Kyllä se on niin, että sen jaksaa katsella aina uudestaan ja uudestaan ja nähdä, kun lopussa Vichy-pullo lentää roskakoriin. Linnoittauduin hyvissä ajoin sohvan nurkkaan nähdäkseni ensin alkulämmittelyksi pukusuunnittelija Orry-Kellystä dokumenttiohjelman. Hän vaatetti myös illan elokuvan näyttelijät Humphrey Bogartia ja Ingrid Bergmania myöten. Katselin tietysti Michael Curtzin ohjaaman Casablancan vuodelta 1942. Jokaisen minuutin siitä poistumatta hetkeksikään. Leffa, joka mielestäni ei ole tippaakaan väljähtynyt vuosikymmenten aikana. Rickin (Humphrey Bogart) kapakan Saksan ja Ranskan kansallislaulut nostattivat ihon kananlihalle. Marseljeesi vei voiton, koska natseja oli kapakassa vähemmän. Tuntui luissa ja ytimissä isänmaallisuus Ranskaa kohtaan, Marokkohan oli siihen aikaan Ranskaa. Kieltä siellä vieläkin puhutaan, vaikka maa on jo itsenäinen. Minullekin huikattiin basaarikujilla "bonjour, madame". Hieno leffa! Ihana rakkauselokuvakin! Mutta loppu ei kuitenkaan ollut aivan happy end. Olisin suonut, että Bogart ja Bergman olisivat saaneet toisensa. Bergman lähti kuitenkin miehensä Victor Laszlon matkaan kohti Lissabonia ja sieltä USAhan. Bergmanille ja Bogartille jäi heidän Pariisinsa muistoineen.
Satanut.Asfaltti märkää. Syksy. Visusti tänäänkin kotona. Luin loppuun presidentti Halosen lehdistöpäällikkö-kirjan. Romantschuk lähti Forumille töihin Halosen toisen kauden alettua. Forumista hän siirtyi kustannusyhtiö Tammeen. Minusta kirjan olisi hyvin voinut lopettaa siihen, kun Maria Romantschuk lopetti työt Linnassa. No, hän tahtoi kertoa, miten siitä eteenpäin. Ehkä seuraavaksi jatkan Otavan historian lukemista, joka on jäänyt kesken. Pitäähän minun saada tietää, mitä sitten tapahtui.
Lounaaksi katkarapusalaattia. Ja nyt menen keittiöön kaatamaan itselleni mukillisen aamukahvia. Nukuin vähän pitkään, mutta eipä tässä jäniksen selässä ollakaan.
9. lokakuuta 2016
8. lokakuuta 2016
PRESSAELÄMÄÄ
Taas on lauantai. Viikot mennä hurahtavat pikavauhtia ja hyvä niin, pian on jälleen kesä ja kärpäset. Tätä odotellessa luen, luen ja luen. Yli puolen välin jo Hounin ja Romantschukin Ei, rouva presidentti. Olen kurkistanut Presidentinlinnaan kulissien taakse, ollut Tarja Halosen mukana matkoilla, "kuunnellut" Pena-puolison älykästä mutta kuivaa huumoria. Linnassa kaikki Halosen aikana sinuttelivat, jopa ihan Tarjaa myöten. Minulle olisi ollut vaikeaa "Tarjoitella".
Kirjassa käsitellään Manninen & Jäätteenmäki-sotku alusta loppuun sekä euroillallisten lautaskärhämä eli kuka lähtee ja kuka ei. Kerrotaan niin ikään presidentin pukeutuminen ja "Muumimamman" historia. Kirja on ihan mukavaa luettavaa, ei liian raskasta ja antaa kuvan kiireestä, mistä pitkät päivät koostuvat presidentin lehdistöpäällikkönä ja luottonaisena, johon virkaan Tarja Halonen Maria Romantschukin tahtoi. Aviomiehelle, lapsille ja kotielämälle ei enää aikaa riittänyt kuten ennen. Pirjo Hounin teksti on helppolukuista, eikä kirjakaan ole kuin 204-sivuinen.
