niitä. Osa meni helposti ja hienosti, mutta sitten en tiennyt, mitä "punkki" on englanniksi. Nyt tiedän. Kyllähän minä "puhun" englantia, mutta päin seiniä useinkin. Olen kyllä aina tullut ymmärretyksi ja minäkin ymmärtänyt. Nyt kurssilla takerrutaan kielioppiin ja oikein puhumiseen. Saas nähdä, miten käy. Alkaa jännittää. A lohdutti, että hyvin se menee, kun marmatin hänellekin jännitystilaani. A:n kanssahan tässä on vuositolkulla englantia meileissä väännetty. Sitä minun "englantiani" täällä päässä. Hänen kaupungissaan oli ollut muuten pieni maanjäristys. Ei kahtakaan magnitudia. Vähän oli tärittänyt. Meillä täällä saattoi enemmän täristä taannoisen ukkosmyrskyn aikana. Vahvaa salamointia ja jyrinää. Vettä tuli ja täytti katuja ja kellareita. Autot muuttuivat veneiksi ajaessaan kokka kohisten ja vesi pärskyen. Olipa komeaa spektaakkelia kerrakseen! Luonto puhui jälleen kerran oikein isännän äänellä.

Nyt paistaa syksyntuntuinen aurinko ja minä aikeissa pasteerailla roskikselle, kunhan olen ensin itseni vaatettanut. Sitten jatkuu joviaalinen sunnuntain vietto laiskanpulskeasti. Olen vielä Orwellissakin aivan kesken. Ruoka on valmista, ei siis niitä puuhia. Sen kuin lämmitetään. Parvekettakin voisi hiukan siivota. Alkaisi olla kukkien hyvästijättö. Miljoonakellossa enemmän kuivuneita kukkia. Lopetin nyppimisen, kun huomasin kasvin olevan nimensä veroinen. Kaunis se on ollut parhaassa kukoistuksessaan. Vieläkin silmänilona nykyiselläänkin ennen tappavia hallaöitä.

Tänään myöhemmin englanninkielen prepositioiden kimppuun. Ovat minulle kompastuskiviä. Ne tarvitaan kurssilla oikeisiin paikkoihin. Tarvittiin jo kouluaikanankin, mutta peittyneet unohduksen hämärään. Oppia ikä kaikki!

OPIN TIELLE

 Eilen sateessa liikkeellä. Haluamaani kurssikirjaa ei kirjakaupassa ollut. Ihmettelin itsekseni hiukan ja ääneenkin myyjälle, että kun lähellä olevassa opistossa sitä käytetään, olisi ollut aiheellista se juuri siihen kirjakauppaan hankkia. Myyjä hetken mietittyään oli samaa mieltä. Saan kirjani viikossa. Ehdin siihen kuitenkin hyvin tutustua ennen kurssin alkua. Ostin vihkoja, semmosen mustan vahakantisenkin, joka on aina ollut minulle mieleen. Sitten menin ruokakauppaan ja sielläkin oli minulle ei-oota. Olisin tahtonut erikoisen ohutta näkkileipää, joka on uutuus. Kaupassa ei tiedetty siitä mitään. Ehdottivat menemistä Prismaan. En käy koskaan Prismassa, kun ei ihan nurkilla ole. Luulen muuten,etten ole ainoa asiakas, joka sitä näkkistä kysyy. Marssin melkein tyhjin käsin ja turhautuneena kotiin. Sade oli lakannut.

Rupesin pilppuamaan aineksia kana-kookoskeittoon, jonka sain valmiiksi aikanaan. Maistoin. Oli hyvää. Panin pakkaseen, kun oli viilennyt. Soitin E:lle. Oli ollut tyttärensä kanssa katsomassa laulaja Carolasta tehtyä teatterikappaletta ja pettynyt. Tyttären mielipide: "Köyhän miehen karaoke".

Illemmalla luin Orwellin kirjaa ja olen jo sen kolmannessa osassa, joka kirjan loppupuollla. Rakkauttakin jo on. Samoin pidätyksiä aivan lonkalta ja syyttä. Isoveli valvoo yhä. Osa kansaa protestoi, vaan ei näkyvästi. Ei uskalleta. Ahdistun lisää kirjaa lukiessani. Minkälaisessa maailmassa eletään sadan, kahden sadan vuoden kuluttua? Sanooko Orwell pilven reunalla: "Mitä minä sanoin"?

