VIELÄ KERRAN GÖRAN SCHILDT

Olen tässä miettinyt, mistä lienee johtunut suorastaan ylenpalttinen kiinnostus erästä vanhaa tekstiäni kohtaan? Luulen selvittäneeni arvoituksen.YleAreenassa on dokumentti Göran Schildtistä (Haave Välimerestä, lukija Lasse Pöysti). Ihmiset ovat sitä katselleet ja sitten siirtyneet Googleen saadakseen lisää tietoa Schildtistä ja hänen matkoistaan. Ovat huomanneet siellä muun materiaalin joukossa kirjoitukseni "Välimeren pieni saari". Sitä on viime aikoina yllättäen joko vilkaistu tai luettu kolmatta sataa kertaa. Tunsin itseni ilon sekaisesti varsin nöyräksi. Muistan kirjoittaneeni sen suorastaan palon vallassa siksi, kun nuorena olin seilannut Välimerta juuri Göran Schildtin matkakirjojen kautta. Haaveillut purjehtimisesta ulapoilla ja tunsin nytkin kirjoittaessani pärskeet poskipäilläni, kuulin veden kohinan kokassa ja puomiin kiinnitettyjen purjeiden natinan niiden kääntyessä tuuleen. Olinhan kuin purjehtija itsekin. Olin juuri tutustunut Camilla Lindbergin kirjassa Göran ja Christine Schildtin kreikkalaiseen elämään Leroksen saaressa. Pitihän kirjasta kirjoittaa. Ja nyt tekstiäni on luettu!! Tuntuu hienolta, todella hienolta.

Tänään jonotin elämäni tähänastisen pisimmän ajan pankissa vuoroani, yli tunnin. Mikäpäs oli istuessa, tykkään katsella ihmisiä ja heitähän riitti. Kysyin virkailijalta, onko aina näin ruuhkaista (olin ensimmäisen kerran tässä osassa pankkia). Vastasi olevan. Haikeudella muistelin toista pankkia, missä ennen asioin, ja josta selviydyin aina enintään varttitunnissa. Tiedän seuraavalla kerralla etten ajattele kotoa lähtiessä "piipahdanpa pankissa".

Kiukuttelin Itäkeskuksen Stockmannin Herkussa. Parmesania vain kelmupaketeissa. Missä irtojuusto, joka leikataan isosta palasta ja annetaan maistaa? "Ei meillä ole", sanoi myyjäpoitsu ja näytti väsyneeltä. Goudaa sentään oli irtona. Mitä varten tämä Stockmann ei satsaa myyntiin enempää? Ihmettelevät vain, kun kauppa ei käy ja päin peetä mennään. No ei tietenkään käy, kun palvelu on huonoa, tavaraa ei ole ja kaikki kääritty muoviin kuin Alepassa. MÄ TAHDON TAKAISIN STADIIN!!

Italiasta tuli pitkä kirje. Lähettäjä oli oikein laskenut, että minun kirjeestäni oli ehtinyt kulua aikaa kahdeksan kuunkierron verran ennen nyt pari viikkoa sitten lähettämääni. En meinannut uskoa. Tosin olimme puhuneet tänä aikana muutaman kerran puhelimessa. Kahdeksan molemmin puolin tiheään kirjoitettua arkkia ja nyt jaksoi vain käsitellä henkilökohtaisia asioita, jotka minua suuresti kiinnostivatkin. Sain tarkan selostuksen Bilbaon Guggenheimista sekä Baskimaan oloista. Olivat tehneet matkan. Ystäväni iloitsee aikomuksestani vierailla taas taidemuseoissa Helsingissä ja pitäneekin sitten kiireesti kertoa hänelle Rodin-kokemuksista, kunhan olen Ateneumissa ollut.

Aikaa suttaantui niin kauan kauppakeskuksessa, että oli jo melkein pimeää tullessani kotiin. Lähtö kotoa viivästyi. Olin hiukan hidas kolmen tunnin yöunen jälkeen ja kummallisen oloinen. Virkistyin kyllä, kun pakottauduin sen tekemään ja lähdettävä oli. Koska rupean nukkumaan kuten ennen?

OLIVERIN LUMOISSA

Tässä taas olen  huomenta toivottelemassa. Ulkona plussaa ja tahmaisen harmaata. Rohkeasti kuitenkin suuntaan roskikselle, josta näemmä on tullut päivittäin kertomisen väärti. Kunhan kevättä pukkaa enemmän, teen muutakin. Nyt näitä vähempiarvoisia arkiaskareita ja kodin laittamista, jota puuhaa tuntuu riittävän loputtomiin johtuen saamattomuudestani. Tauluja yhä muuttomiesten pakkauksissa, enkä ole varma edes, saanko kaikkia näytille. No ei tämä koti tule enää olemaan viimeisen päälle semmoinen kuin haluaisin, niin voi olla vähän kunnostelematonkin. Kunhan asun, nukun ja syön.

