TAAS LEIKATAAN

Mennä huristi monta päivää, kunnes taas tänne ehdin istahtaa. Kiirusta on pitänyt. Puolisoa käynyt Kotisairaala huoltamassa parina päivänä, Kotiavusta pesijät, tuuraaja tänään. Minä röntgenissä ja tietokonetomografiassa ja sitten kuulemassa tulokset. Kyllä, ja jälleen leikkauspöydälle. Yksi luu poikki, rasitusvammoja, ruuveja irti (ei päässä) ja metallilevykin lonkassa mennyt mäskäksi. Niin että ei tarvitse ihmetellä, jos vähän liikkuminen ottaa kipiää. Ensi viikolla palaverissaan ortopedit päättävät, koska minut taas avataan. On tämä semmoista rumbaa että. Puolisolle sosiaalitoimiston on hankittava paikka. Voi tulla äkkilähtö leikkauspöydälle.

Toinen tuuraajista vaihtuu vuoden vaihteessa. Kuka tulee ja minkälainen? Ventovieraaseen olen huono luottamaan, vaikka jokikinen on alussa ollut vieras. Nykyaikana kun ei tiedä ja kaikenlaista kuulee. Koti kaikkine tavaroineen jää yksin vieraan kanssa. Puoliso nukkuu, ei kuule eikä näe, eikä osaa reagoida. Siihen aikaan, kun vielä pidin siivoojaa, yksi oli epärehellinen. Vei pientä tavaraa, jota heti en osannut edes kaivata. Jäi kiinni ja luovutti avaimet. Olin niin nuori ja luottavainen. Enää en ole kumpaakaan.

Tänään olen jostain syystä ajatellut paljon isääni. Hänenkin kuolemastaan jo parikymmentä vuotta. Olin isän tyttö aina. Ainoa lapsi. Isä leikki kanssani, luki satuja, keksi niitä itse. Hän oli iloinen ja ulospäin suuntautunut ihminen. Mukava seuramies. Hänestä pidettiin. Eläimetkin. Hän oli se, joka piti pöytäpuheen, kun oli vieraita. Semmoisen humoristisen. Isäni osasi piirtää ja maalata kuten äitinikin. Minä olen väliin putoaja. Isä jäi aikanaan leskeksi ja säällisen ajan kuluttua sai naisseuraa, jonka täydestä sydämestäni soin. Hän kävi ikäihmisten päivätansseissa ja ajeli autollaan milloin minnekin. Sitten ajoi edessään olevan kuorma-auton lavan alle ja pyysin poliisia ottamaan ajokortin pois, kun isä oli kuulusteltavana. Minä menin mukaan. Tähän tapaukseen loppuivat isäni ajot. Auto ruttaantui, mutta isä ei edes loukkaantunut. Hän alkoi käyttää raitiovaunuja ja takseja. Isä eli äidin kuoleman jälkeen seitsemän vuotta. Minä laskin hänet uurnassa Hietaniemen hautausmaalle sukuhautaan vaimonsa viereen.

Viikonloppua kohti taas mennään. Huomenna ei ole onneksi ohjelmaa. Voisin olla vaikka yöpaidassa koko päivän. En ole. Mutta puuteria en nenälle pane, enkä sukkia jalkaan.

YKSINÄINEN SOTAMIES

Taas on iäkäs ihminen unohdettu huoneeseensa kuolemaan ja vielä palvelutalossa. Olen luullut näiden paikkojen olevan turvallisia, pidetään huolta, käydään katsomassa. Mutta ei. Samaa välinpitämättömyyttä kuin kaikessa muussakin. Mitä palvelu-etuliite tämmöisessä talossa tarkoittaa? Vanhat ihmiset ovat suojattomia tässä maassa, ovat sitten asumassa missä tahansa. Piittaamattomuus toisesta ihmisestä kukoistaa.