Nyt meillä on jo toinen presidentti ja hänestäkin on kirjoja. Sinutellaanko Linnassa? Tätä en usko. Enkä usko sitäkään, että Mäntyniemen kokki kysäisisi tasavallan presidentiltä "mitä sä tänään tahtoisit syödä?" Presidentti Haloselle se sopi.
Kirja on pian luettu ja siirryn toiseen. Mihin? Ei vielä tietoa. Löysin hyllystä Onni Okkosen WSOY:n vuonna 1947 kustantaman Renessanssin taiteen ja se taas on paksu kuin mikäkin, kokokin "normaalia" suurempi. Olen sitä tietysti vuosien aikana selaillut, mutta lukea en ole 466-sivuista teosta jaksanut. Professori Okkonen lähestyy aihetta tieteelliseltä pohjalta. Ehkä otankin hyllystä O. Nousiaisen kuvakirjan (1943) Iloinen sirkus, Pörrö ja pojat, kustantanut Kuvataide ja kuvittanut Inga Helander. Siinä ei kovin tieteellisesti kerrota oravaperheestä, joka asui "kaukana vihreässä tuoksuvassa metsässä" . Perheeseen kuului isä-Kurre, Kurre-rouva ja pojat Nökö ja Nake. Perhe lähti eräänä päivänä kaupunkiin sirkustemppuja katselemaan sirkukseen. Pörröhäntä-perheen silmien eteen avautui uusi ja ihmeellinen maailma, mutta oli hyvä palata taas vihreään ja tuoksuvaan metsään. Sen pituinen se. Ehkä sittenkin palaan renessanssiin.
Kirjassa käsitellään Manninen & Jäätteenmäki-sotku alusta loppuun sekä euroillallisten lautaskärhämä eli kuka lähtee ja kuka ei. Kerrotaan niin ikään presidentin pukeutuminen ja "Muumimamman" historia. Kirja on ihan mukavaa luettavaa, ei liian raskasta ja antaa kuvan kiireestä, mistä pitkät päivät koostuvat presidentin lehdistöpäällikkönä ja luottonaisena, johon virkaan Tarja Halonen Maria Romantschukin tahtoi. Aviomiehelle, lapsille ja kotielämälle ei enää aikaa riittänyt kuten ennen. Pirjo Hounin teksti on helppolukuista, eikä kirjakaan ole kuin 204-sivuinen.
Nyt meillä on jo toinen presidentti ja hänestäkin on kirjoja. Sinutellaanko Linnassa? Tätä en usko. Enkä usko sitäkään, että Mäntyniemen kokki kysäisisi tasavallan presidentiltä "mitä sä tänään tahtoisit syödä?" Presidentti Haloselle se sopi.
Kirja on pian luettu ja siirryn toiseen. Mihin? Ei vielä tietoa. Löysin hyllystä Onni Okkosen WSOY:n vuonna 1947 kustantaman Renessanssin taiteen ja se taas on paksu kuin mikäkin, kokokin "normaalia" suurempi. Olen sitä tietysti vuosien aikana selaillut, mutta lukea en ole 466-sivuista teosta jaksanut. Professori Okkonen lähestyy aihetta tieteelliseltä pohjalta. Ehkä otankin hyllystä O. Nousiaisen kuvakirjan (1943) Iloinen sirkus, Pörrö ja pojat, kustantanut Kuvataide ja kuvittanut Inga Helander. Siinä ei kovin tieteellisesti kerrota oravaperheestä, joka asui "kaukana vihreässä tuoksuvassa metsässä" . Perheeseen kuului isä-Kurre, Kurre-rouva ja pojat Nökö ja Nake. Perhe lähti eräänä päivänä kaupunkiin sirkustemppuja katselemaan sirkukseen. Pörröhäntä-perheen silmien eteen avautui uusi ja ihmeellinen maailma, mutta oli hyvä palata taas vihreään ja tuoksuvaan metsään. Sen pituinen se. Ehkä sittenkin palaan renessanssiin.