Etsin ennen nukkumaan menoa pyyhekumia kirjoituspöydän laatikosta. En suostu ostamaan uutta. Uupumatta pengoin ja olin varma, että sellainen on. Lopulta löysin. Eberhard Faberin kumi. Huomasin lyijykynän olevan samasta 1850-luvulla perustetusta tehtaasta. Ehkä näillä pärjään kurssilla. Olisikohan jossain penaalikin? Minulla oli koulussa punainen vetoketjullinen. Sitä ei ollut kirjoituspöydän laatikossa. Mutta löysin ikivanhan lyijytäytekynän, jossa lilluu paksussa, jo hiukan jähmettyneessä, nesteessä Veikkauksen logo. "Veikkaus" oli silloin Veikkaustoimisto virallisesti. Otan senkin  mukaani. Alan olla kurssille valmis kunhan saan vielä kirjankin. Sitten valitsen kaapista laukun. On oikein salkkukin, mutta taidan ottaa vähemmän tärkeän näköisen. Onhan tässä tunnelma kuin Jukolan veljeksillä  "ehtiäkseen lukemisen taitoon".

EI KRIIKUNA MUTTA LUUMU

 Luvattiin eilen sadetta aikaisin iltapäivällä. Lähdin kiireesti kauppaan. En sadetta pelkää, mutta lupaus oli rankasta kaatosatesta ja se jo kastelee kunnolla. Ei satanut, ennen kuin illan suussa, eikä kaatamalla. Torin hedelmäkauppias huikkasi kriikunoiden saapuneen. Katselin pieniä luumun näköisiä ja olin skeptinen niiden lajista. Ostin litran kokeeksi hetken keskusteltuamme asian ytimestä eli siementen muodosta. Luumulla, pienelläkin, se on soikea ja terävä toisesta päästään. Kriikunalla täysin pyöreä.  Varmemmaksi vakuudeksi minulle selvisi kotona, että kriikunat eivät vielä tähän aikaan ole edes kypsiä. Vaativat kylmiä, ehkä hallan puremia, öitä, eivätkä silloinkaan ole luumun makeita. Kriikunoista tehdään yleensä hilloa ja mehua. Siis, minulla ei ole vieläkään kriikunoita ja tuskin saankaan, koska niitä on myynnissä harvoin.

Luen yhä Orwellin kirjaa. Kovasti kiinnostava, vie mukanaan kuvitteeliseen tulevaisuuden maailmaan, joka pelottaa jo lukiessakin. Muuta hyödyllistä en eilen tehnytkään kuin kauppareissun ja lukemisen. Pitääkö aina tehdä hyödyllistä? Mutta ostin hyödykkeen. Hatun. Syksyä ja talvea varten. Olen yleensä baskereiden kannattaja ja niitä on aikamoinen arsenaali. Uusi on siis oikea hattu, tukevaa huopaa ja lierillinen. Se päässä kelpaa dallata.

Pitkästä aikaa A:lta sähköpostia. On menossa Saksaan ensi kuussa. Lämmintä piisaa eteläisessä Espanjassa. Me kun täällä taas tunnustelemme syksyä ja valmistaudumme lähestyvää talvea varten. Lipittelin jo aamukahvini ja nyt katselen ikkunasta koivujen keikkumista kovassa tuulessa. Nukuin yön aika mukavasti. Muistutti hiukan öitä, jolloin illalla nukahdettuani uinuin virkistävästi aamuun asti. Kuinka nukkuvat tavalliset ihmiset Afganistanissa? Pelon vallassa ainakin naiset ja lapset. Maailma seuraa!

Ilmoittauduin englannin kurssille. Siitä se alkaa. Opiskeluni. Seuraavalla kauppareissulla ostan kurssikirjan ja muistiinpanovihon. Hieno syksy tiedossa. Ja jos onni suosii, niin kevät myös.

TOVERI SANOO MISSÄ KAAPPI SEISOO

 No, nyt minulla toinen "kauhukirja" luettavana. Nimittäin vastikään ostamani George Orwellin  Vuonna 1984. "Isoveli valvoo, sota on rauhaa,vapaus on orjuutta, tietämättömyys on voimaa." Kotien teleruuduissa on menossa joka-aamuinen jumppahetki ja se tarkoittaa, että ruudun toiselta puolelta kyetään valvomaan, kuka fuskaa jumpassa ja silloin kuuluu kammottavan kova toverin ääni, joka vaatii voimistelijaraukkaa palautumaan oitis ruotuun. Ajatuspoliisi on kaikkein kauhein. Hänkin valvoo, kuten kaikkea valvotaan. Johonkin on kadonnut yksityisyys ja yksilö. Vielä ei ole minulle näin kirjan alussa selvinnyt, saako toveri hymyillä ilman lupaa. Onko Orwellin vuoden 1949  kauhuskenaario tulevaisuudesta toteutunut? Kirjan takakannen mukaan:"kirjan monet sen esittelemät ilmiöt ovat toteutuneet paitsi diktatuurissa myös länsimaisessa demokratiassa".  Hengissä ja vapainakin olemme suurimmaksi osaksi vielä näin 37 vuodenkin kuluttua. Mutta: isoveli valvoo jollain tavalla. Kaduilla on kameroita, joista seurataan liikennettä kuin myös kansalaisten kulkemista. Kauppojen kanta-asiakkaiden ostoksista ollaan tarkoin selvillä. Henkilötunnusta kysytään siellä ja täällä.Viranomaiset tietävät, milloin Maija Meikäläinen lähtee ulkomaille reissuun ja palaa reissusta. Olemmeko sittenkään vapaita? Onko "sota rauhaa"? Mitä on tapahtunut Kabulissa? Mitä siitä seuraa?