Silloin tällöin Edvard Munchin Huuto puhuttaa kuin myös sen tekijä jo senkin takia, että pariin kertaan on taulu varastettu. Tässä en kerro tästä taulusta, vaan eräästä toisesta Munchin teoksesta, jonka satuin kirpputorimyyjällä näkemään. Itse hän ei tiennyt Munchista mitään ja oli ostanut satasella taulun. Nyt kauppasi sitä hiukan korkeammalla hinnalla. Olisin voinut ostaa, mutta moraalinen minä nosti päätään ja kehoitinkin kauppiasta ottamaan taulunsa kainaloon ja menemään johonkin taidegalleriaan sitä näyttämään. Hän meni. Tuli takaisin silmät pyöreänä ja kertoi taulunsa arvoksi kaksikymmenkertaisen hinnan kuin satasen. Minulle tuli lämmin ja hyvä olo.

Kaivoin kirjahyllystä vuonna 1947 Tammen kustantaman Väinö Tannerin teoksen Näin Helsingin kasvavan. Minäkin olen nähnyt Helsingin kasvua elinaikanani. Me kaikki helsinkiläiset olemme tavalla tai toisella. Tanner kertoo Katajanokasta. Tätä seutua peitti "mökkirähjäkasvillisuus", mutta 1849 tulipalo oli sitä hävittänyt. Tanner oli nuorena poikana lukenut ahkerasti juttuja Katajanokasta Victor Pettersonin kirjoittamana Lördagen-lehdestä.  Olihan Skatta suorastaan eksoottinen ja villi paikka kalastajineen, kotieläimineen, bordelleineen sun muine jännittävyyksineen.

Tähän kategoriaan kuuluu myös Katajanokan korkeimman kallion laella oleva yksinäisen sotamiehen vartioima tykki. Sotamiehen asiana oli tykillään kertoa koko kaupungille oikea aika.Tähtitornin katolla nostettiin hiukan ennen kahtatoista pallo, joka pudotettiin alas tasan kello 12. Samalla hetkellä uljas sotamies Katajanokalla pamautti tykkinsä. Kaupunkilaiset voivat tarkistaa kellonsa. Joka päivä kello kaksitoista seisoi ryhmä hienoja herroja kello kädessä Kauppatorin laidassa katse tiukasti suunnattuna Tähtitorniin ja sen katolla olevaan palloon. Kun pallo oli pudonnut, panivat herrat kellonsa taskuun ja marssivat silloiselle Seurahuoneelle. Pöytä oli valmiiksi katettu ja herrat saivat ryyppynsä. Tanner kertoo, että tämä tarkan ajan kertominen Tähtitornissa ja Katajanokalla lopetettiin joskus 1910.

Väinö Tanner ei pitänyt Katajanokan rakentamisesta. Hänestä paikka oli "Helsingin luonnollinen kaunistus", joka pilattiin, kun päästettiin arkkitehdit piirustuslautojensa ääreen muuttamaan Katajanokan idylliä kerrostaloalueeksi. Väinö Tanner kuoli 1966, joten hän hyvin näki vielä lisää Katajanokan "pilaamisesta".

MATKAMUISTOJA VUOSIEN TAKAA

Palasin Tuulian mukana Tuulian tarinoita-blogissa Prahaan, jossa olin puolison kanssa vuosia sitten. Se on kaupungeista kaunein ja paras Helsingin jälkeen. Vietimme siellä ikimuistoisen viikon. Nautimme barokista, kirkoista, palatseista, puistoista, halki kaupungin virtaavasta Vltava-joesta. Maistelimme olutta ja söimme hyvin. Nukketeatteria, historiaa, kuljimme Franz Kafkan jalanjäljissä Kultaisella kujalla, jossa eivät enää alkemistit olleet yrittämässä saada lyijyä muuttumaan kullaksi. Viikko oli yksi elämämme parhaista. Kun kone nousi Ruzynen kentältä kohti Helsinkiä ja Tshekin maa hävisi pilvien alle, nousi minulla kyyneleet silmiin. Siellä jossain oli Praha, johon olin rakastunut.