7. lokakuuta 2016
JUORUJA ROSKIKSELLA
Vein eilen kauppaan mennessäni roskat. Ensin tuli yksi talon rouvista vastaan ja kyseli, viihdynkö. Olin rehellinen ja sanoin, etten, mutta "itse talossa ja naapureissa kaikki hyvin". Valehtelin vähän, sillä enhän tässä asunnossakaan viihdy. Siihen tulla pelmahti toinenkin talon rouva ja sain selville, että olemme kaikki samasta portaasta. "On hiljaista, kun päästiin eroon niistä meluajista, kävin oikein isännöitsijää kiittämässä", kertoi myöhemmin tullut rouva. "Mutta kyllä ovia paukutetaan", sanoi ensimmäinen rouva. Minulla ei ollut mitään vastaavaa kerrottavaa, niin että vain kuuntelin.
Roikotin roskapusseja ja mietin kuumeisesti, miten pääsen tyylikkäästi ne viemään ja kauppaan. En päässyt, koska ne kaksi rouvaa alkoivat moittia Itäkeskuksen Stockmannia ja minä olin edelleen aivan hiljaa. Sitten sanoin käyväni Aleksin Stockmannilla. "Ei me käydä", tuumasivat rouvat ja katselivat minua arvostelevasti. Ensin tullut rouva tarjoutui esittelemään minulle Itäkeskusta ja sen ympäristöä, kun/jos haluan. "Mennään rantaankin, se on tuolla" ja hän vinkkasi roskistalon taakse. Ei ole kuulemma pitkäkään matka, ihan on Marjaniemessä. Minä: ??? Ei sentään lyöty asiaa lukkoon, sillä minä en luultavasti halua Marjaniemeen, vaan Helsinkiin. Yksi Marjaniemi on Hailuodossa, mutta tuskin hän sitä tarkoitti. Siellä taas olen ollut. "Ei, kyllä minun on nyt lähdettävä, hyvää päivän jatkoa" ja näin pääsin heistä eroon. Kuulin vielä "se ovien paukuttelu pitää loppua".
Tänään kotona ja aloin lukea Otavan lahjakirjaa Pirjo Houni ja Maria Romantschuk "Ei, rouva presidentti". Viimeksi mainittu oli Halosen luottonainen ja kirja on kuulemma "ainutlaatuinen sisäpiirikuvaus Suomen ensimmäisen naispresidentin kaudesta". Sitten saimmekin miespresidentin. Minä ostin kaupasta Presidentti-kahvia, suodatinjauhatus. Ja Presidentti-luumuja. En tiedä, tarkoitetaanko nais- vai miespresidenttiä.
Roikotin roskapusseja ja mietin kuumeisesti, miten pääsen tyylikkäästi ne viemään ja kauppaan. En päässyt, koska ne kaksi rouvaa alkoivat moittia Itäkeskuksen Stockmannia ja minä olin edelleen aivan hiljaa. Sitten sanoin käyväni Aleksin Stockmannilla. "Ei me käydä", tuumasivat rouvat ja katselivat minua arvostelevasti. Ensin tullut rouva tarjoutui esittelemään minulle Itäkeskusta ja sen ympäristöä, kun/jos haluan. "Mennään rantaankin, se on tuolla" ja hän vinkkasi roskistalon taakse. Ei ole kuulemma pitkäkään matka, ihan on Marjaniemessä. Minä: ??? Ei sentään lyöty asiaa lukkoon, sillä minä en luultavasti halua Marjaniemeen, vaan Helsinkiin. Yksi Marjaniemi on Hailuodossa, mutta tuskin hän sitä tarkoitti. Siellä taas olen ollut. "Ei, kyllä minun on nyt lähdettävä, hyvää päivän jatkoa" ja näin pääsin heistä eroon. Kuulin vielä "se ovien paukuttelu pitää loppua".
Tänään kotona ja aloin lukea Otavan lahjakirjaa Pirjo Houni ja Maria Romantschuk "Ei, rouva presidentti". Viimeksi mainittu oli Halosen luottonainen ja kirja on kuulemma "ainutlaatuinen sisäpiirikuvaus Suomen ensimmäisen naispresidentin kaudesta". Sitten saimmekin miespresidentin. Minä ostin kaupasta Presidentti-kahvia, suodatinjauhatus. Ja Presidentti-luumuja. En tiedä, tarkoitetaanko nais- vai miespresidenttiä.
6. lokakuuta 2016
VIELÄ KERRAN RENESSANSSITAIDE
Italiasta soitettiin, että yllätyspakettini oli saapunut perille. Ystäväni oli vilpittömästi iloinen (Suomen taiteen tarina), jopa postikortistakin, jossa komeili avoperäinen ratikka. S-L on vannoutunut taiteen ystävä, mutta suomalaiset taiteilijat jääneet hänen Italian vuosiensa tähden paitsioon. Nyt hän sai koko asiasta pikaisen selonteon teoksineen päivineen 1800-luvulta nykyaikaan. Onnittelimme molemmat Italian postilaitosta, joka joskus tuppaa olemaan huolimattoman välinpitämätön lähetysten suhteen. Moni on molemmin puolin jäänyt teille tietymättömille vuosikymmenten aikana. Nyt meitä onnisti!
Minä puolestani syventynyt renessanssitaiteilijoihin. Harmittaa se, etten ymmärrä maalauksissa olevaa symboliikkaa, enkä, mitä taiteilija on kulloinkin tarkoittanut. Miksi Jeesus-vauvalla on avoin kirja kädessään? Miksi Johannes Kastaja on samassa kuvassa pieni lapsi? Miksi Jumalalla on kruunu päässään kuin maallisella hallitsijalla? Katselen kuvia vain kuvina, ymmärrän värit, mutta niilläkin on oma merkityksensä. Sekin jää minulle hämäräksi. Jopa kehyksissä on symboliikkaa! Kannattaako minun ollenkaan käydä taidenäyttelyissä? Nyt ostamassani kirjassa on joitakin selityksiä, miksi on näin ja näin ja mitä taiteilija on tarkoittanut (mistä kaikki satojen vuosien kuluttua muka tiedetään?). Hyvä! Hienoa! Minä opin. Mutta kun tulevaisuudessa katselen taulua, joka kirjassani ei ole, on taas pää täynnä kysymyksiä: miksi, miksi, miksi?
Kansallismuseon lainanäyttely tuli Puolan Varsovasta ja lähtee Helsingistä Hollannin Enschedeen. Näyttelyn työt lainassa Brescian Pinacoteca Tosio Martinengo-galleriasta sekä muualtakin Lombardian maakunnasta. Pinacoteca on parastaikaa suljettuna korjausten takia ja siksi päätettiin muullekin maailmalle näyttää näitä arvoteoksia, jotka harvoin matkaavat maansa ulkopuolelle. Jos koskaan. Osa Kansallismuseon töistä on visusti lasilaatikon kätkössä tai paksun naruaidan takana. Lisäksi huoneissa vilisee vartijoita. Jos joku havittelee vievänsä kotiin da Brescian "Illallinen Emmauksella", ei onnistu.
Tähän olisi hyvä nyt tyystin lopettaa tämä taiteesta jutustelu ja siirtyä ihan tavallisiin asioihin. Siihen, mitä arjessa tapahtuu esimerkiksi. Ehkä seuraavalla kerralla.
Minä puolestani syventynyt renessanssitaiteilijoihin. Harmittaa se, etten ymmärrä maalauksissa olevaa symboliikkaa, enkä, mitä taiteilija on kulloinkin tarkoittanut. Miksi Jeesus-vauvalla on avoin kirja kädessään? Miksi Johannes Kastaja on samassa kuvassa pieni lapsi? Miksi Jumalalla on kruunu päässään kuin maallisella hallitsijalla? Katselen kuvia vain kuvina, ymmärrän värit, mutta niilläkin on oma merkityksensä. Sekin jää minulle hämäräksi. Jopa kehyksissä on symboliikkaa! Kannattaako minun ollenkaan käydä taidenäyttelyissä? Nyt ostamassani kirjassa on joitakin selityksiä, miksi on näin ja näin ja mitä taiteilija on tarkoittanut (mistä kaikki satojen vuosien kuluttua muka tiedetään?). Hyvä! Hienoa! Minä opin. Mutta kun tulevaisuudessa katselen taulua, joka kirjassani ei ole, on taas pää täynnä kysymyksiä: miksi, miksi, miksi?
Kansallismuseon lainanäyttely tuli Puolan Varsovasta ja lähtee Helsingistä Hollannin Enschedeen. Näyttelyn työt lainassa Brescian Pinacoteca Tosio Martinengo-galleriasta sekä muualtakin Lombardian maakunnasta. Pinacoteca on parastaikaa suljettuna korjausten takia ja siksi päätettiin muullekin maailmalle näyttää näitä arvoteoksia, jotka harvoin matkaavat maansa ulkopuolelle. Jos koskaan. Osa Kansallismuseon töistä on visusti lasilaatikon kätkössä tai paksun naruaidan takana. Lisäksi huoneissa vilisee vartijoita. Jos joku havittelee vievänsä kotiin da Brescian "Illallinen Emmauksella", ei onnistu.
Tähän olisi hyvä nyt tyystin lopettaa tämä taiteesta jutustelu ja siirtyä ihan tavallisiin asioihin. Siihen, mitä arjessa tapahtuu esimerkiksi. Ehkä seuraavalla kerralla.
5. lokakuuta 2016
VANHASSA VARA PAREMPI
Vaikka kuinka silloin tällöin rummutan hehkuttaen nykyajan taiteen nimeen, niin kyllä ne vanhat... Matkustin Kansallismuseoon. Metroa ja ihanaa nelos-ratikkaa, mutta kannatti. Eläköön renessanssitaide! Rafael, Tizian, Lotto, Savoldo, Francia, de Brescia, Bellini, Romanino, Moroni (ostin jääkaappimagneetin "Ritari ruusunpunaisessa asussa"), Tintoretto ym. Ihan sydän pysähtyi tämänlaisen taiteen edessä. Hengitys salpaantui ja maailma hävisi jonnekin kauas Kansallismuseon ovien ulkopuolelle. Olin kirjaimellisesti Taiteen pyhäkössä, nöyränä roomalaisjumala Apollon edessä katse suunnattuna milloin Venus ja Cupido-teokseen, milloin taas "Herrasmiehen muotokuvaan" tai "Aatelisnainen Salomenaan". Enkeleitä, Kristus-lapsi, Neitsyt Maria, rukoileva kartusiaanimunkki, huone huoneelta iki-ihanaa 1500-luvun taidetta suoraan Italiasta.
Museokaupasta ostin taidekirjan juuri tämän näyttelyn teoksista. Julkaisun toteuttamista on tukenut "Istituto italiano di cultura", jossa minäkin muinoin nuorena vuoden italiaa opiskelin, nyt kaiken oppimani tyystin unohtaneena. Kirja on kookas, painava ja täyttä asiaa. Kunhan tokenen kaikesta näkemästäni, alan lukea ja palaan kirjan sivuilla teosten äärelle. Jopa taulujen kehykset olivat taidetta. Jos minun Ruokokoskeni kulmissa on joku koukero, ei se ole mitään näiden italialaisten rinnalla, joiden kehykset uhkuivat kultaa, koristeita, kaiverruksia, kaikkea, mille mielikuvitus on tilaa antanut. Jos joku ei näkemästään taiteesta piittaa, voi ihailla vain kehyksiä.
Menossa oleva vuosi on Kansallismuseon juhlavuosi. Se valmistui tasan sata vuotta sitten nykyisen Mannerheimintien varrelle. Ostin arkkitehtien Saarinen, Geselius ja Lindgren-kassin, jota tulen tarvitsemaan joulukuun aikana. Siihen asti visusti tallessa.
Kyllä se on niin, kuulkaas, että taatusti vie voiton vanhan mestarin työ nykytaiteen pelkästä viivasta tai neliöstä kankaalla. Vai onko niin, että taidekin on katsojan silmissä?
Museokaupasta ostin taidekirjan juuri tämän näyttelyn teoksista. Julkaisun toteuttamista on tukenut "Istituto italiano di cultura", jossa minäkin muinoin nuorena vuoden italiaa opiskelin, nyt kaiken oppimani tyystin unohtaneena. Kirja on kookas, painava ja täyttä asiaa. Kunhan tokenen kaikesta näkemästäni, alan lukea ja palaan kirjan sivuilla teosten äärelle. Jopa taulujen kehykset olivat taidetta. Jos minun Ruokokoskeni kulmissa on joku koukero, ei se ole mitään näiden italialaisten rinnalla, joiden kehykset uhkuivat kultaa, koristeita, kaiverruksia, kaikkea, mille mielikuvitus on tilaa antanut. Jos joku ei näkemästään taiteesta piittaa, voi ihailla vain kehyksiä.
Menossa oleva vuosi on Kansallismuseon juhlavuosi. Se valmistui tasan sata vuotta sitten nykyisen Mannerheimintien varrelle. Ostin arkkitehtien Saarinen, Geselius ja Lindgren-kassin, jota tulen tarvitsemaan joulukuun aikana. Siihen asti visusti tallessa.
Kyllä se on niin, kuulkaas, että taatusti vie voiton vanhan mestarin työ nykytaiteen pelkästä viivasta tai neliöstä kankaalla. Vai onko niin, että taidekin on katsojan silmissä?
2. lokakuuta 2016
HIENOA LIUKUPORTAITTEN KÄYTTÖÄ
Olin kauppakeskuksessa ja juuri tulleena liukuportaita pitkin ylös, kun eräs mies pysäytti. "Kympin arvoinen rullaportaitten käyttö rollaattorin kanssa". Hymysin takaisin ja kiitin. No, olenhan toki oppinut, etten muitten jalkoihin jää, vaikka monella portaisiin kiiruhtavalla onkin kiire päästä ennen minua ja käsitys mahdollisesta hitaudesta ja kompuroinnista. Tulin tästä "kehumisesta" hyvälle tuulelle niin vaikka Itäkeskuksen kauppakeskuksessa olinkin. Ei täällä kaikki olekaan ikävällä tavalla tungettelevaa.
Kerroin aikaisemmin ostaneeni sulkakynän Ateneumista. En tullut kysyneeksi sulan alkuperää. Tiesin toki bluffiksi, koska se on kuulakynä. Kynä-sana on alun perin tarkoittanut linnun sulan onttoa ruoto-osaa. Pian keksittiin joskus vuonna 200 ennen ajanlaskumme alkua, että teroitetulla sulalla voi kirjoittaa. Tämmöistä tekstiä on Kuolleeenmeren kääröissäkin (nettitietoa). Hanhensulka oli halvempi ja joutsenen tietysti kalliimpi. Vielä mieluummin oikeakätiselle linnun vasemman siiven sulka, koska sulka kiertyi sopivammin kirjoittamiseen. Näin sitä oppii ja saa tietoa, kun käy Ateneumin kaupassa ostoksilla ja alkaa googlata.
Pari koneellista pyykkiä eilen. Kyllä sitä yksineläjältäkin kertyy. Eikä kaikkia voi tunkea samaan syssyyn, pesemisessä on säännöt. Vein roskatkin ulos. Nyökytin puolikohteliaasti tervehtimisen tapaisen kissanulkoiluttajalle lasten leikkialueella. Tupakantumpeista kyllä valitetaan oikein porraskäytävän ilmoitustaululla, mutta kissa saa tehdä tarpeensa vaikka lasten hiekkalaatikkoon. Eikä se ole kissan vika!
Tuli Helsingin kaupunginmuseon toimintakertomus 2015 (olen museon Ystävien jäsen). Ratikkamuseossa käynyt 32 701 vierailijaa. Sofiankatu neljässä ehti vielä käydä viime vuonna ennen sen muuttoa Aleksin puolelle yli 54 000 ihmistä. Nythän museo on Sederholmin talossa ja sen uusitussa jatkeessa Sofiankadun puolella. Tässä kuussa avautuu Haju-näyttely. Kävijät saavat muistella Helsinkiä hajujen perusteella. Sturenkadulla on jo 80 vuotta tuoksunut kahvipaahtimo. Sen minäkin muistan. Aina kun ohi ajoi, haisi kahvi. Mitä muita hajuja tässä kaupungissa on ja on ollut, se selvinnee näyttelyssä. Ja mitä hajuja jääkään ihmisen hajuaistin ulkopuolelle. Meillähän ei tämä tärkeä aisti ole likikään niin tarkka kuin monen muun eläinlajin edustajan.
Kerroin aikaisemmin ostaneeni sulkakynän Ateneumista. En tullut kysyneeksi sulan alkuperää. Tiesin toki bluffiksi, koska se on kuulakynä. Kynä-sana on alun perin tarkoittanut linnun sulan onttoa ruoto-osaa. Pian keksittiin joskus vuonna 200 ennen ajanlaskumme alkua, että teroitetulla sulalla voi kirjoittaa. Tämmöistä tekstiä on Kuolleeenmeren kääröissäkin (nettitietoa). Hanhensulka oli halvempi ja joutsenen tietysti kalliimpi. Vielä mieluummin oikeakätiselle linnun vasemman siiven sulka, koska sulka kiertyi sopivammin kirjoittamiseen. Näin sitä oppii ja saa tietoa, kun käy Ateneumin kaupassa ostoksilla ja alkaa googlata.
Pari koneellista pyykkiä eilen. Kyllä sitä yksineläjältäkin kertyy. Eikä kaikkia voi tunkea samaan syssyyn, pesemisessä on säännöt. Vein roskatkin ulos. Nyökytin puolikohteliaasti tervehtimisen tapaisen kissanulkoiluttajalle lasten leikkialueella. Tupakantumpeista kyllä valitetaan oikein porraskäytävän ilmoitustaululla, mutta kissa saa tehdä tarpeensa vaikka lasten hiekkalaatikkoon. Eikä se ole kissan vika!
Tuli Helsingin kaupunginmuseon toimintakertomus 2015 (olen museon Ystävien jäsen). Ratikkamuseossa käynyt 32 701 vierailijaa. Sofiankatu neljässä ehti vielä käydä viime vuonna ennen sen muuttoa Aleksin puolelle yli 54 000 ihmistä. Nythän museo on Sederholmin talossa ja sen uusitussa jatkeessa Sofiankadun puolella. Tässä kuussa avautuu Haju-näyttely. Kävijät saavat muistella Helsinkiä hajujen perusteella. Sturenkadulla on jo 80 vuotta tuoksunut kahvipaahtimo. Sen minäkin muistan. Aina kun ohi ajoi, haisi kahvi. Mitä muita hajuja tässä kaupungissa on ja on ollut, se selvinnee näyttelyssä. Ja mitä hajuja jääkään ihmisen hajuaistin ulkopuolelle. Meillähän ei tämä tärkeä aisti ole likikään niin tarkka kuin monen muun eläinlajin edustajan.
1. lokakuuta 2016
KANSALLISMUSEOON
Italiaan lähti ilmojen halki paketti. Pasteerailin postiin ja sitten ostin hedelmiä ja vadelmia. Belgialaisia marjat tällä kerralla. Kai ovat hyviä, kun maassa osataan valmistaa suklaatakin. Tosin en ole minkään valtakunnan suklaata syönyt kuukausiin. En leivoksia, pullaa enkä jäätelöä. Hiukan sivelen jotain marmeladia aamuisin paahtoleivän päälle ja juustolle olen perso. Briestä olen luopunut. Fetaa tai herajuustoa salaatissa. Goudaa ja sen tapaista muuten. Liian rasvaista, sanoisi lääkärini.
Kilpirauhaseni ei tahdo asettua tehtävänsä tasolle. Lääkitystä lisättiin. Näillä mennään joulukuuhun asti, jolloin taas verikoe ja tohtorin tapaaminen.