Olen taas tehnyt järjestelyhommia kotona eli siis siivonnut sieltä ja täältä. Vaihdoin tulostinpaperinkin paikkaa ja järjestin samantien koko kaapin. Opitaankohan enää kouluissa, että riisissä on 500 arkkia? Ja mikä on kirja, jos se ei ole kirja? Olisiko "tietämättömyydellä voimaa". 

Tuttava oli katsellut tv:stä Miriam Margolyesin dokumenttiohjelman matkailusta Australiassa ja tapaamisesta aboriginaalien kanssa. Tuttavalla oli vahva näkemys näistä alkuperäisväestön edustajista, eikä  se ollut kohtelias eikä mairitteleva. Loukkaannuin aboriginaalien puolesta. Tuttava on uskovainen. Sanoin mielipiteeni hänen kielteisestä kritiikistään  ja kysyin, onko Jumala tehnyt nyt virheen luodessaan nuo ihmiset?  Ehdotin edelleen ärtyneenä, että hän tekisi Canossan matkan Ulurun juurelle ja lähettäisi ison pyhän kiven laelle nöyrän anteeksipyynnön. Me ihmiset emme ole kaikkialla samanlaisia, eikä meidän pitäisi arvostella ketään pelkästään eurooppalaisesta näkökulmasta. Olen yhä loukkaantunut.

EILISEN JÄLKEEN HUILITAAAN

 Niin ahkerana eilen, että olin vielä illallakin hämmästynyt. Naulasin kaksi taulua seinälle, laitoin broileri-kukkakaalikeiton, pyyhkiskelin pölyjä, vaihdoin vuodevaatteet ja annoin koneen pestä ne, jotka otin vuoteesta. No, söin minä myös ja luin Lallukka-kirjan loppuun. Tein kauppalistan, mitä tarvitsen kana-kookoskeittoa varten ja huilasin myös välillä. Ilta tuli hujauksessa. Tällainen reipas ote lauantaihini. 

Onhan taas ihan juhlan tuntua ryhtyä opiskelijaksi pitkästä aikaa, kun alkaa englannin kurssi. Ennen puolison sairastumista, osallistuin monenlaisiin kursseihin vuosien mittaan ja tykkäsin kaikista. Kävin kuuntelemassa esitelmiä ja luentoja. Että oli elämä auvoista ja mukavaa. Enkä asunut kaukanakaan kaikesta kuten nyt. Nyt kun olen lopettanut lottoamisen, jään tänne periferiaan ilmeisesti ikuisiksi ajoiksi. Vaikka aika hutero tapa lottoaminenkin oli päästäkseni pois.

Aloin ennen Orwellin kirjan Vuonna 1984 ostamista lukea uudemman kerran Wilden Dorian Grayta. Olen nyt siinä kohdin kirjaa kun Dorian huomasi muotokuvaansa ilmestyneet julmuutta kuvastavat juonteet suun ympärillä. Hän ei vielä tiennyt, että kuva tulee lisää muuttumaan hänen syntiensä takia. Hän piilotti kuvan varjostimen taakse ja yritti sen unohtaa. Minä tiedän kirjan jo lukeneena, mitä kaikkea muotokuvalle tulee tapahtumaan. Kauhutarina alkaa hahmottua.

Olen jo blogin kimpussa, vaikka kello ei ole kuuttakaan aamulla. Rauhaisa sunnuntai tiedossa paitsi sään puolesta. Saamme kuulemma ukkosta ja sadetta. Päivä ei ole vielä valjennut. On ikävä niitä valoisia aamuja ja öitä, jolloin oikeastaan ei yötä ollutkaan. Kohti pimeyttä mennään. Pitää kaivaa kynttilät esille. Steariini alkoi jo tuoksua nenässäni. Tänään siis tiedossa lukemista ja tv:n katselemista. Chaplin oikeuden edessä iltapäivällä uusintana nähtävässä dokumentissa ja illalla murharouva Christietä. Hyvää sunnuntaita!