Taas viikko lopuillaan. Kotikutoista arkielämää, johon tuo vaihtelua roskiksella käynnit. No, ensi viikolla tietokonetomografiaan. Jos vaikka luuni osaisivat kertoa jotain. Alkaa liikkuminen olla jo liian tuskaisaa. Puolisoa kuitenkin liikuteltava päivittäin, josta kipu lisääntyy. Mutta hammasta purren ja irvistellen ei kun etiäpäin. Illalla sitten vääntäytyessäni vuoteeseen ja hetken maattuani aivan hiljaa, hellittää. Puolison vieno kuorsaaminen on musiikkia korvilleni ja siihen ääneen on minun hyvä nukahtaa. Aamua en ajattele. Ne ovat vaikeimpia hetkiä päivästä. Puolison hoitotoimenpiteistä en voi lipsua. Puhdistaminen ja muut siihen liittyvät, aamupala, syöttäminen, lääkkeet.

Italian kirjeen lukeminen jäi kesken. Kaksitoista sivua käsinkirjoitettua tekstiä ilman kappalejakoja. Jonain päivänä jatkan ja saan tietää, mitä Jules Vernelle oikein tapahtui Nantesissa, jossa ystäväni on vieraillut. Hän matkustaa italialaisen miehensä kanssa usein. Liverpoolissa Beatles-hengessä, Valénciassa tapaksilla ja välillä kotinurkilla Ischian saarella. Helsingin käynneissä on vuosien rako. Oikeastaan ei enää mikään ystävääni tänne sido. Vuosikymmenet Italiassa, siellä koti, sikäläiset ystävät ja miehen suuri suku. Helsinki on kaukana ja sen kuulumiset kaukaisia. Eikä Italian mediat juurikaan korvaansa kallista Suomen asioille.

Jaahas, taitaa olla puolison iltalääkkeen ja iltapalan aika. Ei kun kirjoittamisiin taas.

SUKLAATA SYÖDEN

En ole mikään suklaafanaatikko, mutta nyt pistelen suklaata, johon kaakaopavut on kerätty Venezuelan puista.  Sitten  jalostettu suklaaksi Saksassa Rauschin suklaavalmistamossa. No, jos tämä suklaa ja vaikkapa Fazerin pantaisiin suuhuni, en erottaisi, kumpaa söisin. Viinien kanssa on sama juttu. En edes maista niistä samettisuutta, nahkaisuutta, marjaisuutta, saati pystyisin maut erottelemaan. Valkoisen erotan punaisesta ja aivan taatusti kuohuviinin taas näistä. Ja tässä imeskeltyäni tätä suklaata, tulin tulokseen, että suklaa kuin suklaa. Olkoon kaakao vaikka mistä.

Soitin uudemman kerran huoltoon mattotelineen polkupyöristä. Lappu, missä kiellettiin pyörien säilyttäminen mattotelineessä, on poistettu. Siinä meni myös se ukaasi, että huolto tiettyyn päivään mennessä tulee pyörät poistamaan. Tytteli puhelimessa tiuskaisi minulle "ei me voida kydä siellä joka päivä pyöriä irottamassa". No, ei oltu ensimmäistäkään kertaa, vaikka luvattiin. Siinä meni huollon ja koko taloyhtiön luottamus ja asukkaat hymyilevät vastedes tämmöisille "ukaaseille". No, minähän panin sitten sähköpostia isännöitsijälle, kun ensin olin hänelle soittanut saamatta puhelimeen. Minusta nimittäin meidän on ehdottomasti saatava mattotelineemme jälleen sille uskottuun tehtävään ja se  on maton tampaamista.

Italialaisen ystäväni kodissa oli käynyt heidän poissaollessaan varkaita. Veivät korut, rahat, tekivät ilkivaltaa ja sotkivat paikat. Aika kaamea kotiin paluu. Ystäväni kertoi sielläpäin näitä afäärejä olevan tekemässä romanialaiset.  Heitä riittää kaikkialle ja iso osa aina pahantekoon. Sitten ystäväni, suuri taiteen ystävä, oli pökertynyt luettuaan minun kirjeestäni, mitenkä Havis Amandaa on raiskattu alentamalla hänet hotellihuoneeksi. Eikä kahdeksan metrinen pissaava poika sen enempää Kauppatorilla saanut hyväksyntää, vaan halveksuntaa.  No, hiukan Mantaa minäkin säälin, jos totta puhun. Enkä ole enää varma, jos Ville Vallgreenkaan Mantan hyväksyisi parisänkyyn. 1600 euroa yö! Ja kaikki yöt buukattu.

