Kun isäni joskus pikkutytölleen kertoeli Helsingin historiasta ( josta rakkauteni, sekä nykyiseen kaupunkiin että sitä ennen olleeseen, olen geeneissä isältäni saanut), minä kuuntelin suurin hämmästynein silmin kiinnostuksen vuosi vuodelta kasvaessa. Kluuvinlahti oli ehtymättömän uteliaisuuteni kohde. Se kun lainehti niillä main ja kaduilla, joissa olin jo pienen ikäni kuivin jaloin tepastellut. Uskoako moista ja missä se kaikki vesi nyt oli?
Kluuvinlahti oli todellakin syvällä Helsingin sydämessä Fabianinkadun ja Pohjoisespan kulmassa. Kapea kannas yhdisti kaupungin ja mantereen. Aleksanterinkadulla on tänäkin päivänä laatat kertomassa, missä asti vesi velloi, jos antaa katseen laskeutua asfaltin pintaan asti.Elettiin 1800-luvun alkua, minun vuosisataani.Lieju ja ruovikko levitti omaa epämiellyttävää hajua ympäristöönsä. Alettiin tutkailla asían tekemiseksi jotain jo Ruotsin vallan loppupuolella.
Venäläisvalloituksen ja suurpalon jälkeen rakennuskomitea sai tehtäväkseen 1810 suunnitella jälleenrakentamista ja huomattiin Kluuvinlahden tarpeettomuus keskellä kaupunkia.Arkkitehti ja luutnantti Anders Kock sai tehtävän panna Kluuvinlahden sameille vesille stopin ja lahti sai ukaasin täyttyä aina Aleksanterinkatuun asti. Pääkaupungiksiksi kohotettu Helsinki vuonna 1812 vaati arvolleen sopivampaa kuin kehittymisen haisevan lahden äärellä.
Johan Albert Ehrenström, rakennuskomitean puheenjohtaja, keksi ratkaisun. Lahti on täytettävä aina Hakasalmeen ja Kaisaniemen lammikolle asti. Paikalle pitää saada puisto ja kanava. Kanavalla oli tehtävä. Sen oli määrä yhdistää Esplanadilla kulkien ja Kluuvinkadun kulmalla kääntyen Kaupunginlahti ja Eteläsatama.ja vielä Töölönlahtikin. No, tämä suunnitelma jäi vain herrojen keskusteluun ja paperille.
Arkkitehti Engel sai oman suunnitelmansa valmiiksi ja se vahvistettiin 1830 ja täyttämistyöt aloitettiin oitis. Työ ja rakennusten rakentaminen vei aikansa. Paalutusta paalutusten perään. Asukkaat saivat lunastaa täyttömaan tontteja halvalla.No, ja pitihän saada Helsinkiin myös rautatie. Tämä oli vuonna 1857. Kluuvinlahti alkoi kadota ratakiskojen alle maantäyttämis- ja penkeröimistöiden edetessä.
Veikkaan, että nykyisin esimerkiksi Aleksin veden rajasta muistuttavat laatat jäävät kiireisten kulkijoiden jalkojen alle huomaamattomiksi, ja harva tietää pasteerailevansa entisten vetten päällä Helsingin tärkeällä liike- ja ostoskadulla. Minä olen monesti kumartunut laattoja tutkimaan ja hyvällä mielikuvituksella kuullut hiljaisen vedenloiskeen.
Vaikka Helsinki yleisesti katsoen on nuori kaupunki, on sen historia kuitenkin mielenkiintoinen kaupungin kehittyessä pienestä Vironniemen ympärille rakennetusta tapulikaupungista nyt yli puolen miljoonan asukkaan metropoliksi.Sillä on menneisyys, värikäskin. Ja se menneisyys on minulle tärkeä ja hyvin rakas. Isäni myhäilisi leppoisasti: ei ole omena kauaksi puusta pudonnut.