KYLDYYRIN TUNTUMASSA

 Ihanaa nähdä ja tavata M pitkästä,pitkästä aikaa. Oli treffit HAMissa ja sitten halattiin. Katsastimme  sekä Lallukka-näyttelyn että saksalaisen Katharina Grossen työt, joista jäkimmäisellä jättimäisen suuria koko huoneen peittäviä teoksia ja erään päällä sai kävellä. Lallukka-näyttelyssä oli hologrammi, jossa ehkä Lallukassa oleva käytävä. Käväisimme myös Tove Janssonin näyttelyssä, joka tuttu edellisiltä käynneiltä. Sitten menimme Kampin ostoskeskuksen kahvilaan, jossa puitiin maailman menoa, puhuttiin vihasta, loukkaamisista, kasvatuksesta ja kirjallisuudesta. M tarjosi minulle kahvin. M:n kanssa aina yhtä kasvattavaa ja avartavaa, virkistävää. Erosimme ja hän meni Mujiin ja minä Nespresson kielikylpyyn. Muji on Japanilainen kauppa, joka rantautui Suomeen vuonna 2019 saaden heti valtavan suosion. En ole vielä käynyt.

Kielikylpy siksi että taas Nespressossa oli puhuttava englantia. Ostin kahvikapseleita ja kalkinpoistoainetta. Matkalla metroon poikkesin Rosebudiin ja ostin joskus lukematta jättämäni George Orwellin Vuonna 1984. Hyvä lisä Hamista ostamiini Marja Lahelman Lallukka-kirjaan sekä Helsinki Biennaali 2021-oppaaseen, jonka lähetän Italiaan.

Kotona söin iltapäiväisen lounaani, joka oli aikaisemmin laittamaani marokkolaista jauhelihakeittoa. Kirjettä ei vieläkään Italiasta. Ei mitään postia.

Oli muuten lysti tepastella pitkästä aikaa kaupungilla. Kerjäläisiä ja terasseja, rakkaita ratikoita. Kampista kun dallasin Keskuskadulle näin kaikenlaista kesäistä. Terasseja tullut lisää. Stockmann näkyi olevan tukevasti paikoillaan ja mikäs on ollessa, kun HS kertoi siellä menevän taas paremmin eli kauppa käy. Olisikohan niin, että saamme sittenkin pitää Stockmannin?

Illalla aloin lukea  Marja Lahelman Lallukka-kirjaa. Oli kuva  Tyko Sallisen maalauksesta Meudon, joka on vuodelta 1909 ja nyt HAMin näyttelyssä. Teos Meudon-nimisestä Pariisin esikaupunkialueen taloista. Ostin sen HAMista jääkaappimagneettina. Sallinen oli Pariisissa monen muun suomalaisen taiteilijan lailla. En tiedä, oliko siellä myös Lallukan eräs asukas, jonka taulu on minulla seinälläni. Kirjan valokuvassa (1940) taiteilija istuu ateljeessaan, lattialla makaa iso koira.  Lallukassa asui eräs koulutoverinikin miehensä kanssa. Muusikoita molemmat. Tapasin P:n kerran Mustikkamaalla hänen  esiintyessään Shakespearen Kesäyön unelmassa. Juttelimme hetken pukuhuoneessa.

Tänään kotona lukien.

SYYSKESÄTUNNELMISSA

 Panin pois tuulettimet. Ei tarvita enää. Katselin eräänä päivänä tv:stä elokuvan. Joskus kauan sitten hamassa nuoruudessa olen kirjankin lukenut. Tarinahan kertoo Mowgl-nimisestä pojasta Rudyard Kiplingin kirjan Viidakkokirja (The Jungle book, 1894) mukaan. Leffa tuoreempi vuodelta 2016. Päätin seuraavassa elämässäni asua viidakossa.

Oli puhe, totta kai, A:n kanssa Japanista olympialaisten yhteydessä. En malttanut olla kertomatta Marutei Tsurusesta alias Martti Turunen, joka on japanilaistunut ja asuu Japanissa. Hän kuului parlamentin ylähuoneeseen ollen jäsenenä vuodet 2002-2013. Puhuneeko enää sanaakaan suomea? Hänellä on  mielenkiintoinen ja ihmeellinen elämäntarina Japanin politiikassa. Kaiketi ainoa ulkomaalainen, joka sille pallille päässyt.

