ÄITINI OLI LEIJONA

Tänään on äitini syntymäpäivä. Oli horoskooppimerkiltään leijona.Vaikka hän eläisi, syntymäpäivää ei seremonioin vietettäisi. Hän ei tahtonut vanheta. Joskus mietin, mahtaisiko tämä nainen, joka minut synnytti, enää tytärtään tunnistaa?  Joskus jostain kulmasta peiliin katsoessani näen äitini piirteitä itsessäni. Näen myös isääni jossain suun seudulla. Lapsena harmitti, kun aikuiset väittivät milloin minun mistuttavan isää ja taas milloin äitiä. Siinä iässä tahdotaan näyttää ihan itseltä. Enää sillä ei ole niin väliä ja jos tahtoisin jotakuta muistuttaa, niin pitäisi se tietysti olla joku kaunis, elegantti ja hoikka nainen.

Tiedän, mikä nivusessani jyllää.Ensinhän menin yksityiselle ortopedille, joka ei diagnoosia keksinyt ja kirjoitti pillerireseptin. Sitten menin sen sairaalan päivystykseen, jossa minut on leikattu lonkasta. Ihan niin yksinkertaista se ei ollut, että menin, vaan ensin soitin ja minut aiottiin olla ottamatta vastaan, kun leikkauksesta on kulunut aikaa. Panin kampohin ja kysyin, jos vaivani kuitenkin liittyy paikkaan, jota operoitiin, niin mitenkäs suu sitten pannaan. Ottivat vastaan ja tänä aamuna menin. Ortopedin huoneeseen ensin, sitten kuviin, erilaisia verikokeita ja pissanäytteenkin panin purkkiin ja lopulta vielä ultrattiin. Ei ainakaan tyrää, sanoi radiologi. Uudestaan ortopedin huoneeseen, joka sanoi pelottavan sanan "nivelrikko". Kipulääkettä, mietintämyssy päähän, jos alistun tekoniveleeseen. En. Olen ja elän näin, pärjään ja tyydyn kohtalooni. Joskus parempia päiviä, joskus huonompia. Että siis näin mennään.

E tuli eilen. Poika toi. E jäi yöksikin. Lainasin yöpaidan, käyttämätöntä hammasharjaa ei ollut, mutta oli pieniä kalavoileipiä ja yksi iso rapu kummalekin, jättikatkaravun pyrstöjä, viiniä ja jäätelöä. Juttelimme myöhäiseen yöhön ja kuuntelimme ukkosen jyrinää ja sateen ropinaa. Aamulla syötyämme varhaisaamiaisen, johon kuului myös leivoksia, poika haki äitinsä ja huomenna E matkaa takaisin pohjoisempaan kotiinsa.

Jos kaikki käy, niin kuin päätetty on, tulee puoliso ensi viikolla kotiin. Vierailuajalla sairaalassa harjoittelen nostolaitteen mekaniikkaa fysioterapeutin kanssa. Puoliso killuu laitteen "liinassa", jonka taiten jo osaan asetella hänen alleen vuoteessa. Sitten manuaalisesti ohjaillaan joko pyörätuoliin tai vuoteeseen. Tärkeintä on laittaa "liinan" hihnat oikein ja lopulta oikeisiin koukkuihin nostolaitteessa. Huomenna opiskeleminen jatkuu ja vielä kuulemma ensi viikollakin ja fyssari tulee kotiin puolison kotiutuessa, tuo nosturin ja sitten katsotaan, miten kotioloissa osaan.

BANAANINKUORI, JOKA OLISI PITÄNYT JÄTTÄÄ PAIKOILLEEN

Hitto tätä hellettä! Sanon suoraan. Ojensin aamulla ortopedille varsin hikisen käden, hänen ensin ojennettuaan huomattavasti kuivemman. Sitten kerroin olevani oikeastaan toisen lääkärin potilas, mutta kun en saanut aikaa ja on tätä vaivaa... Kiipesin tutkimuslavitsalle ja tohtori alkoi kaivella nivusiani. Löysi kipupaikankin ja minä ähkäisin varmemmaksi vakuudeksi. Sitten pistettiin kortisonia, josta ei ollut mitään apua. Dagnoosiksi sanottiin lihaskipu ja tulehdus. Apteekista vahvaa kipu- ja tulehduslääkettä ja kotiin. Nivuset voivat oikeastaan aika hyvin, kunnes tämän talon pihalla kumarruin ottamaan banaaninkuoren maasta ja nousin räväkästi ylös. Helvetillinen kipu nivustaipeessa. Vihasin banaaninkuoren heittäjää, vihasin banaaninkuorta ja vihasin ajattelemattomuuttani. Miksi ihmeessä en voinut jättää kuorta paikoilleen? Mikäs siivooja minä olen? Esteettinen silmäni nyt vaan kärsi ja nyt kärsii nivusseutu.

Tohtori oli edesmenneen pikkuserkkuni lapsuudenystävä, minkä jo tiesin mennessäni. Lääkärin poika ja niistä tuppaa usein tulemaan myös lääkäreitä. Juteltiin pikkuserkustani, joka pelasi golfia ja siirtyi sitten taivaallisille kentille. Tämän tohtorin luo en enää mene. Jos nivuskipu ei hellitä, niin kehoitti ottamaan yhteyttä leikanneeseen ortopediin. Minähän yritin jo, mutta ei ollut aikoja. Katsotaan runsaan viikon kuluttua, mitä pillerit sanovat.

E on tullut pohjoisesta tänne kuumaan etelään poikansa perheen luo. Tulee meille, kunhan päivästä sovitaan.  On mukava tavata taas vuosien päästä. On se runsas 600km niin pitkä taival, ettei ihan joka vuosi viitsi. Huomenaamulla laahaudun Herkkuun. Ostan jotain viileää syötävää.

Puoliso oli pesty ja oli ilman paitaa vuoteessa. Kaksi hoitajaa pelmahti minulle selittelemään asua ja mitä sen tietysti hyväksyinkin. Muutkin miespotilaat olivat aukoneet paidan nappejaan, näkyi paljaita napoja vatsan päällä. Syötin taas hedelmät, hain kahvia ja annoin talon kakun palan sekä kotoa tuomani normandialaisen omenapiirakkaviipaleen. Leuan siistin parrattomaksi ja sitten mies taas nukahtikin. Luin pari sivua Steinbeckia ja lähdin kotiin ja tapasin sen peijoonin banaaninkuoren.

KIRJAILIJA JA HÄNEN KOIRANSA ROCINANTESSA

Luen yhä Steinbeckia ja matkasta Charleyn kanssa. Olenhan toki sen lukenut joskus nuorempana kauan sitten. Tykkäsin silloin ja tykkään nyt. Hiiriä ja ihmisiä luin Oulunkylän kuntoutuslaitoksessa talvella ja sekin tuttu entuudestaan. Charley-koiran kanssa matka alkoi New Yorkista ja nyt olemme jo  Rocinante, nimetty Don Quijoten ratsun mukaan, pienen kuorma-auton lavalla kodiksi rakennettuna lähestymässä Yellowstonea. Edessäpäin vielä matkaa, kunnes koko 18 000km urakka on tehty.Kirja on huumorilla höystetty niin, että pyrskähdän nauruun tuon tuosta. Varsinkin silloin, kun Steinbeck kuvaa koiransa luonnetta ja tekemisiä. Se on älykäs ja puhetta ymmärtävä, ja jopa isäntänsä ajatuksia lukeva villakoira. Syntynyt Pariisin lähellä Bercyssä, siellä kasvatettukin varsinaiseksi herrasmieheksi ollen toki välillä aikamoinen valloittava velikulta. Isäntänsä taas ehta kalifornialainen, New Yorkiin muuttanut ja siellä kuollutkin.

 Miten ihanaa vapautta tämmöinen matkustustapa on ja sen tiesi Steinbeck myös. Omavaraista elämää, nauttimista, ei huolta hotellihuoneista (vain silloin, kun kirjailija kaipaa kunnon suihkua), tapaa mutkattomia muita matkamiehiä, joilla samanlainen kaipuu päästä tien päälle. Minä tiedän tästä onnesta jotain, sillä teimme asuntovaunulla muutaman Lapin matkan ja se oli ihanaa joutilaisuutta, vapautumista kaupunkielämästä. Auto naavaisten puitten alle porojen mailla, joskus puron rantaan, jossa peseydyimme,nautimme erämaasta ja sen  suuresta hiljaisuudesta. Vain me kaksi ja kaksi koiraamme. Öisin ei malttanut oikein nukkuakaan.

Flunssa ei ota hellittääkseen. Nenä vuotaa, yskittää tolkuttomasti ja kurkku on kipeä. Latkin mukikaupalla kuumaa teetä ja olen onnellinen siitä, että puoliso on hyvässä hoidossa sairaalassa tämän ajan. Ei olisi minusta nyt hoitajaksi. Nivusvaiva vielä lisäksi. Myönnän olevani varsin raihnaisessa kunnossa. En tunne tuoksujakaan. Steinbeck ihmettelee,onko koko Amerikka samanhajuinen. Vai onko erilaisia maakuntatuoksuja? Tuoksuuko Oulun kulmilla erilaiselta kuin Satakunnassa? Enpä ole tullut tuumineeksi. Sen sijaan huomasin aikoinaan ajaessamme Valkeakosken lähellä, että siellä tuoksui, etten sanoisi, haisi, paperiteollisuus. Piti ajaa nasta laudassa kohti raikkaampia tuoksuja. Ehkä maakunnilla on ominaishajunsa, ainakin infrastruktuurinsa osalta.

MOI LUKIJOIDEN KAA

Eilen soitti Laakson sosiaalihoitaja. Keskustelimme puolison kotiin tulosta. Päivää ei ole määrätty ja tulo kotiin riippuu myös maanantaisesta lääkärikäynnistäni, miten jatkossa. Annoin valtuudet ottaa selville lyhytaikaisesta hoidosta jossain muualla, jos eivät tahdo enää pitää Laaksossa. Olivat tuoneet jo nostolaitteen puolison huoneeseen. Fysioterapeuttia en nähnyt. Syötin ja juotin, pesin hampaat ja ajoin parran. Luin hetken Steinbeckia ja rupesin yskimään. Poden flunssaa. Sen sain, kun jokikisessä taksissa on ilmastointi. Aloin pyytää sen sulkemista, mutta nuha ja yskä olivat jo minuun pesiytyneet. Otin kasvosuojuksen, etten levittäisi pöpöjä sairashuoneeseen. Suojukseen tuli huulipunaa. Puolison vierustoveri sanoi minua hassunnäköiseksi se naamallani, mutta arveli myös olevan asiallisen.

C:n kanssa pitkä puhelinkeskustelu. Puhuttiin siitäkin, että onko sopivaa sanoa ventovieraalle aikuiselle tervehtimisenä "moi". Minä en kannattanut tätä muotoa, en tietenkään. En unissanikaan sanoisi kaupan kassalle, pankkineidille tai ylipäätään kenellekään  vieraalle "moi". C on isoäiti ja kehuu nuortuneensa lastenlastensa kanssa ja pysyvänsä ajan hengessä mukana. No, hän käyttää myös sanaa "kaa", joka saa niskakarvani nousemaan. Joskus saatan pusertaa ulos sanan "hei", ja senkin varsin työläästi, jos kysymyksessä on vieras henkilö. Mutta kaa-sanahirmuun en sorru, vaikka tapettaisiin. Tässä kohdin pyydänkin anteeksi kammottavaa otsikkoa.

C väitti, että hänen jääkaappinsa ovessa on Toulouse-Lautrecin kissa-aiheinen magneetti. En ollut ikinä kuullut, saati nähnyt, yhtäkään tämän taiteilijan kissaa ja epäilin toisen tekemäksi. C viestittikin myöhemmin olleensa väärässä ja jääkaappia koristaa  Theophile Steinlenin kissa. Juteltiin muutakin, sitten yskiminen yltyi ja piti lopettaa. Join kuumaa teetä ja söin ranskanleipäviipaleen, jossa oli goudaa päällä.

Olen taas viime aikoina niin usein käyttänyt taksia, että kuljettajat muistavat. Eilenkin eräs sanoi päivää ( ei moi eikä hei) kuin vanhalle tutulle ja kertoi minua ajaneensa pari kertaa aiemminkin. Kysyi, että "Laaksoonko mennään?" Me menimme. Katselin takapenkiltä helteistä kaupunkia ja näin monta paidatonta herraa ihmisvilinässä. Jopa yhden paljain jaloin kulkevan. No, en tietystikään kannata näin vapaata pukeutumista kaupungilla edes kuumana kesäpäivänä. Saisi jo kaikinmokomin tulla viileämpää, syksy ja talviset viimatkin vaikka. Ikuinen nihkeys iholla on kamalaa, kasvot punottavat ja on kaikenaikaa saunamainen olo. Ei hyvä.

EN SANO PÄIVÄÄ, KUN EN TUNNE

Iltasanomissa Antti Halonen kirjoittaa suomalaisten tavasta olla tervehtimättä, ainakaan vieraita. Muinaisina aikoina, kun vanhempieni kotiin piipahti ystäviä maalta, siis "maalta", jota varsinaisesti ei enää ole olemassa. He ihmettelivät samaa, kun jo junassa tullessaan ja asemalaiturilla saivat tuta, ettei kukaan vastannut heidän tervehdykseensä. Katsoivat vaan pienen hämmästyksen vallassa ja sitten käänsivät katseen nopeasti muualle. Lopulta ystävät maalta lakkasivat tervehtimästä. No, ja olihan toki tervehdittäviä ehkä liikaakin Helsingissä. Enemmän kuin kotikulmilla, jossa kaikki tuntee kaikki, ja vaikka ei tuntisikaan.

