ALKOHOLIHAITTOJEN ENNALTAEHKÄISY KESKUSTAN TAPAAN

Niin kiirettä piti eilen, että en yhtään tykännyt. Lounas puolisolle tavallista aikaisemmin pesunaisten takia. Tulivat tavallista myöhemmin kuitenkin. Sitten oli tuuraajan odottelua. Minuuttipeliksi meni, että ehdin kampaajalle. Käväisin Hakaniemen hallissa ja ostin kampaajalle kukkia. Kiitokseksi, kun sovittaa minut aina johonkin väliin. Ostin muutakin hallista. Ostin villisikaa. Sitten kiireellä kotiin päästämään tuuraaja pois. Tänään ei ole mitään. Sitten jatkuu taas.

Keskiolut Alkoon, sanoo Keskusta. No kappas vaan, taas koetetaan saada suomalaisten viinanhimo säyseämmäksi. Minä en tämmöiseen holhoamiseen usko. Suomalainen on kuin Jeppe Niilonpoika, se juo, kun tahtoo, eikä edes kysy miksi. Jos keskiolut on Alko-tavaraa, tulee kassiin muutakin kuin olutta, tämä on vissi asia. Ja miten käy pikkukauppojen, jotka ovat melkein oluella eläneet? Välillä Suomessa taas vastaavasti hohkataan, että viinit maitokauppoihin. Haastateltiin ihmisiä kadulla tästä uudesta olutasiasta. "Ihan sama, kun en olutta juo", oli yksi kommentti. "Menköön vaan Alkoon", sanoi toinen. Joku oli kuitenkin sitä mieltä, että hullun hommaa ja taaksepäin menoa. Viinakortit takaisin. Tai  tykkänään stoppi alkoholille, kuten joskus olikin. Sen nimi oli kieltolaki. Pitkäripasen ukset säppiin ja salaiset viinakannut pöheikköön pulputtamaan.  Ja sata raipaniskua sille, joka lakia rikkoo. Onhan niitä maita maailmassa, joissa alkoholin juomisesta voidaan rangaista kuolemalla.

Nukun taas huonommin kuin ennen. Enkä aina tahtoisi ottaa nukahtamispilleriäkään. Toisaalta hereillä kieriskeleminen vuoteessa on ikävääkin ikävämpää ja silloin se vasta on ikävää. Osaan kyllä kulkea rollaattorilla pilkkopimeässäkin aivan hiljaa. Minulle on kehittynyt jonkunlainen yönäkö tai sitten olen entisessä elämässä ollut kissaeläin ja taito on siirtynyt mukana. Äänikirjaakaan ei jaksa aina kuunnella. Nyt on menossa Hannu Mäkelää. Taivaskanavilta tulee öisinkin ohjelmaa, mutta kun minusta on tullut ylen valikoivakin nykyisin ohjelmien suhteen. En jaksa enää himphamppua, kuten kerroin kampaajallekin eilen. Katselin hiljattain  muurahaisia. Niitä oli miljoonittain marssimassa viidakossa ihailtavan järjestelmällisesti. Matkan varrella ahmivat kitaansa kaiken elävän vastaantulevan. Minua alkoi armottomasti kutittaa, kuten aina paljosta määrästä hyönteisiä ja piti joko alkaa raapia tai vaihtaa kanavaa. Vaihdoin kanavaa.

LUKURAUHAN PÄIVÄNÄ

Täällä minä taas. Suurempia tuulenujelluksia en yön aikana kuullut ja nytkin pihapuut leppeästi tavanomaisissa ojennuksissaan. Pakkasta pari astetta. Että tämmöistä helmikuuta. E soitti Oulun tietämiltä. Lunta runsaasti, ylenpalttisen runsaasti aivan. E oli ollut siinä samassa konsertissa, josta Äijä blogissaan kirjoitti. Konsertissa, jossa 450 kanttoria lauloi. E hehkutti Äijän tavoin ainutlaatuisen tilaisuuden suurenmoisuudesta. Oulu on vireä kulttuurikaupunki juuri musiikin suhteen. Sekös ystävääni riemastuttaa, joka itsekin laulaja on. Minäkin saanut nauttia musiikista Oulussa ollessani hänen luonaan. Näitä pyrähdyksiä sinne kaipaan ja kaiholla muistelen.