R:ltä sähköpostia. Ihanaa lukea ihmisistä, jotka menevät ja liikkuvat. Monet olla nököttävät kotona koronaa syyttäen. Varovaisuudella voi liikkua ja pitääkin jo oman mielenterveytensäkin takia. Puhelin soinut yllättävän usein. Joskus on pitkiäkin aikoja, kun ei soi. Vuosia sitten ei kulunut päivääkään, etten lörpötellyt puhelimessa. Nyt viestitellään muilla keinoilla. Lyhyesti ja ytimekkäästi. Keskustelu- ja kirjoitustaito häviämässä? 

Lähdin eilen kävelemään tultuani kotiin kauppa-asioilta. Tuli outo tarve lähteä ulos ilman asiaa. Rokotuspiste oli pantu kadun varteen pienelle aukiolle. Ihmisiä jonossa saadakseen pistoksen kotinurkillaan. Näin Muhammed menee vuoren luo, koska vuori ei tule Muhammedin luo. Katselin hetken kiltisti olkapäänsä paljastavia ihmisiä ja jatkoin matkaa. Kukkaistutuksia, keväisin kukkivia pensaita, koululaisia, jotka meonossa repun ostoon koulujen alkaessa, aikuisia, joilla aina kiire. Minä löntystelin kaikessa rauhassa, enkä millään muistanut olinko ollut hermostunut aikoinani äidin viedessä  minua ensimmäistä kertaa valmistavaan kouluun. Sitten sen jälkeen meninkin itse ja yksin. Tutustuin hyvin pian luokkatoveriini Tarjaan ja meillä oli koti samalla suunnalla. En kulkenut enää yksin. Oppikoulussakin  meillä oli sama matka ja yhteistä matkaa ystävinä kuljimme aikuisiässäkin aina Tarjan kuolemaan asti. Kaikkea tätä muistelin siinä kulkiessani. Käännyin kotiinpäin. K soitti. Juteltuamme tiputtelin itselleni espresson.

PIENI PAUSSI PÄÄTTYNYT

 Blogin pidossa on paussia pidelty. Ehdin jo miettiä, että jos kokonaan lopettaisi, mutta päätinkin antaa mukana toistaiseksi roikkua. Runsas pari viikkoa on mennyt tiiviisti urheilua seuraten ja nyt oli päättäjäisten vuoro Tokiossa. Kolmen vuoden kuluttua Pariisissa. Kyllä niin monen yleisurheilulajin kohdalla istuin ihan kippurassa jännittäen ja elin mukana sydämen pohjasta asti voittajien ilossa. Valvoin öisin tv:n äärellä, koska nautin enemmän suorista lähetyksistä kuin nauhoitetuista. Tokiossa aika kuusi tuntia meitä edellä. Nyt elämä jälleen normalisoituu, mitä se sitten tarkoittaakin.

E soitti Oulun puolesta. Siellä eivät vielä pihlajanmarjat punerru eteläisen Suomen tapaan. Oli ollut kesäteatterissa ja menee taas. Oulu on vireä kulttuurikaupunki. Heti kaikki alkoi kun pandemia sen salli. Minäkin olen vireä ja aion englannin kurssille. Toivottavasti ei korona niitä suunnitelmia sotke. Olen myös palautunut jälleen soppabuumin pariin. Seuraavalla kauppareissulla tarpeet muutamaan keittoon. Helteestä päästiin, enää ei tule hiki syödessäkään. Kerroin A:lle, kuinka meillä jo koivut alkavat kellastua ja holotna pakkaa päälle syksyn myötä. Holotna-sana tulee venäjästä "holodno", kertoo tietävämpi taho. A:n kotiseudulla mennään vielä vankasti helteen puolella. Maa on niin kuuma, ettei voi kulkea paljain jaloin. A säälii koiria ja kissoja.

Luin japanilaisesta puutarhasta. Olen varma, että jos pääsisin aitoon puutarhaan, tuntisin sen rauhan ja harmonian. Olen Euroopassa jossain ollut kalpeassa jäljitelmässä ja sielläkin päässyt tunnelmaan. Jokainen kivi ja soliseva vesi tarkoin määrätyllä paikalla puutarhan tarkoitusta kunnioittaen. Kirjailija Pico Iyer kertoo japanilaisesta puutarhasta näin: " In Europe, a garden is something you enter, walk around in and leave behind; in Kyoto, a garden is more like something that enters you, inviting you to become as silent and well swept as everything around you."

H kutsui minut kyläilemään. Palataan asiaan ennen kuin hän lähtee Turkkiin. Minä puolestani lähden HAMiin.