Ensi viikolla aion Kansallismuseoon. Otin jo selvää, mistä raihnaiset kulkevat, kun tervejalkaisille on julmetun korkeat portaat. Ovessa kuulemma puhelin, niin tullaan avaamaan ja sitten on hissit ja kaikki. Katselen ikään kuin alhaalta päin Emil Wikströmin portaikkoa vahtivaa karhua mennessäni liikuntaesteisten ovelle. Kansallismuseon olen aina mieltänyt "Kansallismuseoksi", että siellä on kaikkea vanhaa isänmaahan liittyvää, kansallispukuja, nukkekoteja, tuohia ja virsuja. Olenhan siellä muutaman kerran ollut muinoin. Nyt näytillä Tizianin ja Rafaelin teoksia eli mennään vuoteen jonnekin 1400-1500-luvun tienoille. On siellä museokauppakin ja sieltä jälleen saan ehkä jääkaapin oveen jotain kivaa tai jopa kirjan museon vaiheista. Herrat Herman Geselius, Armas Lindgren ja Eliel Saarinen piirtäneet tämän hiukan kirkolta näyttävän rakennuksen Läntisen Viertotien varrelle vuonna 1916. Turuntie kadusta tuli 1928 ja 1942 se sai nykyisen nimensä Mannerheimintie.
Suomalainen Hannu Palosuo on pannut samaan aikaan näyttelyn Kansallismuseoon ja hän on 1960-luvun poikia, että taas olemme tämän meidän ajan taiteen äärellä. Katsastanpahan molemmat näyttelyt. Ei tämä Helsinki hullumpi kaupunki ole. Kaikkea tarjolla, kun vaan viitsitään vääntäytyä liikkeelle.
Olen siinä vaiheessa Andre Agassin kirjaa, että hän on naimisissa Steffi Grafin, tenniksen pelaaja hänkin, kanssa ja heillä on kaksi lasta. Andre lopetti tennisuransa vuonna 2009. Ja minä lopetan kirjan lukemisen pian päädyttyäni sen viimeiseen lukuun.
Ketään ei kiinnosta tieto, että tänään aion olla kotona, mutta tulipahan mainittua. Hyvää viikonloppua ja lokakuuta.
Kilpirauhaseni ei tahdo asettua tehtävänsä tasolle. Lääkitystä lisättiin. Näillä mennään joulukuuhun asti, jolloin taas verikoe ja tohtorin tapaaminen.
Ensi viikolla aion Kansallismuseoon. Otin jo selvää, mistä raihnaiset kulkevat, kun tervejalkaisille on julmetun korkeat portaat. Ovessa kuulemma puhelin, niin tullaan avaamaan ja sitten on hissit ja kaikki. Katselen ikään kuin alhaalta päin Emil Wikströmin portaikkoa vahtivaa karhua mennessäni liikuntaesteisten ovelle. Kansallismuseon olen aina mieltänyt "Kansallismuseoksi", että siellä on kaikkea vanhaa isänmaahan liittyvää, kansallispukuja, nukkekoteja, tuohia ja virsuja. Olenhan siellä muutaman kerran ollut muinoin. Nyt näytillä Tizianin ja Rafaelin teoksia eli mennään vuoteen jonnekin 1400-1500-luvun tienoille. On siellä museokauppakin ja sieltä jälleen saan ehkä jääkaapin oveen jotain kivaa tai jopa kirjan museon vaiheista. Herrat Herman Geselius, Armas Lindgren ja Eliel Saarinen piirtäneet tämän hiukan kirkolta näyttävän rakennuksen Läntisen Viertotien varrelle vuonna 1916. Turuntie kadusta tuli 1928 ja 1942 se sai nykyisen nimensä Mannerheimintie.
Suomalainen Hannu Palosuo on pannut samaan aikaan näyttelyn Kansallismuseoon ja hän on 1960-luvun poikia, että taas olemme tämän meidän ajan taiteen äärellä. Katsastanpahan molemmat näyttelyt. Ei tämä Helsinki hullumpi kaupunki ole. Kaikkea tarjolla, kun vaan viitsitään vääntäytyä liikkeelle.
Olen siinä vaiheessa Andre Agassin kirjaa, että hän on naimisissa Steffi Grafin, tenniksen pelaaja hänkin, kanssa ja heillä on kaksi lasta. Andre lopetti tennisuransa vuonna 2009. Ja minä lopetan kirjan lukemisen pian päädyttyäni sen viimeiseen lukuun.
Ketään ei kiinnosta tieto, että tänään aion olla kotona, mutta tulipahan mainittua. Hyvää viikonloppua ja lokakuuta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)