Tämänkin matkan aikojen taakse tein Leo Alarik Pesosen opastamana.
21. toukokuuta 2014
19. toukokuuta 2014
TORIN OBELISKI
Monissa kaupungeissa maailmalla on obeliskeja. Helsingissäkin on. Jos kiireisellä Kauppatorilla antaa katseen lipua pitemmälle, niin se kohtaa Keisarinnan kiven. Varmastikaan ulkomaalaistaustaiset torimyyjät, eivätkä kaikki kotoperäisetkään, tiedä, miksi se niin juhlallisena siinä seisoo huipussaan komea kaksipäinen kotka. Kotka tosin oli jonkun aikaa poiskin poliittisista syistä, mutta nyt seesteisempänä aikana sitä ilman taka-ajatuksia voi taas näyttää.
Niin, miksi meillä on tuo obeliski? Oli toukokuun loppupuoli vuonna 1833. Helsinki sai arvovieraita Venäjältä.Höyrylaiva Ishora lähestyi kaupunkia tuoden mukanaan keisarin puolisoineen. Laivan ratakset kauhoivat vettä ja Ishora ankkuroitui sen paikan lähelle, missä nyt on obeliski. Tämä ei ollut Nikolain ensimmäinen vierailu täällä, mutta puolisolla, Aleksandra Feodorowna, se oli. Kansaa oli vastassa ja kansa hurrasi pariskunnalle. Hurrasi vielä enemmän, kun keisari esitteli almaisilleen keisarinnansa suutelemalla tätä. Eläköönhuudot täyttivät torin. Tätä herttaista tapausta ja koko vierailua kunnioitettiin kaksi vuotta myöhemmin obeliskilla, joka vieläkin kantaa nimeä Keisarinnan kivi.
Ajaessani kotiin tai kotoa pois Kauppatorin ohi, katselen haikeana keväästä ryöppyävää toria kojuineen ja ihmisineen. Koska sinne pääsen? Puoliso ei jaksa istua niin kauaa pyörätuolissa, pitäisi aloittaa ensin pihalla istuksimisesta. Tuuraajatunnit ovat lyhyitä, aika ei tahdo riittää. Pitäisi organisoida niin, että vain torikäynti, ei muuta. Vanha kauppahallikin, jos se on jo avattu remontin jälkeen. Kupposelle Jugendsaliin. Kyllä, näin se on tehtävä. Siis kerrankin pelkkää hauskaa ja mielenkiintoista. Rollaattori ei tähän sovi, kyynärkeppi se olla pitää. Jos kantamuksia, taksilla Aschanilta Jugendsalista kotiin. Viitseliäisyydestä se on usein kiinni vaivaisellakin.
Tänään on luvassa ukkosta. Hellettä pukkaa ja usein me maksamme sen salamoilla ja jyrinöillä. Kaupungin kerrostalossa nautin näinkin rajuista luonnonilmiöistä. Mökillä toista. Pelkäsin ja ihan vimmatusti. Kaikesta huolimatta koetin koiria rauhoitella, mutta ne vaistosivat kauhun.Salama iski isoon mäntyyn pirtin ikkunan edessä. Onneksi kaatui talosta poispäin.Mökki oli kallion päällä ja tuntui kuin se olisi tärähdellyt. Ukkonen pruukaa kiertää vedet, järvet,mutta kun hollille osuu, on se semmoista näytelmää, jota syvästi kunnioittaen ja ihmisen avuttomuuden tuntien katselee.Ei meille mitään koskaan tapahtunut puuhun iskenyttä salamaa paitsi, mutta joskus muistuu mieleen nuo taivaan täyttäneet leimaukset ja niitä seuraavat mahtavat jylyt. Ehkä tänään tai jonain toisena päivänä kesän mittaan, saan istua parvekkeella nauttimassa "pitkäisen" voimasta.
Niin, miksi meillä on tuo obeliski? Oli toukokuun loppupuoli vuonna 1833. Helsinki sai arvovieraita Venäjältä.Höyrylaiva Ishora lähestyi kaupunkia tuoden mukanaan keisarin puolisoineen. Laivan ratakset kauhoivat vettä ja Ishora ankkuroitui sen paikan lähelle, missä nyt on obeliski. Tämä ei ollut Nikolain ensimmäinen vierailu täällä, mutta puolisolla, Aleksandra Feodorowna, se oli. Kansaa oli vastassa ja kansa hurrasi pariskunnalle. Hurrasi vielä enemmän, kun keisari esitteli almaisilleen keisarinnansa suutelemalla tätä. Eläköönhuudot täyttivät torin. Tätä herttaista tapausta ja koko vierailua kunnioitettiin kaksi vuotta myöhemmin obeliskilla, joka vieläkin kantaa nimeä Keisarinnan kivi.
Ajaessani kotiin tai kotoa pois Kauppatorin ohi, katselen haikeana keväästä ryöppyävää toria kojuineen ja ihmisineen. Koska sinne pääsen? Puoliso ei jaksa istua niin kauaa pyörätuolissa, pitäisi aloittaa ensin pihalla istuksimisesta. Tuuraajatunnit ovat lyhyitä, aika ei tahdo riittää. Pitäisi organisoida niin, että vain torikäynti, ei muuta. Vanha kauppahallikin, jos se on jo avattu remontin jälkeen. Kupposelle Jugendsaliin. Kyllä, näin se on tehtävä. Siis kerrankin pelkkää hauskaa ja mielenkiintoista. Rollaattori ei tähän sovi, kyynärkeppi se olla pitää. Jos kantamuksia, taksilla Aschanilta Jugendsalista kotiin. Viitseliäisyydestä se on usein kiinni vaivaisellakin.
Tänään on luvassa ukkosta. Hellettä pukkaa ja usein me maksamme sen salamoilla ja jyrinöillä. Kaupungin kerrostalossa nautin näinkin rajuista luonnonilmiöistä. Mökillä toista. Pelkäsin ja ihan vimmatusti. Kaikesta huolimatta koetin koiria rauhoitella, mutta ne vaistosivat kauhun.Salama iski isoon mäntyyn pirtin ikkunan edessä. Onneksi kaatui talosta poispäin.Mökki oli kallion päällä ja tuntui kuin se olisi tärähdellyt. Ukkonen pruukaa kiertää vedet, järvet,mutta kun hollille osuu, on se semmoista näytelmää, jota syvästi kunnioittaen ja ihmisen avuttomuuden tuntien katselee.Ei meille mitään koskaan tapahtunut puuhun iskenyttä salamaa paitsi, mutta joskus muistuu mieleen nuo taivaan täyttäneet leimaukset ja niitä seuraavat mahtavat jylyt. Ehkä tänään tai jonain toisena päivänä kesän mittaan, saan istua parvekkeella nauttimassa "pitkäisen" voimasta.
18. toukokuuta 2014
KIELIRIITA 1600-LUVULLA
Nykyisin ruotsinkielinen vähemmistö Suomessa saa kynsin ja hampain pitää kiinni oikeudestaan olla ruotsinkielinen. No, venäjä tuppaa hiukan väliin ja onkin, näin väitetään, hyvänä kakkosena heti suomen jälkeen. Ruotsinkielisiä saattaa ihan vähän ketuttaa.
Nelisen sataa vuotta kun mennään taaksepäin Helsingissä, niin asetelma olikin niin, että suomenkieliset jäivät paitsi oikeudesta saada tulla kuulluksi suomenkielellä. Jumalanpalveluksetkin pidettiin ruotsiksi ja siitähän syntyi isohko kieliriita, kun vaadittiin suomea käytettäväksi Herran huoneissa. Suomenkielisiä oli toki enemmistö, mutta köyhän sorttista väkeä ja vailla valtaa. Ruotsinkieliset olivat vaurasta porvaristoa ja vielä usein ulkomaalaistaustaisia saksalaisine sukunimineen. He olivat päättäjiä silloisessa Helsingissä. Kaupungissa oli kuusi raatimiestä, joista yksi suomenkielinen. Hallintoviroissa syrjittiin suomenkielisiä, ja jos onnistui päästä valituksi, oli asema alempaan virkamieskoneistoon kuuluvaa.