Blogin kirjoittaja Dessu oli oikein paikan päällä käynyt Hotel Mantan katsastamassa. Sisäänpääsymaksu oli muistaakseni viisi euroa. En oikein Dessun kirjoituksesta päässyt selville, mitä hän sisimmässään  japanilaisen taiteilijan työstä ajatteli. Lokakuussa vasta tori normalisoituu ja Manta on vain Manta. Ja häntä saa katsella aivan ilmaiseksi.

EN ENÄÄ USKO JOULUPUKKIIN

Tässäpä taas istuksin ja vielä pöytäkoneen edessä. Vanha retale ja hidas. Jahkailen uuden hankkimista. Läppärilläni ei voi printata ja muutenkin toiminnot vähemmässä kuin pöytäkoneessani. Jos kirjoitan oikein kauniin kirjeen Joulupukille.Asia on vain niin, että lakkasin tähän mieheen uskomasta, kun näin lapsuudenkotini eteisessä lahjasäkin jouluaattona. Kun ovikello soi, kuulin isän hämmästelevän säkin suuruutta ja mitenkä Pukki oli sen saanut raahattua. Silloin lakkasin uskomasta. En kuitenkaan mitenkään kokenut sitä traumaattiseksi kokemukseksi. Ehkä olin jo uumoillut asian oikeaa laitaa ja joskushan ihmislapsen on luovuttava joistakin illuusioistaan. Eikä sielu haavaa saa.

Eilen stadissa. Jessös, kun oli turisteja. Kielten sekamelskaa suuressa tavaratalossa. Suomen lippuja, Muumeja ja Fazerin suklaata heti kun tulee Espan ovesta sisälle. Kuulutukset myös venäjäksi. Väitetään, että venäläisturistien ostovoima olisi elpymässä. Japanilaiset ovat ahkeraa matkustuskansaa ja joskus mietin, mikä voima saa heidät juuri Suomeen. Ei kai pelkästään Muumit, joihin nipponilaiset ovat kuulemma aivan hulluina?  Eikä Tove Jansson aloittaessaan Muumejaan varmaankaan edes unissaan uskonut niiden levittäytyvän joskus tulevaisuudessa Tokioon asti.

Seuraavaksi kehuja. Herkun miespuolinen kassa oli mahdottoman ystävällinen ja avulias. Minulla oli taas iso kuorma, enkä ilman apua olisi taakkaani saanut Espan ovelle ja taksiin. Kassamies auttoi pakkaamisessa, antoi muovikasseja pyytämättä lisää. Hänellä tuntui olevan minulle aikaa jo senkin takia, että oli sulkemassa kassaansa ja olin viimeinen asiakas. Hän soitti apupojan kantamaan, joka soitti taksin. Kuljettaja nosti autoon. Minulle jäi vain loppumatka kotiin rollaattorilla ja kotona auttoi ystävällinen tuuraajarouva. Pulmana oli saada kaikki mahtumaan jääkaappiin, mutta siinä puuhassa olen aika hyvä loppujen lopuksi.

Niinpä eilispäivästä kasvoi aikanaan ilta ja minä menin nukkumaan.

Illalla on jo vilpoista.
Västäräkki kyhännyt hyttysistä
muhvin palelevan nokkansa ympärille,
kivitasku kerännyt maantieltä
olkalaukkunsa täyteen pyöreitä lämpimiä kiviä.
(Risto Rasa)

SIENIMUISTOJA JA VÄHÄN MUUTA

Ilta illalta
metsä pimenee.
Varresta irti
kiertää muurahainen
raa´an puolukan
lampuksi kekoon.
(Risto Rasa)

Minulla on syksy mielessä. Enkä tiedä miksi. Ehkä kaipuuta sienimetsään, jonne en enää pääse. Jaakko Selin matkaohjelmassaan tv-ruudussa hämmästeli, että Espanja on sienimaa. Kukapa on tullut ajatelleeksi. Meidän metsissähän täällä kaikki maailman sienet kasvavat. Voitatit, vahverot, torvisienet, karvalaukut, korvasienet, kaikki.Niinhän sitä luulisi. Mitenkä oli ihanaa mökkiaikana lähteä koko päiväksi metsään. Ilma raikasta, itikat poissa, hiljaista, jalka jätti painauman sammaleeseen, hyppy kaatuneen puunrungon yli, jossain hakkasi tikka. Korit täyttyivät sienistä. Nappasimme varpuun unohtuneen mustikan, jota oli jo öiset kylmät koetelleet. Oli hyvä olla, niin hyvä istua kannon nokassa ja katsella puiden latvustojen yläpuolella kaareutuvaa taivasta. Tuntea sieraimissa metsän tuoksun, vetää keuhkot täyteen ja olla onnellinen.