Katselin tv:stä Oliverin eilen. Sen musiikkipitoisen. Nähty aikaisemminkin kuin myös puheleffoja vuosien varrella.  Pidin tästä Carol Reedin elokuvasta  (1968), sen musiikista, tansseista ja aina yhtä ihastuttavasta juonesta. Varkaatkin sympaattisia. Ihailin kovasti Faginina esiintyvän Ron Moodyn liikehdintää. Siinä oli luihuutta, oveluutta ja ainaista varuillaan oloa, nopeatempoisuuta hänen liikkuessaan 1800-luvun Lontoon takakujilla hiukan kumarassa asennossa valmiina  livahtamaan tarvittaessa pakoon. Tarinan juoni on kiltti ja kaunis, kaikki hyvin, loppu hyvin-tyyliin. Oliver pääsi parempaan elämään omien sukulaistensa luo kovan elämän jälkeen orpokodissa ensin ja sitten Mr. Faginin opissa, miten tullaan hyväksi taskuvarkaaksi.

Seurasin myös Miten tullaan miljonääriksi-visailua. Pisti melkein kiukuksi, kun katsomo ei tiennyt kenen Avignonin naiset-maalaus on. Tarjottiin Matissea! Hyppäsin ilmaan sohvan nurkassa ja huusin "Pablo Picasso, tontut". Tiedettiin se, että Avignon on Ranskassa, mutta Picasson naiset ovat Barcelonassa Avignon-kadulla, jossa oli bordelleja. Jos on hiukankaan tietoinen Picasson töistä, tämä taulu kuten hänen Guernica-maalauksensa myös pitäisi olla ainakin kuvista tuttuja. Picasso ei  ole minua suuremmin viehättänyt, mutta nyt vanhempana olen alkanut muuttaa käsitystäni. Varsinkin Guernican sanoma pysäyttää. Baskimaan Guernica-kaupunkia pommitettiin rajusti 1937 saksalaisten ja italialaisten toimesta. Kaupunki tuhottiin melkein kokonaan. Samana vuonna Picasso maalasi tämän vaikuttavan teoksen.

Minulla oli kerran, nyt jo kuollut, ystävä, jolla oli suuri kokoelma ihailemansa Picasson grafiikkaa. Ystäväni testamentissa ne luovutettiin eräälle taidemuseolle. Picasson töitä on ollut, ja on, näytteillä ympäri maailmaa aina Helsinkiä myöten, hänen keramiikastaan lähtien. Madridissa en ole käynyt, jossa sekä Guernica että Avignonin naiset ovat.

LASKIAISTA LAUHAA, PAPUA JA KAUHAA...

Olen Itäkeskukseen muutettuani miettinyt, mitä tapahtuu, jos täältä ei pääse jonkun syyn takia pois yleisellä kulkuneuvolla eli metrolla? Joudun aina tätä pohtiessani paniikkiin. Nyt luinkin netistä, että "massiivinen vesivahinko" on pysäyttänyt liikenteen. Sillä lailla. Aina olen asunut niin, että pääsisin vaikka kävelemällä pois. No, pääsisi kai täältäkin, mutta matka liian pitkä ja minne päin lähtisin. Kärvistelen siis ajatuksessa, että jään tänne pussiin ja klaustrofobia pahenee. Tietysti on takseja ja semmoinen olisi pakko ottaa, jos vielä saisin kiinni, sillä moni muukin käyttäisi tätä mahdollisuutta. Miksi täältä sitten pitäisi päästä pois?  Ainakin silloin pitäisi päästä, kun  ei ole mahdollista päästä.  Tänne voi jäädä ikuisiksi ajoiksi jumiin.