Kirkkoherroja velvoitettiin pitämään myös suomenkielisiä jumalanpalveluksia, mutta pidettiinkö ja kuinka usein, sitä ei tiedä susikaan. Sitten onni urkeni 1656 ja suomenkielinen puolipäiväsaarna oli kuin olikin pidettävä jokaisena kolmantena sunnuntaina ja iltasaarna joka kymmenes lauantai. Arvata saattaa, että laiminlyöntejä tapahtui, kun maistraatin päätöstä halveksittiin ja Jumalaa palveltiin edelleen ruotsiksi pappien saamista sakoista huolimatta.
Suomenkieliset eivät olleet tyytyväisiä ja jaksoivat panna kampoihin. Ei apua, ei tulosta. Ruotsiksi saarnattiin. Sitten peräänantamattomat suomenkieliset ottivat yhteyttä Viipurin piispaan Nils Nycopensikseen. Piispa ei ollut aluksi suomenkielisten puolella, mutta alkoi harkita asiaa ja lopulta määräsi, että sunnuntaisin suomenkielisten tulee kuulla omalla kielellään katkismussaarna iltajumalanpalveluksessa.
Helsingin pormestari ja raati saivat piispan määräyksen paperilla ja suomenkieliset jäivät odottamaan parannusta. No, ja sitten kävikin niin, että suomi oli hiukan hakusessa, eikä pappien kieli suomeksi kääntynytkään. Alettiin haikailla omaa ehtaa suomenkielistä pappia, jonka ääni jyrisisi saarnastuolista ihan puhtaalla suomenkielellä. Hallitukselta anottiin 1664 kahdeksan tynnyriä viljaa suomenkielisen kappalaisen saamiseksi seurakuntaan. "Viipurissakin on suomalainen kappalainen, miksi ei meillä?". Hallitus suuressa armossaan suostui viljan antoon, mutta se ei riittänytkään. Papisto oli ja pysyi ruotsinkielisenä. Aika kuitenkin näytti, että ruotsinkieli hissukseen sai väistyä kirkkosaleissa ja suomenkieliset saivat kuulla omaa äidinkieltään pyhäkön pankeillä. Tänään ovat sekä ruotsi että suomi sulassa sovussa ja Helsingissä on rukoushuoneita muillekin vanhan testamentin uskontokunnille.
Näin siis ennen meitä aikojen hämärissä. Stadin Friidu kävi Leo A. Pesosen matkassa "Retkeilyllä Helsingin historiassa" (Otava 1946)
Nelisen sataa vuotta kun mennään taaksepäin Helsingissä, niin asetelma olikin niin, että suomenkieliset jäivät paitsi oikeudesta saada tulla kuulluksi suomenkielellä. Jumalanpalveluksetkin pidettiin ruotsiksi ja siitähän syntyi isohko kieliriita, kun vaadittiin suomea käytettäväksi Herran huoneissa. Suomenkielisiä oli toki enemmistö, mutta köyhän sorttista väkeä ja vailla valtaa. Ruotsinkieliset olivat vaurasta porvaristoa ja vielä usein ulkomaalaistaustaisia saksalaisine sukunimineen. He olivat päättäjiä silloisessa Helsingissä. Kaupungissa oli kuusi raatimiestä, joista yksi suomenkielinen. Hallintoviroissa syrjittiin suomenkielisiä, ja jos onnistui päästä valituksi, oli asema alempaan virkamieskoneistoon kuuluvaa.