Aamukahvihetki taas tässä menossa. Puoliso ruokittu ja siistitty. Tänään tulee tuuraaja poikkeuksellisesti nyt tiistaina ja iltapäivällä. Minä suuntaan kaupungille. Vaikka meitä on vain kaksi taloudessa, alkaa jääkaapin sisältö kummasti huveta viikon aikana. Nyt onkin seuraavaan tuuraajapäivään toista viikkoa. Pitänee kääntyä Herkun kotikuljetuksen puoleen. Mutta kun on aina virheitä lähetyksessä ja se tietää puhelinsoittoa ja asian korjaamista. Jos oltaisiin keräämisessä huolellisia, säästyisi aikaa ja rahaa tavaratalolla, eikä heidän tarvitsisi ajella tuotetta vaihtamaan.

Ilmakitaran soittamisesta on Oulussa kisailtu. Ilmakitara? Sitä ei siis ole olemassakaan. Jonkunlainen tanssiksi määritelty haamuilu olemattoman kitaran kanssa. Ikäänkuin soitettaisiin. Mutta ei soiteta. Ei ole instrumenttia, mitä soittaa. Tästä kilpaillaan ja tätä katsellaan. Esittäjä kuvittelee soittavansa, hytkyy ja hyppii lavan täydeltä kädet kuin kitaraa pidellen. Ilmakivääri sentään on konkreettinen esine ja ilmalaiva, ilmapallo ja mitä niitä onkaan. Kun tässä olen alkanut ymmärtää yhtä sun toista nuorison liikkeistä, niin ehkä jonain päivänä minulle valkenee tämäkin virtuaalinen laji. Mutta ei aivan vielä.

KÄRRYNPYÖRÄVOLTIT MIELESSÄ

Mitä ne miettivät pienet linnut
metsässä syksyisessä,
kun pilvet riippuu ja mätäs on märkä
ja kuuset kyynelessä?

(Eino Leino Syysmetsässä, yksi säe)

No, luvattu on kesäisempää säätä, mene ja tiedä. Tuskin hellettä sentään, josta kiitos. Mukavan kuulakasta, kun raahasin roskanyssykät. Yläkerran rouva oli tampaamassa kolmen polkupyörän seassa mattotelineellä. Kun yksi kiinnittää pyöränsä mattotelineeseen, toiset tekee perässä. Jos yksi hyppää kaivoon, hyppäävätkö muutkin? Huolto pani kieltolaput, josta seurasi muutaman polkupyörän poistuminen. Nämä kolme ovat yhä mattotelineessä kiinni. Eikö silmät todellakaan kerro, mikä mahtaa tämä kapistus olla, jossa on tankoja?  Liian pitkä matka varsinaiseen pyöräkatokseen parin metrin päähän.

Pesuhoitajat kävivät. Ammattitaitoiset ja nopeat. Kehuin ja kiitin. Puoliso oli kumpaakin oikein kätellyt, kertoivat. Meillä on niin paljon helpompaa ja ihanampaa nyt kun puoliso on mukana, silmät avoinna, vastaa kysymyksiin ja kysyy "mitä on ruokaa?" Tämmöisestä on pitkä, pitkä aika. Kukaan, joka ei ole laillani kokenut tämän kaltaista sairautta kotona, ei voi aavistaa, mitenkä näinkin pienet asiat vaikuttavat elämän laatuun tehden kaikesta onnellisempaa ja iloisempaa. Jos minulla ei olisi tätä nivusvauvaa, voisin heittää vaikka parit kärrynpyörät.

Tämmöistä meillä tänään mattotelinepolkupyöristä huolimatta.