Sumua! Plusasteita! Ihan mukavaa. Tekisinkö jotain järkevää tänään? Laittaisin toisenkin taulun seinälle. Japanilainen kakemono on jo paikoillaan. Sekin vuosikymmenten takaa lapsuudenkodistani. Äitini rakasti kaikkea japanilaisuutta. Kävi ikebana-kurssinkin. Meillä kotona harvoin olivat kukat vain pantuna maljakkoon. Äiti teki hienoja taideteoksia ja kukin kukka/kasvi oli omalla paikallaan asetelmassa ja jokaisella niistä oli oma sanomansa. Minä perin kiinnostuksen myös Japaniin, vaikka en koskaan sinne päässyt. Bonsai-puutarhoissa olen matkoillani vieraillut. Tosin bonsai on alun alkaen kiinalainen. Tarkoitus saada puusta miniatyyrikokoinen. Nykyisin bonsai liitetään Japaniin juuri tämän tekniikan ja taidon takia. Joistakin kasveistakin voidaan saada bonsai esimerkiksi voikukasta. Kun japanilaiseen puutarhaan menee, ainakin minuun laskeutuu suuri rauha. Kiviä, veden vienoa lorinaa, saarekkeita lammessa, kukkia, pieniä puita, polkuja ja täydellistä hiljaisuutta. Luonnon pyhäkössä  mieli puhdistuu, ympärillä pelkkää kauneutta. Ainakin Vantaalla on japanilainen puutarha yleisön nähtävissä. Menkää katsomaan.

En taida tehdä tänään mitään järkevää jos järjetöntäkään. Lounaaksi Saarioisen kirjolohikeittoa ruispuikulapalan kanssa. Juomana raikasta vettä, joka muuten on täällä paljon kylmempää kuin Skattalla. Siellä ei, vaikka kuinka juoksuttaisi. Hyvää ja mukavaa Laskiaissunnuntaita meille kaikille. "Liuku, lauku laskiaist, meille pitkiä pellavia, muille tippurat, tappurat! Liuku, lauku laskiaist, meille pitkät hamput, muille tippurat, tappurat..."

SUUNNITELMISSA TAIDETTA

Hiljainen on kylätie näillä main lauantaiaamuna. Ostoskeskuskaan ei ole saanut ihmisiä liikkeelle. Tuo monen päivittäinen ajanviete, vaikka ostoaikeita ei olisikaan. Tavataan ehkä ystäviä, jotka myös ovat aikaa kuluttamassa tekemällä ei-mitään. On ihmetelty, miksi minä en nyt tilaisuuden ollen käy useammin kauppakeskuksessa? En ole milloinkaan ollut mikään kaupoissa käyskentelijä, jos ei ole asiaa. En Stockmannillakaan. Menen suoraan ostamaan tarvitsemani sen suuremmin kiertelemättä. Kun ei ole ostettavaa, niin miksi kummassa lähtisin ostoskeskukseen?

Olen ottanut selvää tämän kaupungin taidenäyttelyistä. Tarkoitus on alkaa niissä käydä. Tannispalatsissa Ai Weiwein näyttely. Taiteilija on kiinalainen toisinajattelija, asuu nykyisin Berliinissä ja töitään on ollut aiemminkin esillä Suomessa. Ateneumissa Rodinia ja sinne kaiketi menen aivan ensimmäiseksi. Sinebrychoffin taidemuseossa venäläisiä mestareita, joitten töitä olen aikaisemminkin ihaillut. Amos Anderson kiinnostaa aina ja Ratikkamuseoonkin voisi taas mennä tutkailemaan lapsuuteni ratikoita ja semmoisia, joita pappa on kuljettanut. Kansallismuseossa en ole vuosikymmeniin ollut. Voisi vaikka käydä. Kiasmaa myös olen ajatellut. Siellä en sitten 1990-luvun. Keväästä tuntuu tulevan mielenkiintoinen. Nykyisin taidelaitoksissa on otettu liikuntarajoitteiset huomioon ja kyllähän minä muutamasta rappusesta selviydyn nostamalla rollaattoria. Ateneumiin on kuitenkin järjestäydyttävä Ateneuminkujan puolelta hissillä. Kuten kaikki tiedämme Kaivokadun puolella on portaita pitkästi kuin myös taidemuseon sisäpuolella. On niitä kavuttu yhden jos toisenkin kerran tervekroppaisena.

Tänään sen verran ulos, että roskikselle. Taas kertynyt, vaikka yhden naisen huushollia asunkin. Jo kaupasta tulee muovisia kääreitä liiankin kanssa. Senkin tiedämme, että muovin häviämisaika on pitkä. Tämän vuoden alusta on muovia varten keräyspisteitä. Miten kotitalouksien muovit sinne päätyvät? Jokaisella taloyhtiöllä pitäisi nyt olla jätelaatikot myös muoveja varten, kuten on lasille, metallille, paperille, kartongille ja biojätteille. Haluaisin myös pieniä sähkölaitteita varten jätelaatikoita, jotka sitten tyhjennetään isompiin ongelmajätteiden keräyspisteisiin.

RATIKALLA TÖÖLÖÖN

Tänään tuntui olo niin mukavalta, että lähdin stadiin. On vielä muuttofirman rikkomista tavaroista saatava arviointeja. Se kuuluu asiakkaan tehdä. Tivataan kuitteja väkivallan kohteena olleesta omaisuudesta. Kuitteja! Tavaroista, jotka hankittu joskus 1940-luvulla lapsuudenkotiini. Kun minulla ei ole esittää kuitteja, pitää hankkia arviointeja. Tarkoittaa valaisinfirmoihin menoa (pudottivat ison kattokruunun lattialle), lasiliikkeeseen (rikkoivat lasilevyn tv-hyllystä) sekä vielä hinnat manseteista, jotka rikkoontuivat kahdesta muusta kruunusta miesten niitä sulloessa liian pieniin vaatelaatikoihin , myös sakarat vääntyivät. Olin pyytänyt kruunuja varten oikeat kuljetuslaatikot! Tähän hommaan meni tämä päivä.

Mutta minä pääsin kaupungille!  Oi kuinka nautin. Stockmannille en mennyt, mutta pysäkillä odottaessani ratikkaa, katselin tuttua tavarataloa. Nautin ihmisistä kadulla, ratikoiden kolinasta, autojen äänistä, eikä haitannut yhtään, vaikka jouduin nelosta odottamaan kahdeksan minuuttia. Haikeana katselin nelosen perävaloja sen lähtiessä ajamaan pitkin Aleksia kohti Katajanokkaa. Ehkä juuri siinä vaunussa minäkin matkustanut monta kertaa. Minun neloseni tuli ja lähdin vastakkaiseen suuntaan kohti Töölöä. Sain arviointitodistuksen. Seuraavaksi lähetän sen vakuutuslaitokseen.

Saamani minulle kuulumaton posti haettiin. Vuokranantajan äiti. Ja tullessaan hän löysi pihalla lumikinoksessa makaavan miehen. Soitin hätäkeskukseen ja sieltä lähetettiin ambulanssi. Vieraani mentyä (ei viipynyt kauaa) lähdin tutkailemaan pihatapahtumia. Ambulanssi oli vielä paikalla. Koputin oveen ja kysyin, onko kaikki miehen kohdalla jo hyvin. On, sanoi ambulanssimies ja ymmärsin miehen ainakin olevan elossa ja hoidossa. Olin helpottunut ja hyvilläni. Join ison lasillisen Brunnebyn omenamehua ja kippistin elämälle.

JURNUTTAA

Nyt taas jurppii. En pidä kaikilta osin nykyajan tekniikasta, puhelimissa jonottamisista, pakollisesta musiikin kuuntelusta sen aikana, numeroiden naputtelusta päästäkseen asiassa eteen päin "jos asiasi koskee sitä ja sitä, paina sitä ja sitä", enkä siitä, että "asiakaspalvelussamme on poikkeuksellista ruuhkaa". Tämä on jokapäiväistä soittaa minne tahansa firmaan. Nyt olen ollut puhelimitse tekemisissä sekä pankin että Soneran kanssa ja jonottanut, jonottanut, kuunnellut särisevää musiikkia ja automaattia, joka valehtelee "pahoittelemme pitkittynyttä odotusaikaa, vastaamme puheluusi mahdollisimman pian". Minuutit kuluvat, vaihtuvat kymmeniksi. Sitten lopulta saan ihmisen toiseen päähän ja pääsen varsinaiseen asiaan. Enkä enää ole hyväntuulinen. Ikävöin entisiä aikoja, kun ihmiset vastasivat puhelimiin heti, asiat sai järjestettyä ystävällisessä ja inhimillisessä ilmapiirissä, ei tehty virheitä niin paljon kuin nykyisin ja pyydettiin anteeksi niitä (kukaan ei enää pahoittele tapahtunutta). Tämä kaikki jurppii.

Nykyiseen osoitteeseeni tulee edelleenkin edellisten asukkaiden postia. Tiedän yhden asukkaan muuttaneen jo pari vuotta sitten. Olen väsynyt siihen, että joudun aina kirjeet palauttamaan lähettäjälle saatesanoin "väärä osoite". Postilaatikolle on matkaa, enkä suinkaan liiku sen lähimaillakaan kovin usein. Nyt on taas kirjekuori odottamassa. Joskus ensi viikolla saan sen eteen päin. Miksi ihmeessä ihmiset eivät huolehdi omista asioistaan ja tee ilmoitusta osoitteen muuttumisesta? Tietäisi vain yhteydenottoa maistraattiin ja postiin. Taidan vastedes panna roskikseen surutta kaiken minulle kuulumattoman postin.

Nukuin viime yön suhteellisen hyvin ja  ennen lounasta nukuin sohvalla lisää. Teki niin eetvarttia että. Sitten paistoin kuhafileitä itselleni, tein salaatin ja söin. Katselin rännän sekaista lumisadetta ulkona ja huomasin puutteita autojen valoissa. Vilkku tuntuu olevan rikki monella.

SLANGIMUISTOJA

Sunnuntai oli ja se meni. Hyvä niin. Pidän elämisen äänistä ja ne usein pyhäpäiviksi vaimenevat. Mökillä nautin hiljaisuudesta. Hiljaisuus oli aivan kuultavissa. Mutta näin koko ikänsä Helsingissä, ja vielä tätä Itäkeskusta ennen kantakaupungissa, asuneena, olen kaupungin ääniin tottunut. Ratikat, bussit, muut autot, ihmiset ovat aina elämääni kuuluneet. Niitä ilman en osaisi elää. No, ratikoista on ollut nyt luovuttava. Pääsen niillä ajelemaan, kun olen ensin selviytynyt metromatkasta. Olenhan ratikankuljettajan tyttären tytär. Pappa ajoi Töölön vaunua. Kolmosella äiti ja minä menimme Stockmannille. Kolmosella olen ajeluttanut ei-helsinkiläisiä vieraitani kaupunkia sporasta käsin näyttäen. Toinen oli oma auto, mutta sitä minulla ei enää  ole. Skattalla asuessamme vielä oli, mutta puolison kunnon huonontuessa, luovuin.

"Valkan kundi" pani kommentin lähettäen ja minulle tuli ykskaks ikävä slangia. Stadin Slangiin kuuluin vuosien ajan ja nautin Tsilari-lehden annista. Slangiksi kirjoitettuja juttuja. Erosin yhdistyksestä ja kaikista muistakin. Jätin vain Helsingin kaupunginmuseon ystävät ry:n. Nyt "Valkan kundi" pani etsimään netistä slangin kielisiä kirjoituksia ja olihan niitä. Vanhat stadilaiset bamlanneet skrivaten. Voi niitä aikoja! Isänikin käytti slangia, mutta se oli minun slangiani vanhempaa kieltä. Slangi muuttuu, kuten muutkin kielet. Nykyisin käytetään englannista napattuja ja hiukan muutettuja sanoja. Isäni aikana oli venäjästä otettuja.

Minulla on yksi lapsuuden ystävä, jonka kanssa puhumme joskus slangia. Oli toinenkin, pikkuserkkuni, mutta häntä ei enää ole. Puoliso jättäytyi näiden keskustelujen ulkopuolelle. Hän ei ollut syntyperäinen stadilainen. Tuli vasta Helsingin yliopistoon opiskelemaan sotaväen jälkeen. Ei ymmärtänyt Stadin kielestä mitään. Joskus olen tännekin kirjoittanut jotain slangiksi. Kaikki eivät ole bonjanneet skrivaamaani. Emmekä me tytöt ainakaan Töölössä puhuneet slangia niin paljon kuin pojat. Ymmärsimme kuitenkin kaiken. Ei äitinikään puhunut. Hän laillani oli myös Tölikän tyttöjä. Isäni oli Ruoholahden poikia. Hän eli sakilaisten aikana. Mutta ei heihin kuulunut. Sakilaisilla oli hiukan huono maine.

Otin äsken osaa slangisanojen kilpailuun. Sain 10 oikein viidestätoista ja olen "slangisanojen mestari". Minulla on monta slangiksi laulettua levyä. Hauska kuunnella ja vajota nostalgiaan. Nyt kuuntelin  netistä kaivamani "OlliBullin"  Dallaan takas Valkkaan-äänilevyn. Hän on muusikko Pertti Olavi Anikari ja tapaa levyssä vanhan heilansa kartsalla. Vai tapaako?  Vuodet muuttaneet                 Ritua. Toinen vannoutunut slangin ystävä on Tauno "Taukki" Humaloja, joka on kirjoittanut kirjojakin slangiksi. Vanhoista stadilaisista tulee mieleen Stadin Arska, runoilija Arvo Turtiainen (1904-1980). Hänkin bamlannut slangia.

Voi, kaikki tämä vain eräästä valkkalaisen kommentista. Kiitoksia. Jos joku ei tiedä, niin Valkka tarkoittaa Vallilaa Helsingissä.