Kirkkoherroja velvoitettiin pitämään myös suomenkielisiä jumalanpalveluksia, mutta pidettiinkö ja kuinka usein, sitä ei tiedä susikaan. Sitten onni urkeni 1656 ja suomenkielinen puolipäiväsaarna oli kuin olikin pidettävä jokaisena kolmantena sunnuntaina ja iltasaarna joka kymmenes lauantai. Arvata saattaa, että laiminlyöntejä tapahtui, kun maistraatin päätöstä halveksittiin ja Jumalaa palveltiin edelleen ruotsiksi pappien saamista sakoista huolimatta.
Suomenkieliset eivät olleet tyytyväisiä ja jaksoivat panna kampoihin. Ei apua, ei tulosta. Ruotsiksi saarnattiin. Sitten peräänantamattomat suomenkieliset ottivat yhteyttä Viipurin piispaan Nils Nycopensikseen. Piispa ei ollut aluksi suomenkielisten puolella, mutta alkoi harkita asiaa ja lopulta määräsi, että sunnuntaisin suomenkielisten tulee kuulla omalla kielellään katkismussaarna iltajumalanpalveluksessa.
Helsingin pormestari ja raati saivat piispan määräyksen paperilla ja suomenkieliset jäivät odottamaan parannusta. No, ja sitten kävikin niin, että suomi oli hiukan hakusessa, eikä pappien kieli suomeksi kääntynytkään. Alettiin haikailla omaa ehtaa suomenkielistä pappia, jonka ääni jyrisisi saarnastuolista ihan puhtaalla suomenkielellä. Hallitukselta anottiin 1664 kahdeksan tynnyriä viljaa suomenkielisen kappalaisen saamiseksi seurakuntaan. "Viipurissakin on suomalainen kappalainen, miksi ei meillä?". Hallitus suuressa armossaan suostui viljan antoon, mutta se ei riittänytkään. Papisto oli ja pysyi ruotsinkielisenä. Aika kuitenkin näytti, että ruotsinkieli hissukseen sai väistyä kirkkosaleissa ja suomenkieliset saivat kuulla omaa äidinkieltään pyhäkön pankeillä. Tänään ovat sekä ruotsi että suomi sulassa sovussa ja Helsingissä on rukoushuoneita muillekin vanhan testamentin uskontokunnille.
Näin siis ennen meitä aikojen hämärissä. Stadin Friidu kävi Leo A. Pesosen matkassa "Retkeilyllä Helsingin historiassa" (Otava 1946)
17. toukokuuta 2014
LARS SONCKIN JUGENDSALI
C soitti ja kertoi olleensa Aschanilla. Ei aavistustakaan, missä on Café Aschan. No, ei kun netin kimppuun, kun C:llä ei ollut antaa tarkempia tietoja tai oletti minun tietävän. Jos olisi maininnut Jugendsalin, olisin heti tiennyt. Aschan on siellä avattu uusi kahvila ja viinibaari. Olin sitä edeltävässä kahvilassa parikin kertaa.
En tiedä, olisiko C entisenä pankkilaisena tiennyt Jugendsalin olleen pankkina muinoin. Talo valmistui lopullisesti 1827 ja rakennuttajana oli Jegor Uschakoff (1767-1836), jonka mukaan taloa kutsuttiinkin Uschakoffin taloksi. Talossa oli hänellä sekä makasiineja,puoti että asunto. Tämän jälkeen vuosina 1885-1896 siinä oli Englundin kirjakauppa. Seuraavaksi rakennusta hallinnoi pankki Helsingfors Privatbanken. Pankki tahtoi muuttaa tarpeitaan paremmin vastaavaksi ja asialle kutsuttiin kukas muu kuin kuuluisa arkkitehti Lars Sonck (1870-1956). Hänellä oli asunto ja konttori samassa talossa, jotta tunsi perinpohjin tulevan työnsä tilat ja puitteet.
Jugendsali on nyt entisen sisäpihan paikalla ja sitä suunnittelemaan Sonck ryhtyi. Pankki avasi ovensa asiakkaille vuonna 1904. Pankkisalista tuli upea, jonka siellä kävijät saivat todeta. Pankki lopetti toimintansa 1922 Privatbankenin fuusioituessa PYPin kanssa. Taloa vuokrattiin sen jälkeen erilaisille yrityksille, kunnes 1961 se tuli Helsingin kaupungin omistukseen ja aloitettiin talovanhukselle saneeraus uutta käyttöä varten. Arkkitehtinä toimi Aarno Ruusuvuori (1925-1992). Hänen töitään on Suomessa paljon mm. Espoossa Tapiolan kirkko ja Helsingissä Kluuvin galleria ja Helsingin kaupungintalon saneeraus.
Uudistamisen yhteydessä purettiin käytännöllisesti katsoen koko Uschakoffin talo julkisivua ja pankkisalia lukuunottamatta. Pankkisalista tuli alkuperäisen näköinen ja silloin se myös sai kaupunkilaisten hyvin tunteman nimen Jugendsali.Se tuli tutuksi näyttelyiden, erilaisten tilaisuuksien ja kaupungin neuvontapisteen pitopaikkana aina vuoteen 2008 asti. Jugendsalissa pidettiin kerran suuret shakkikilpailutkin. Taisin enemmän katsella seinillä olevia ornamentteja ja koristemaalauksia kuin itse kilpailua.Ne oli suunnitellut Valter Jung (1879-1946), Sonckin taitava apulainen.
Helsingin kaupunki alkoi miettiä, mitä tehdä salille ja millä sinne saisi houkuteltua enemmän ihmisiä kuitenkaan menettämättä salin arvokkuutta ja historiaa. Alkoi kahvila-aika. Ensimmäinen café ei saanut suurelta yleisöltä kehuja kolkkoutensa takia, mutta ilmeisesti (en ole vielä käynyt) Café Aschan on onnistunut siinä. Kuten monet lukijoistakin tietävät, Aschan Coffee tuli Wayne´s Coffeen tilalle Suomessa saaden tilat myös Jugendsalissa. Jonain lämpimänä kesäisenä tuuraajapäivänä annan asioinneille piutpaut ja astelen aurinkoista Espaa pitkin Aschanin kahvilaan ja ihailen jälleen kerran Jugendsalin viileää kirkkomaisuutta.
En tiedä, olisiko C entisenä pankkilaisena tiennyt Jugendsalin olleen pankkina muinoin. Talo valmistui lopullisesti 1827 ja rakennuttajana oli Jegor Uschakoff (1767-1836), jonka mukaan taloa kutsuttiinkin Uschakoffin taloksi. Talossa oli hänellä sekä makasiineja,puoti että asunto. Tämän jälkeen vuosina 1885-1896 siinä oli Englundin kirjakauppa. Seuraavaksi rakennusta hallinnoi pankki Helsingfors Privatbanken. Pankki tahtoi muuttaa tarpeitaan paremmin vastaavaksi ja asialle kutsuttiin kukas muu kuin kuuluisa arkkitehti Lars Sonck (1870-1956). Hänellä oli asunto ja konttori samassa talossa, jotta tunsi perinpohjin tulevan työnsä tilat ja puitteet.
Jugendsali on nyt entisen sisäpihan paikalla ja sitä suunnittelemaan Sonck ryhtyi. Pankki avasi ovensa asiakkaille vuonna 1904. Pankkisalista tuli upea, jonka siellä kävijät saivat todeta. Pankki lopetti toimintansa 1922 Privatbankenin fuusioituessa PYPin kanssa. Taloa vuokrattiin sen jälkeen erilaisille yrityksille, kunnes 1961 se tuli Helsingin kaupungin omistukseen ja aloitettiin talovanhukselle saneeraus uutta käyttöä varten. Arkkitehtinä toimi Aarno Ruusuvuori (1925-1992). Hänen töitään on Suomessa paljon mm. Espoossa Tapiolan kirkko ja Helsingissä Kluuvin galleria ja Helsingin kaupungintalon saneeraus.