Huomenna vireää meilläkin. Pesijät, tuuraaja ja minä kampaajalle. Kotisairaala tulee keskiviikkona ja torstaina vien puolison ihotautiklinikalle pienehköön toimenpiteeseen. Seuraavallekin viikolle jää tekemisiä. Niin että ei tämä aivan pelkästään kotihommia ole.

C soitti. Voi huonosti, ei nuku, vatsaa nipistelee. Voi,voi. Ehdotin, että keskustelisi lääkärinsä kanssa nukahtamispillereistä. C raivostui ja kertoi ex-miehensä käyttäneen unipillereitä ja tulleen aggressiiviseksi. Minäkin otan joskus, jos en saa nukutuksi keskiyöhön mennessä, mutta aggressiivisuutta en itsessäni ole huomannut. Enkä usko, että ex-miehen käytös pillereistä johtui. Tätä en C:lle sanonut.

Kirjailija Laila Hirvisaari (ent. Hietamies) on ideoinut valtakunnallisen lukurauhan päivän ja se on tänään. Kirjojen ostaminen on laskussa. Käydään kirjastoissa, jos luetuttaa. Ei luetuta enää kuten ennen. Ostetaan pokkareita ja ehkä hävitetään luettua. Nuoriso lukee klassikkoja sarjakuvina. Monesti kirjasta tehty elokuva kuittaa lukuelämyksen. Harvoin, ei juuri koskaan, tekee elokuva oikeutta kirjalle ollen muutettu melkein tunnistamattomaksi. Nyt patistetaan kansaa lukemaan. Pitelemään kirjaa oikein kädessä siihen syventyen. Mikäs sen mukavampaa. On hyvä käpertyä nojatuoliin, avata kirja ja lähteä sen sivujen myötä toiseen maailmaan, vieraitten ihmisten elämään. Mennään ostamaan tai lainaamaan  kirja! Luetaan se! Blogeissakin on monia kirjablogeja, joissa  kirjoista keskustellaan. Tutustukaamme niihin. Ja nyt meillä on lukurauhapäiväkin!

ELOKUVANAUTINTO

Juutuin eilen aivan tarkoituksella katsomaan Teeman elokuvaa  Päiväni Margueritten kanssa, ohjannut Jean Becker 2010. Minua viehättää suuresti Ranskassa syntynyt näyttelijä Gérard Depardieu, nykyisin venäläinen. Elokuva on lämminhenkinen, pienimuotoinen, tapahtumaköyhä kuvaus Germain Chazesin (Depardieu) ja Margueritten (Giséle Casadesus) ystävyydestä. Se alkoi puiston penkillä puluja katsellen.Se jatkui Albert Camusin Rutto-kirjaa lukien. Germain sukelsi hänelle ennen tuikituntemattomaan sanojen maailmaan, jonka tien hänelle viitoitti Margueritte, 95v. En elokuvan aikana edes jääkaapilla käynyt. Istuin sohvan nurkassa lumoutuneena silloin tällöin lämmin hymy huulillani. Totesin jälleen kerran, ettei elokuvassa aina tarvitse olla tapahtumia, ei suuria seikkailuja, jännitystä. Elokuva voi olla sellainen kuin päivät Margueritten kanssa.

Saikohan koskaan tietää se ihminen, joka pyysi  vastaantulijalta "anna manii tai tulee fyrkkaa", että päin seiniä sanoi? Tällä aiheella aloittaa tänään HS:ssä kolumnisti Kimmo Oksanen kirjoittaessaan Erika Vierron  stadin slangia käsittelevästä gradusta. Minulle slangi on tuttua. Kuulin lapsuudessani jo isäni käyttävän omaa slangiaan, jossa minulle vieraita sanoja. Me pikkutytöt Töölössä emme kovin ahkerasti slangia viljelleet. Pojat puhuivat ja me ymmärsimme kuitenkin kaiken, mitä sanoivat. Slangissa noihin aikoihin oli vielä monia venäjästä tulleita sanoja, josta Viertokin puhuu. Nykyisin venäjä on vaihtunut englanniksi, josta sanoja otettu tämän päivän slangiin. Kukaan ei huuda enää "stoi", kun haluaa leikissä jonkun pysähtyvän. Vierron mukaan kuulee slangisanoja muuallakin kuin Helsingissä. Niistä on tullut yleisiä puhekielessä Hangosta Utsjoelle asti. Ja onhan minulle jossain päin Pohjanmaata sanottu joskus "sä oot aika kliffa, vaikk ootkin hesalainen". Tätä "Hesaa" eivät niinkään stadilaiset itse käytä, mutta tänne muuttaneet ja muualla asuvat käyttävät. Stadi on Stadi oikealle stadilaiselle.

Muutakin oli HS:ssä tänään, esimerkiksi Katri Kallionpään kolumni. Hän kertoo Johanna Vihermaan lanseeranneen Suomeen keltainen nauha-kampanjan. Keltainen merkkinauha koiran talutushihnassa kertoo vastaantulijoille koiran ja sen taluttajan haluavan kulkea rauhassa. Monille ihmisillä on tapana tulla koiraa koskettelemaan, antaa lastenkin niin tehdä sekä vielä sallia oman koiransa tulla lupaa kysymättä nuuhkimaan. Itse olen tätä kokenut omien koirieni kohdalla, eikä aina ollut miellyttävää. Myös opaskoirat joutuvat tämmöisen häirinnän kohteeksi silloin tällöin. Opaskoiraan ei saa sen ollessa työssä suurin surminkaan koskea. Se keskittyy silloin muuhun ja menettää valppautensa ehkä kohtalokkainkin seurauksin. Keltainen nauha-idea on hyvä ja toivon sen yleistyvän ja ihmisten huomaavan sen merkityksen. Koirallakin on oikeus kävellä yleisillä paikoilla taluttajansa kanssa  ilman huomiota.

TUUMAILUJA MEILTÄ

Eilinen tuuraajapäivä pitkästä aikaa turhauttava. Ensi keskiviikkoa varten piti apteekissa olla uudesta lääkkeestä resepti. Ei ole, sanoi farmaseutti. Soitin Kotisairaalaan. Kerrottiin, että pannaan resepti heti menemään, ei kulu kauaa aikaa. Kului. Lähdin välillä Herkkuun ja raahauduin täysinäisen rollaattorin kanssa takaisin apteekkiin. Ei ole tullut, sanoi farmaseutti. Konttasin kiukkuisena ulos ja lähdin kotiin.

Soitin Kotisairaalaan, jossa pahoiteltiin tapahtunutta. No, ajattelin minä, keskiviikkona toimikoot miten toimivat, minä pesen käteni asiasta. Illalla soi ovikello ja Kotisairaalan sairaanhoitaja ojensi pussin, jossa oli pari pilleriä ensi keskiviikkoa varten. Oli kuin enkeli olisi seissyt oviaukossa, enkä kiittelemisestä lakannut. Näin toimii Kotisairaala! Tarvitsemme lääkkeen ensi viikkoista toimenpidettä varten, että saan Kotisairaalan hoitajan kanssa puolisolle hoidon tehdyksi. Muuten menee huitomiseksi ja villiksi. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Meillä on tänään vesijohto suljettuna muutaman tunnin. Keittiö on täynnä astioita, joissa on vettä. Minulle tämmöinen vesikatkos on kuin maailmanloppu, koska olen varma, että tarvitsen katkon aikana vettä enemmän kuin koskaan.

Kysyin M:ltä, ostanko varatietokoneeksi toisen läppärin palautettuani lainakoneen? Mitä sä teet kahdella läppärillä? Kysyi M. Päätettiin pysyä alkuperäisessä suunnitelmassa ja ostaa uusi pöytäkone tai oikeammin uusi keskusyksikkö siihen, sillä näyttö on aika uusi. Luotan M:ään kuin kallioon kaikissa tietokoneasioissa.

Sain Italian kirjeen lopultakin valmiiksi ja eilen pudotin postilaatikkoon. Saan varmaankin toruja pitkästä vaitioloajastani, mutta kun ei vaan ole tullut kirjoitetuksi. Tämänkin kirjeen aloitin jo viime vuoden lopussa. Piti panna uusiksi, kun itsenäisyyspäiväpippaloiden raportti ei enää tuntunut aktuellilta.

Katsoin ikkunasta ulos. On satanut uutta puhdasta lunta.

KOTISAIRAALA ON HIENO JUTTU

Kotisairaalan hoitaja kävi. Oli mukavaa jutella, kertoa omaishoitajan huolista, kaupungin toimista ja mitä niissä omaishoitajan kantilta katsottuna olisi parantamisen varaa. Hän vaihtoi myös puolison luomen siteen. Jälleen kuukauden kuluttua hoitaja tulee taas. Järjestely sopii minulle ja antaa turvallisuuden tunnetta, että joku minun lisäkseni huolehtii. Toki voin myös Kotisairaalaan soittaa milloin vain, jos on huolia tai kysyttävää. Hieno juttu.

Eilen olin oikein viitseliäs. Imuroin. Olen jo hyvin oppinut pitämään rollaattoria lähettyvillä imuroidessani ja voin vaikka istahtaa sen päälle, jos väsähdän. Kiillottelin vielä huonekalujen puupinnat pölyjä pyyhkiessäni. Sitten nautin työn tuloksista häpeämättömän onnellisena. Kohtapuoliin lounaan laitto. Otin pakastimesta kuhafileitä. Huomenna tuoreempaa ruokaa Herkusta. On tuuraajapäivä.

Oma läppäri toimii ja minun on luovuttava punaisesta kauniista lainakoneesta, vaikka haluaisinkin sen pitää. Jos luopuisin uuden pöytäkoneen ostamisesta ja hankkisin vain toisen läppärin varakoneeksi? Tuumaillaan. Kysyn M:n mielipidettä.

Norjassa aletaan saada myös tarpeeksi kerjäläisistä. Miettivät, jos kerjääminen ja kerjäläisten auttaminen kriminalisoitaisiin. No, tietysti on vastustajia jos puolustajiakin. Itse olen alusta asti ollut sitä mieltä, että Suomessa kertakaikkiaan kiellettäisiin lailla julkinen kerjääminen. En hyväksy ollenkaan tämmöistä tienistitapaa, kun vielä tiedetään kerjäämisen olevan kaikkea  muuta kuin vilpitöntä avunpyyntöä.

Pikkupakkasta ulkona. Roskiskeikka kertoi. Ennen vanhaan helmikuu oli kuukausista kylmin. Nyt eivät välttämättä vanhat merkit paikkaansa pidä. Piha oli liukas. Huolto tuli hiekkakoneella levittämään  "hiekkaa", joka ei ole hiekkaa nykyisin. Pienen pieniä kiviä, jotka pyörivät jään päällä, tarttuvat kengän pohjiin ja kulkeutuvat sisälle. Miksi ei levitetä oikeaa hiekkaa kuten ennen?

PESUAIKA JA SEN MAKSU

Jaahas, kysyin tänään pesuhoitajilta aikaa, kuinka kauan olivat. Nykyisin heillä on jonkinlainen kellokorttisysteemi. Matkapuhelimella merkitään tulo- ja lähtöajat meillä seinässä olevassa laitteessa.

Olivat kuulemma 20 min per henkilö. Meillä käy kaksi pesijää. Olen tähän asti luullut, että kaupunki ei tunne pienempää aikaa kuin tunti, joka meiltä on alusta asti laskutettu. Onkin niin, että laskutus tapahtuu ajasta, joka on meillä oltu eli molemmilta henkilöiltä yhteensä 40 min. Tämä aika on heiltä aina kulunut, jos ei vähempikin. Nyt asia tarkistetaan. Olen sitä mieltä, että oikeudenmukaisuus tässäkin asiassa olisi oikein. Koskaan eivät ole saaneet aikaan enempää kuin suurinpiirtein kahdelta tämä 40 min. Usein sitäkin vähemmän, koska meillä ei tehdä mitään muuta kuin mies pesaistaan. Pitäisikö minulla olla heidän täällä ollessaan kello framilla ja kädessä?

Viikonloppu meni ihan mukavasti. Soitin C:lle ja hän pyysi odottamaan puhelimessa, kun kuuntelee radiosta jonkun ohjelman loppuun.  Ällistyin niin, että en meinannut huomata panna hanttiin. Lopulta sain sanotuksi etten moiseen suostu, vaan palataan asiaan joskus toisen kerran. Joku raja sentään ystävyydessäkin. C:lle on vaikeaa soittaa. Milloin hän kuuntelee radiota, milloin katselee televisiota ja milloin taas talitintit tarvitsevat ikkunan takana pähkinöitä. Minä taas olen semmoinen, että pidän ystävien puhelinsoittoa aina tärkeämpänä, ellei kysymyksessä ole puolison hoitotoimenpide. Silloin en yleensä edes soittoon vastaa.  No, C on omanlaisensa ja hiukan originelli.

Kuuntelin taas kerran Roman Schatzin kirjaa suomalaisuudesta, enkä voi sille mitään, että nauran kirjaa kuunnellessani. Ei kai pitäisi, vaan pitäisi vähän hävetä. Olemmeko todella tuommoisia? Tiedän senkin, että Schatz  on rakkaudella ja lämmöllä kirjan kirjoittanut tarkkailtuaan meitä ja käytöstämme vuosien ajan. Me olemme joku kummajaiskansa muitten kansojen joukossa. Vai olemmeko? Istutaanko missään muussa maassa alastomana muurahaispesässä?  Uhmataanko kuolemaa missään muualla kuin Suomessa, kun sauna on lämmitetty ihmiskeholle liian kuumaksi? Kerranhan eräs venäläinen kilpailija kuoli kuumuusvammoihinsa. Miksi meidän pitää kilpailla ja olla parhaita mitä hulluimmissa lajeissa? Eukonkanto? Jalkapalloa suossa? Kuka on hengittämättä kauimmin? Hei, ajatelkaa nyt vähän.

KIRJASTOSTA ASIAA

Tuulia Tuulian tarinoita-blogissaan hehkutti Helsinkiin rakennettavaa uutta kirjastoa ja kommentitkin hehkuttivat. Jee, jee, meille tulee uusi hieno, kaunis kirjasto! Ennen kävin minäkin kirjastossa. Töölön kirjasto oli yhdessä välissä ihan lähellä. Sitten kirjasto ei enää ollutkaan lähellä myöhemmin. Joskus pontevana naisena vierailin Richardinkadun kirjastossa ja se on minusta "se oikea" kirjasto. Toimi Helsingin pääkirjastona vuoteen 1986 asti, jolloin pääkirjastoksi tuli Itä-Pasilan kirjasto, tuttu sekin minulle. Richardinkadun kirjasto on alunperin Theodor Höijerin suunnittelema ja valmistui vuonna 1881. Laajennettiin 1920-luvulla ja uutta saatu aikaan meidän päiviimme saakka, nettihuoneineen kaikkineen. Kaunis talo ja kaunis kirjasto. Siellä saa vaikka koko päivän kulumaan.

Toinen upea "se oikea" kirjasto on Porthaninkadulla jugend-tyylinen Kallion kirjasto, jonka suunnitteli arkkitehti  Karl Segerdstad ja valmistui 1912. Alkunsa tämä kirjasto sai Hämeentiellä vuonna 1889 Sörnäisten yksityisenä kansankirjastona, nykyisin lopetettu. Kallion kirjastossa olen myös lainoja tehnyt. Kaunis on tämäkin rakennus, ihan varmasti  käymisen väärti.

Siihen aikaan, kun kirjastoa käytin, sattui joskus yllätyksiä lainakirjan lehtien välissä. Yhtä oli näemmä luettu kesämökin riippukeinussa ja tapettu pari hyttystä lehtien väliin. Joku saanut haavan sormeensa, verta sivulla. Toinen lukija syönyt voileipää lukiessaan ja pyyhkinyt rasvaiset sormensa lehtiin. Hiirenkorvalle käännettyjä sivuja, merkintöjä marginaaleissa, alleviivauksia jne. Ehkä nykyisin lainaajat ovat jo sivistyneempiä, toivon ainakin, sillä minua joskus vähän inhotti lukea kirjaa, jota oli näillä keinoilla liattu ja sotkettu. Henkilökunta ei aina ehtinyt tarkistaa. Nyttemmin en enää kirjastoa käytä, kirjastokorttikin vanhentunut. Mutta toivotan uuden kirjaston Helsinkiin lämpimästi tervetulleeksi. Ehkä se on loppujen lopuksi meille tärkeämpi kuin Guggenheimin taiteet.  Kuka tietää, vaikka sekin vielä olisi Helsingin rantaraitilla Eteläsataman nurkilla. Mene ja tiedä. Olkaamme avoimia kaikelle kulttuurille.