Otin tänään sairaalaan mukaan kirjan.Luin vihdoinkin Paavo Haavikon toimittamaa Helsinki,kaupunki graniittisilla juurilla,avaralla niemellä.Puoliso tokkurainen.Kävin kysymässä,antavatko rauhoittavaa.Antavat.Hän on aina näihin reagoinut voimakkaasti.Tohtisikohan puhua lääkärille? Sanoo kuitenkin,että aggressivuuden takia eivät ilman rauhoittavia pääse hoitamaan.
Kirjailija Kaarina Helakisa on syntynyt Mehiläisessä.Tämä kerrotaan Haavikon kirjassa.Helakisa eli ison osan elämäänsä (1946-1998) pakilalaisena ,paitsi mitä "pituuskasvunsa ajan" sisäsuomalaisessa pikkukaupungissa ja opiskeluajan Helsingissä.Sitten hänestä tuli "homo vetus pakilaensis". Vanhaa pakilalaista ihmislajia,kuten sanoo.Hän kertoo,että monella helsinkiläisellä oli kesäpaikka Pakilassa.Niin oli isäni äidilläkin ja kolmella veljellä,kullakin omansa.Kävimme joskus Alkutiellä visiitissä.Istuin matkan Töölöstä Pakilaan isän ajaman polkupyörän pakkarilla.Jalat piti pitää aina levällään.
Haavikon kirja on mielenkiintoinen ja paikat Helsingissä minulle kovin tuttuja.Marianne Backlén kertoo Mannerheimintien olevan yksipuolisen dominoiva Helsingin keskustassa.Se on hänen mielestään ikävä raskaine liikenteineen ja massiivisine talojonoineen.Kritiikki tuli mieleeni,kun tänään taas kökötin nelosessa Meilahdesta Katajanokalle.En itse ole milloinkaan ajatellut Manskua ikäväksi.Se on katu,jota pitkin olen tallustanut kouluun.Katu,joka johti Stockmannille,kun äidin kanssa lähdettiin ratikalla ostoksille.Kävelimme Messeniuksenkadulta pysäkille,joka sekin oli Mannerheimintiellä.
Nyt ajelen sitä päivittäin molempiin suuntiin.Tuttua,kovin tuttua.Myymälät eivät enää samoja kadun varrella kuin lapsuudessani.Vaihtuneet toisiksi eri alojen yrityksiksi kokonaan.Sipoon kirkkoa ei enää ole,eikä Sininen Kuu ole elokuvateatteri.Enemmän liikennettä kuin kauan,kauan sitten.Ei silloin turistilaumat valokuvanneet Kansallismuseota,eikä Kansallisooppera ollut sen kadun varressa.Finlandia-taloa tuskin ajateltiin.Mutta Hesperiankadun komeat hevoskastanjat ovat yhä paikoillaan ja niin ikään Alpo Sailon veistämä Larin Paraske katselee Mannerheimintien vilskettä,kuten on vuodesta 1949 tehnyt Hakasalmen puistossa. Presidentti Risto Ryti kuoli vuonna 1956 ja hänen poismenostaan 38 vuoden kuluttua Veikko Myllerin veistämä muistomerkki paljastettiin Hesperian puistossa.Sekin muuttaa Mannerheimintien ilmettä sitten minun pikkutyttöaikojeni,kuten Eduskuntatalon kiviset presidentit niin ikään.Näitä ei ollut,kun minä ajelin kolmosessa äidin kanssa keskikaupunkivaatteet päälläni.Piti aina vaihtaa.
Niin varmaankin oli käynyt niille kahdelle pikkutytöllekin,jotka olivat tänään vanhempiensa kanssa odottamassa Stockmannilla hissiä.Minä tapoin aikaa ennen sairaalaan menoa haettuani pesulasta hameeni.Tytöillä ilmiselvästi ykköset päällään,somat kengät kummallakin ja jännittynyt ilme hissiin astuessaan.Turisteja,tungosta,lastenvaunuja ja jopa useita pyörätuoleja.Harvoin olen viikonloppuisin keskustassa.Se onkin aivan erilainen maailma kuin muulloin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti