ANTIPATIAN KOHDE

Kilpirauhanen ei siinä mallissa kuin tohtori toivoi. Lääkitystä lisättiin. Sitten juteltiin muutakin. Oli rollaattori ja ihminen-asiaa. Kysyin, onko todellakin niin, että täällä Itäkeskuksessa (ei Katajanokalla) on sellainen käsitys, että kun on alapäässä vikaa, sitä on yläpäässäkin?  Kyllä näin mielletään, jos on esimerkiksi rollaattori, ennakkoluuloja, sanoi lääkäri. Nonnih, sain oikein vauhtia ja aloin kertoa, minkälaista kohtelua olen saanut ihan pankkihenkilökuntaa myöten. "Onko rouva nyt varmasti oikeassa pankissa?"  Sekä: täällä toisessa kerroksessa ei ole käteiskassaa, vaan se on ensimmäisessä kerroksessa. Myös muualla olen saanut omituista kohtelua. Ikään kuin olisin viisivuotiaan tasolla. Ja tietysti kerroin taas niin hauskasti, että tohtori kehtasi makeasti nauraa.

Mikä siinä, vakavasti puhuen, todellakin on, että luullaan apuvälinettä käyttävän olevan kaikin puolin epäpätevä yhteiskunnan jäsen? Minulla on vain lonkkavika, eikä se heijastu millään lailla aivotoimintaani. Lääkärikin myönsi täyspäisyyteni. Olen huolitellun näköinen, meikkaan ja monen mielestä jopa hiukan fiksu. Työnnän rollaattoria, tämä on totuus. En ole enää 25v (jolloin lakkasin täyttämästä vuosia), mutta ikä on vain pelkkä numero. Myönnän, että joku minua nuorempi saattaa olla "vanha", mutta siihen taas ovat omat syynsä. Minulla ei syitä ole. Paitsi tämä rollaattori, jolla sinänsä ei ole iän kanssa mitään tekemistä. Lonkassani olevat rasitusmurtumat (leikattu ja pantu rautaa) ovat ilmestyneet aivan muusta kuin vuosistani.

En pidä siitä, että minua kohdellaan kuin idioottia ja miksi Itäkeskuksessa? Lykin rollaattoria vuosien ajan (sen jälkeen, kun lopetin pyörätuolin työntämisen  puolison tultua kokonaan vuodepotilaaksi) Katajanokalla ja kaupungilla ilman minkäänlaista huomiota apuvälineestäni. Itäkeskuksessa kaikki muuttui. Myönnän, että täällä on Katajanokkaa enemmän erilaisten apuvälineiden käyttäjiä ja osa heistä minuakin iäkkäämpiä. Ei heistäkään kaikki ole dementoituneita tai muuten yläpäästäänkin vammaisia.

Tunnen lievää antipatiaa Itäkeskusta kohtaan. Sanon kohteliaisuussyistä "lievää".

LUKEMISIA MINULLE

Olen lukenut. Tämä pitää mainita, sillä kirjapino yöpöydällä on korkea. Otavasta saadut seitsemän kirjaa, John Keatsin runot ja muutama oman hyllyn taidekirja. En näe kunnolla herätyskelloakaan.

Olen aina ollut sitä mieltä, että Venäjän alamaisuudesta huolimatta 1800-luku oli Suomella  aika hyvä vuosisata, mahdollisuuksien vuosisata. Silloin perustettiin Kustannusosakeyhtiö Otavakin. Kondiittorit alkoivat valmistaa paakelseja leipomoissaan, saimme oman rahan, sähkön ja muuta mukavaa. Tyydyimme siihen, mitä oli, vaatimuksia emme osanneet asettaa.

Nyt osaamme. Kukaan ei edes maksusta pesisi talvella pyykkejään avannossa tai hankaisi talon pesutuvassa höyryjen keskellä aluspaitaa pyykkilautaa vasten. Jos jokin menee vikaan, meistä tulee uusavuttomia. Kun liikennevalot tyssäävät, autokoulussa opitut säännöt ovat unohduksissa. Mikään ei ohjaakaan kulkuamme, kuka ajaa ensin ja mistä? Missä ovat valot, jotka neuvovat?

Olen palautunut lähes pari sataa vuotta taakse päin Juhani Salokanteleen myötä kustannustalo Otavan syntyyn. Kukaan ei voi olla näkemättä tänä päivänä Uudenmaankadun graniitista rakennettua Otavaa. Siinä se on ja tuntuu pysyvän, vaikka maailman kirjat ovatkin joskus sekaisin. Ja minulla on siistissä pinossa seitsemän Otavan kirjaa lukematta. Kuin Jukolassa veljeksiä tai Otavassa taivaalla tähtiä. Ehkä sainkin tarkoituksella juuri seitsemän kirjaa kustantajalta.

Sirpa Kähkönen kirjailijana minulle aivan uusi tuttavuus. Vihan ja rakkauden liekit, kohtalona 1930-luvun Suomi on kirjan nimi. Tammisaaressa oli pakkotyölaitos, jossa pidettiin kommunistivankeja. Tämän luin kirjan takakannesta. Minun kotonani ei kommunisteista juurikaan puhuttu. Se oli minun lapsuudessani vieras aihe. Ehkä Kähkönen tutustuttaa ja viisastuttaa. En ole vielä aloittanut, kun olen yhä Otavan historian kimpussa. Tätä "kimppua" hiukan sekoittaa suomalainen taide, jonka lumoihin jälleen jouduin Ateneumissa ja sen jälkeen. Lähetän ystävälleni Ouluun kortin, jonka kuvapuolella on Edelfeltin Kuningatar Blanka (ja Blankan ratsastaja). Sekin oli nyt Ateneumissa ja lienee Ateneumin omistuksessakin.

"Aja, aja, aja, Blankan ratsastaja/ Minne pojan vienen?/ Sinne missä tiedän morsiamen pienen./ Mikä nimi armaan?/ Margareta varmaan."

ATENEUMIN TUNNELMISSA

Olipa hieno näyttely Suomen taiteen tarina Ateneumissa.  Talossa myös yhdysvaltalaisen taiteilijan Alice Neelin (1900-1984) näyttely. No, rohkeaksi ja ennakkoluulottomaksi on Alice Neel mainittu ja aikanaan kohahdutti katsojia teoksillaan. Nyt minua. Alastomissa ihmisruumiissa ei jätetty mitään mielikuvituksen varaan, vaan kaikki on levällään, koko alavartalon erogeeninen alue  todella avoinna vailla minkäänlaista häveliäisyyttä. Kyllähän minä ymmärrän, mutta nyt himpun verran meni niin sanotusti yli hilseen. Olisiko kovin loukkaavaa, jos mainitsisin sanan "pornografia", vaikkakin taiteilija on ehkä etsinyt teoksiinsa myös taiteellista arvoa?

Mutta itse päänäyttely eli "Suomen taiteen tarina". Siinäpä kelpo kuvia, niitä vanhoja ja tuttuja, rakkaita, ennenkin nähtyjä. Jäin kaipaamaan Gallen-Kallelan Symposiumia ja Akka ja kissa-teosta. Muita oli yllin kyllin, jotta taidenautintoni kulminoitui mitä suurimpaan onnen tunteeseen. Niin kuin pitikin.

Onko minulla mielitaiteilijaa? Ei oikeastaan. Edelfelt? Schjerfbeck varhaisimmissa töissään. Eritoten hänen "Pikkusiskoaan ruokkiva poika" vuodelta 1881. Ehkä sittenkin Hugo Simberg. Rakastan pirujaan.  Chagallin, Monet´in ja Toulouse-Lautrecin töistä pidän. Van Goghia on jääkaapin ovessa, samoin Degas´ia. Sitten ne ikivanhat kuten Rembrandt ja da Vinci, Rafael, Michelangelo saavat sydämeni auttamattomasti sykkimään nopeammin. Rubensin naispullukoihin tunnen suurta yhtäläisyyttä. Onneksi ihmiskunnalla on taiteensa!

Ostin Susanna Pettersonin kirjan näyttelystä ja nyt voin kotonakin yksissä kansissa paneutua uudestaan tuohon maailmaan. johon minut on jo lapsesta asti tutustutettu. Ostin myös Ateneumin 2017 kalenterin. Minun syntymäpäiväkuukauden kuvana on Eero Järnefeltin  "Raatajat rahanalaiset/Kaski" (1893).

Katselmuksen päätteeksi M ja minä menimme Ateneumin kahvilaan ja M tarjosi lasillisen kuohuviiniä. Espanjalaista tulevan Madridin ja Sevillan matkansa kunniaksi. Tekee puolisonsa kanssa huikean hienon matkan Pyreneiden niemimaalle. Onnelliset! Buen viaje!

STOCKHOLM

Olen katsellut netistä alustavasti Tukholman museoita. On nimittäin mentävä jonnekin sisätilaan, koska on syksy ja otaksuttavasti jo liian viileää istuksia puistossa ja syödä jäätelöä. En oikein tiedä seuralaiseni museomakua. Itse tietysti hehkutan taiteen puolesta, mutta voi olla, että matkakaverini tahtookin vaikka Ruotsin kansallismuseoon. Tai NK-tavarataloon tai  vanhaan kaupunkiin (jota en kannata olenkaan, kun on oltu sen sata kertaa), mutta toki on otettava toisenkin mielihalut huomioon. Sitäkin on ajateltava, etten rollaattorin kahvoissa kykene ihan minne vaan. Pitää varmaankin pitää palaveri. Kuninkaalliset palatsit eivät minua kiinnosta Louvrea ja Versaillesia lukuun ottamatta. En edes Tamminiemessä ole ollut. Enkä liioin Helsingissä entisessä kauppias Heidensrauchin asuin- ja liiketalossa, joka on nykyisin Presidentinlinna.

Olen saanut uuden lukijan. Tervetuloa ja kiitos tulemisesta. Jokin tekstissäni on saattanut kiinnostaa.

Kirjoitan tätä ennen "Helsinkiin" lähtöäni. Tänään on Ateneum-päivä ja tarinaa Suomen taiteesta. Kyllä täälläkin on osattu! Jopa naiset. Usein Pariisista opit hankittu ja Seine ja Montmartre inspiroineet. On se ollut niin vallatonta aikaa boheemina boheemien joukossa elegantisti absinttia tai pastista siemaillen.

Minä siemailen tässä aamukahviani ja huomasin auringon ulkona paistavan. Jos vielä näin, kun konttaan metroon, hyvä niin. Lauantaikokemus onkin uusi siinä junassa. Ovatko matkustajat jollain tavalla arjesta poikkeavia? Näkyykö viikonloppufiilis kasvoista?

MIKÄÄN EI SUJU ASIALLISESTI

Eilen taas simahdin eli kiukustuin totaalisesti. Heti puolison kuoleman jälkeen kävin vakuutusyhtiössä kertomassa tilanteen. Se kirjattiin. Tämän jälkeen eräs ystäväni läsnä ollessani soitti ja teki saman ilmoituksen asiakkaan kuolemasta. Kaikki selvää, puolison nimi poistettu vakuutuksesta. Nyt mieheni sai laskun! Vakuutusmaksu 1.10.2016-30.9.2017. Hän kuoli 22.9.2015. Soitin ja annoin kuulua. Korrektisti kyllä, mutta ei käy kieltäminen, että en olisi ollut vihainen, "eikö vakuutuslaitoksessanne tunneta minkäänlaista häpyä?"  Jatkoin " ettekö kuuntele asiakkaan ilmoitusta tai edes ota huomioon maistraatista saamaanne tietoa henkilön kuolemasta ja miksi sanotte poistavanne mieheni nimen vakuutuksesta?" Kysyin vakuutuslaitoksessa asioidessani, tarvitaanko papereita ja mitä papereita kuolemantapauksen totuudellisuudesta? Ei tarvita. Asia selvä, puolison vakuutus raukeaa sekä minun että maistraatin ilmoituksen perusteella.

"Miten aiotte periä mieheltäni maksun, koska tätä laskua hän ei maksa?"  Puhelinvirkailija ei vastannut minulle. Sanoi ottavansa koko asiasta selvää ja soittavansa minulle. Soitti. Pyyteli anteeksi pyytelemisestä päästyään. Jatkoin "turha syyttää tietokonetta, ihminen sinne tiedot naputtelee tai on naputtelematta". Tässä tapauksessa jälkimmäistä. Kysyin vielä, pitääkö minun jälleen tulla sinne esimerkiksi joskus (sen saaminen  Verohallinnosta voi kestää vuodenkin) saamani perunkirjan kanssa?  "Ei missään tapauksessa tarvitse, asia on nyt lopullisesti selvä." Anteeksi pyytelyt jatkuivat.

Lasku mitätöidään puolisoni kohdalla, mutta minä pysyn tämän huonosti asioitaan hoitavan suuren vakuutuslaitoksen asiakkaana. Virkailija sanoi minun olleen hyvän asiakkaan ja aina hoitaneen maksut. Ei koskaan vuosikymmenten aikana ole valittamista ollut. Ei olekaan. Mutta vihainen olen vieläkin vähän. Eikö tässä maassa enää mitään tehdä kunnollisesti ja oikein? Työn teko hälläväliä-tyyliä, piittaamatonta ja anteeksi antamattoman huonoa.

Lähden kauppaan rauhoittumaan.

NAUTINTOJA, NAUTINTOJA

Taas ilmeni eilen eräs asia metrossa, jota en ymmärrä. Vaunussa väkeä ja kahdella penkillä istujan vieressä lepäämässä hänen kassinsa. Minähän istuuduin. Hän olikin nuori nainen, joka oli meikkauspuuhissa. Kaikki aineet ja sudit hollilla, mascaraa ripsiin ja punaa huuliin. Ihan pokkana. Koko kasvopuoli uusiksi. Toivoin koko ajan ilkeästi junan nytkähtämistä. Olisi rajauskynä mennyt omille teilleen. Sitten käytiin hiusten kimppuun. Lensikö sieltä jotain? Vai näinkö väärin? Hiusharja suti pitkiä kutreja estottoman tehokkaasti. Olihan siinä katseltavaa ja minä röyhkeästi katselin. Julkinen paikka ja julkista huoltoa.

Treffit olivat Stockan kuuluisan kellon alla ja sitten Samppanjabaariin. Syömisen ja juomisen jälkeen menimme Akateemiseen Kirjakauppaan. Mitään emme ostaneet. Hipelöimme vain kirjoja ja katselimme kuvia Jari Sillanpään kirjasta. "Sillä on ryppyjä", sanoi seuralaiseni. "Ei ihme", vastasin, "laulajan työ on rankkaa".

Olin ihan puhki kotiin tultuani. Söin viilin ja kaksi viikunaa. Rupesin lukemaan Johanna Vesikallion kirjaa "Lillanista". Takakannessa lukee "Hän näytti, että naiset osaavat". Miksi naisten pitää aina "näyttää"? Miehet ovat ja tekevät.

Tukholman matkasta saattaa tulla tosi syksymmällä. Eikä seuralaisellani tuntunut olevan mitään  ylellisiin puitteisiin mahdutettavaa merimatkaa vastaan. Sanoi, että kerranhan se vain kirpaisee. Alanpa ottaa selvää. Olen minä ennenkin hienosti matkustanut, mutta en näin hienosti. Samppanjaa talon puolesta! Kukkia ja hedelmiä tervetuliaisiksi. Kyllä tyttöjen kelpaa. Nauttikaamme koko rahan edestä.

Postitin Italiaan kirjeen. Ystäväni ei asu äskettäin tapahtuneen maanjäristyksen alueella vaan Saapasmaan "syvässä etelässä". Hän on kuitenkin pohjoisempana asuessaan saanut tuta näitä maanjäristyksiä. Pikku kylät ovat nyt vaurioituneet, rakennukset murskaantuneet ja ihmisiä kuollut. Japanissa järisee päivittäin ja Suomessa harvoin hyvin vaisusti. En osaa edes kuvitella, miltä tuntuu, kun maa halkeaa jalkojen alla, sillat menevät poikki ja korkeat talot kaatuvat. Nähty vain tv:n uutisissa.

M soitti ja me menemme Ateneumiin. Olen niin paljon puhunut Suomen taiteen tarina-näyttelystä, että luullaan minun jo siellä olleen. En ole. Nyt siitä taitaa totta tulla. Vaikka olen pyörinyt viime aikoina useinkin Ateneumin kulmilla, en ole sinne asti päässyt Rodinin näyttelyn jälkeen.

ITÄKESKUKSEN HURMAA

Antto Terras kirjassaan Stockmann Yard sanoo Itäkeskuksen olevan maakunnassa ja olen samaa mieltä. Jetsulleen. "Itäkeskus on valtio valtiossa, kansojen sulatusuuni ja sosiaalipoliittinen katastrofi". Se on islamilainen neuvostotasavalta, jossa on piirteitä afrikkalaisesta heimokulttuurista ja aasialaisesta yhteiskuntaelämästä, jatkaa  Terras. "Itäkeskus on myös rauhan ja rakkauden tyyssija, sillä kansat, jotka ovat jatkuvasti toistensa kurkussa kotimaassaan, elelevät täällä rauhanomaisesti rinta rinnan." Itäkeskuksella on rankka maine entuudestaan ja se on säilynyt. Vanhat vartijasukupolvet kertovat siitä nuoremmille leirinuotiotarinoita. Näin Antto Terras. Ja minä asun Itäkeskuksessa!! Jos olis valta niin kuin on mieli...

Tänään aloitin ohjelmapitoisen viikkoni. Heti aamusta ja nyt olen taas kotona. Sataa. Huomenna Hakaniemeen. Eilisiltana pisti päähän, jos lähtisin Tukholmaan. Saisinko E:n seurakseni Oulusta? Suostuuko minun ehtoihini, ettemme väsyttäisi itseämme Stockholman kaduilla, vaan ajaisimme taksilla, kunhan keksimme minne? Taikka lähden yksin. Tässähän olisi nyt laivamatka ja laivassa ylellisesti oleminen pääasia. Tuhlaaminen mielessä, mahdottoman suuri kulinaarinen nautinto ja hyttikin eksklusiivinen. Näistä hekumoin. No, pidän vielä harkintamyssyä päässä
hetken ja visusti ennen syysmyrskyjä otan pois, on päätös mikä tahansa.

Hehkutin katsovani Clint Eastwoodin elokuvan. En katsonut. Hehkutin Hercule Poirotista. En katsonut. Maratonia vilkaisin, mutta lopetin kesken, sillä en kestä joidenkin loppuun ajettujen kilpailijoiden maaliin tuloa. Hoippuvat viimeisillä voimillaan nenä valuen silmät harhailevina. "Citius, altius, fortius". Liekö tuo motto mielessä juuri ennen tantereelle pyörtymistä? No, tältä osin en urheilua ymmärrä.

Nyt alan tehdä itselleni manikyyria.