Emme me vieläkään tervehdi vieraita, jos ei aina naapureitakaan, puolituttuja tai muita, joita olemme tavanneet. Sekin on totta, että silmiin emme vierasta katso. Ratikassa se on suorastaan epäkohteliasta, vaikka tarkoituksena ei olisikaan mikään muu kuin silmillä hipaisu kanssamatkustajaa kohti. Teen joskus kokeita. Katson silmiin ja saan vastaukseksi kiemurtelua, pälyilyä muualle tai kiukkuisen ilmeen. Toisen valloittamalle reviirille ei edes katseella mennä. Seinänaapuria tervehdin ja joskus vaihdamme sanan taikka kaksi. Viidennen kerroksen rouvan kanssa myös juttelen. Muissa portaissa jokunen, joihin olen tutustunut. Päivää sanotaan. Sitten ne, joihin ei ole ollut mitään kontaktia, he saavat jäädä huomiotta, vaikka olisimme saman roskalaatikon kimpussa jätehuoneessa,hississä tai ulko-ovessa samaan aikaan. Toki vastaan, jos joku uskaltautuu tervehtimään. Semmoista oman kulttuurimme junttikansaa me suomalaiset olemme. Joskus pikkutyttönä matkaillessani vanhempieni kanssa Euroopassa, olin ällikällä lyöty, kun hotellissa aamuisin vieraat ihmiset tervehtivät. Minua oli neuvottu aina vastaamaan ja niinhän minä tein. Kerroin kavereille kotiin tultuani ja heitä nauratti lujasti tämmöinen tervehtiminen tuntemattomien kesken.

Olemmeko me mitään oppineet, vaikka matkustelemme maailman kolkissa, jossa ollaan välittömämpiä, kohteliaampia ja huomaavaisempia? Otammeko maailmalla toisen roolin ja kotiin palattuamme asetumme taas simpukkaamme? Vai kuljeskelemmeko juroina ja luotaan työntävinä  oman maamme rajojen ulkopuolellakin? Ehkä nuoremmat jo ovat omaksuneet tervehtimisen ja small talkin taidon. Ja onhan se hiukan luonteestakin kiinni ja siitä, miten paljon on maailmaa kiertänyt, tarkastellut ihmisiä muissa maissa, nähnyt elämää. Että emme kuole, vaikka panisimmekin hiukan kevyemmän vaihteen päälle, avaisimme suumme ja katselisimme ihmisiä silmiin. Näissä kun ei ole taka-ajatuksia, vaan yleismaailmallista hyvää ja kohteliasta käyttäytymistä. Oppisinko minäkin?

UUTTA KOHTI

Pitkä jo toinen keskustelu lääkärin kanssa. Pyysin lisää apuvälineitä kotiin. Sellaisenkin nostolaitteen, jolla saan puolison siirrettyä vuoteesta pyörätuoliin ja takaisin. Jalat tuskin tulevat kantamaan, mikä on todennäköistä.  No, näillä eväillä me menemme niin kauan kuin säädetty on. Parturi oli käynyt ja puoliso näytti siistiltä kaikessa surkeudessaan.

Tänään viivyin kauan puolison luona ja kotiin tultuani söin Saarioisen lihakeiton. Ehkä ei helleruokaa, mutta maistui jotenkuten. Puolison naapurivuoteen rouva alkoi kanssani jutustella. Tiesi Tauno Palon olleen Laaksossa. Minä en tiennyt. Olisi tahtonut kertoa tietämyksiään enemmänkin, mutta minä tahdoin pois. Sanoi tapaamisiin toivorikkaana ja ehkä sitten huomenna.

Kysyin hoitajalta, saako käyttää läppäriä. Saa, sanottiin, ja niinpä otan sen mukaani huomenna. Ties mihin tarvitsen ja tarvitsenko ollenkaan vai tyydynkö Steibeckin matkaan koiransa Charleyn kanssa. Kirjan olen lukenut joskus ammoin. Jotenkin katsoin sen sopivan sairaalalukemisekseni ja ruokkimaan kaukokaipuutani. Taksinkuljettaja oli käynyt Japanissa, mutta ei nähnyt yhtäkään geishaa  eikä teehuonetta. Mitä se semmoinen matkaileminen on? En kehdannut kertoa olevani melkein japanilainen, sillä äitinihän entisessä elämässään oli ollut japanitar.

Lääkäri sanoi minun olevan varsin aktiivinen ja hyvin motivoitunut hoitamaan jatkossakin miestä kotona. Siksi lupasi puoltaa nostolaitteen hankkimista. Sen avulla saan puolison pois sängystä ilman voimia ja vaikka niitä olisikin, yksin en  pärjäisi. No, tiedossa on toki ollut, että kaikki tulee vähitellen muuttumaan ja nyt me olemme jo siinä vaiheessa. En aio suuremmin masentua tai ainakin aion välttää sitä suota. Me olemme eläneet hienon terveen elämän, matkustelleet, tehneet töitä, riidelleet ja rakastaneet. Nyt on näin ja me yritämme parhaamme selviytyäksemme tulevastakin. Kuinka pitkästi on aikaa annettu, kukaan ei tiedä.Päivä kerrallaan ja jos suinkin mahdollista: hymyssä suin ja itseen luottaen uutta kohti.

HALLI KAUPPATORIN KUPEESSA

Nykyisin ei vetelisi millään ilveelläkään, että torikauppaa tehtäisiin hautausmaan vieressä, kuten nykyisellä Senaatintorilla vielä Ulrika Eleonoran kirkon aikaan 1700-luvulla. Otin hyllystä sairaalaan lukemisekseni Kirsti Topparin kirjan Vanha kauppahalli , jonka tarina alkaa torikaupasta silloisella Suurtorilla. No, ihmiset alkoivat valittaa kalman hajusta ruokaostoksilla ollessaan. Myöhemmin sekä kirkko, että hautausmaa hävisivät vieden mennessään myös torikauppiaat. Mutta sitä ennen kaupunkilaiset saivat katsella puuhevosta, joka oli häpeänrangaistusvälineenä torilla. Sen selässä sai istua häpeämässä, kuka oli väärin tehnyt ja lakia rikkonut. Hirttämisiltäkään ei tori säästynyt, vaan siinä kanaa tai kalaa ostaessa voi syventyä tuomion täytäntöönpanon todistamiseen. Hirsipuu ei ollut torin vakiovarustusta, vaan se rakennettin aina tarpeen tullen ja taas purettiin tehtävänsä täytettyään.

Monen vaiherikkaan ja paikkakokeilun jälkeen alettiin rakentaa kauppahallia Kauppatorin kulmalle. Hallin piti valmistua vuonna 1888, joka merkitty on hallin seinäänkin, mutta viimeinen naula lyötiinkin vasta seuraavana vuonna.Torikauppa oli jo siirtynyt Kauppatorille pradajerskattarineen, joista "torikorpeista" satusetä Topeliuskin on tarinoinut ja joista minä matami Strömin ja Topeliuksen sanoin olen värssyn kirjoittanut johonkin vanhempaan tekstiini.

Tämän yli 80 m pitkän kauppahallin piirsi mainetta saanut arkkitehti Gustaf Nyström. Halli läpikäynyt meidän aikanamme monet remontit ja nyt kesällä sen ukset avautuivat jälleen suurimittaisen korjauksen jälkeen. En ole vieläkään käynyt katsomassa. Eikä siellä enää ole kojussaan myymässä isäni kuusivarpainen serkku. Minä en häntä milloinkaan tavannut, vaikka jännittyneenä lapsena ihmettelin, että mitenkä jollakulla voi olla yhteensä yksitoista varvasta. Äidin kanssa kun talvisin hallissa kävimme, oli siellä kylmä kuin ulkona. Myyjillä pipot päässä ja paksut takit päällä. Makkarat olivat kohmettuneina tiskillä ja joku kertoi maidonkin jäätyneen. Nyt on lämmintä ja mukavaa niin kauppiailla kuin asiakkailla. Muutenkin halli muuttunut sisältä, myytävä tavara täyttää nykyajan vaatimukset ja kysynnän tarpeet. On kahvilaa ja pientä suolaista, herkkuja monenmoista, turisteja kameroineen, hedelmiä, tuoretta kalaa ja vaikka mitä. Kyllä tätä pitää päästä katsomaan.

Meillä on muutama hieno kauppahalli Helsingissä, Hakaniemi, Hietalahti ja Kauppatori. Niitä on ollut enemmänkin, mutta aika syönyt pois, kannattamattomuus tappanut. Ne, jotka vielä ovat,  kukoistavat, ja meistä asiakkaistahan riippuu, pysyvätkö ostospaikkoinamme. Torikaupalla ja kauppahalleilla on pitkä historia takanaan ulottuen vuosisatojen taakse. Torien kiveyksillä ja hallien seinillä olisi paljon kerrottavaa, jos osaisivat puhua.