Uudistamisen yhteydessä purettiin käytännöllisesti katsoen koko Uschakoffin talo julkisivua ja pankkisalia lukuunottamatta. Pankkisalista tuli alkuperäisen näköinen ja silloin se myös sai kaupunkilaisten hyvin tunteman nimen Jugendsali.Se tuli tutuksi näyttelyiden, erilaisten tilaisuuksien ja kaupungin neuvontapisteen pitopaikkana aina vuoteen 2008 asti. Jugendsalissa pidettiin kerran suuret shakkikilpailutkin. Taisin enemmän katsella seinillä olevia ornamentteja ja koristemaalauksia kuin itse kilpailua.Ne oli suunnitellut Valter Jung (1879-1946), Sonckin taitava apulainen.
Helsingin kaupunki alkoi miettiä, mitä tehdä salille ja millä sinne saisi houkuteltua enemmän ihmisiä kuitenkaan menettämättä salin arvokkuutta ja historiaa. Alkoi kahvila-aika. Ensimmäinen café ei saanut suurelta yleisöltä kehuja kolkkoutensa takia, mutta ilmeisesti (en ole vielä käynyt) Café Aschan on onnistunut siinä. Kuten monet lukijoistakin tietävät, Aschan Coffee tuli Wayne´s Coffeen tilalle Suomessa saaden tilat myös Jugendsalissa. Jonain lämpimänä kesäisenä tuuraajapäivänä annan asioinneille piutpaut ja astelen aurinkoista Espaa pitkin Aschanin kahvilaan ja ihailen jälleen kerran Jugendsalin viileää kirkkomaisuutta.
16. toukokuuta 2014
VALON TULVAA KESÄN KORVALLA
Kesä tulee! Varhaisperunoita, kirsikoita, aprikooseja ja espanjalaisia mansikoita puulaatikoissa. Varmoja kesän merkkejä. Raahasin kotiin paitsi en kirsikoita. Kerrottiin, etteivät vielä ole makeita. Vaeltelin vaateosastolla, mutta muoti oli sitten viime kerran ( viisi vuotta sitten) muuttunut niin, etten kehdannut kuin vilkaista. Kenkäosasto remontissa. Piti kysyä, mihin ovat kengät piilottaneet, Ostin kotikengät, semmoiset, joilla kehtaa kyllä mennä roskikselle, mutta ei pitemmälle. Edelliset menivät roskiin. Yleensä kengissä ihmeellisiä. koristeita niin, ettei kengäksi huomaakaan. Kun panee jalkaan, kasvaa pituus kummasti yli kymmenen senttiä. Oi aikoja, oi muotia!
Matamikenkiä en edes nähnyt, siis hiukan matalampia tai oikeammin vain kuuden sentin korkoja. Millä minä nyt alan kävellä, kun kummityttö siivosi korkkareitani roskikseen? Huolestuttavaa.Myyjiä oli minimimäärä ja asiakkaat hoikkia elegantteja kauniita naisia. Tunsin oloni epämukavaksi rollaattorin kanssa. Siitä ei ole kuin toista vuotta, kun en tuntenut.Tässä pitäisi ilmeisesti katsoa raakaa totuutta silmiin ja olla aikansa elänyt. Vaikka tuuraaja kyllä ehätti kehumaan, kun hakkasin ruuvimeisselillä lattialla istuen pakastekaapista paksua jäätä saadakseni oven kiinni. Olisi pitänyt sulattaa pakkasten aikaan. Puolustus: en kyennyt vastikään sairaalasta kotiutuneena.Kehui hyvää kuntoani, kun ensin olin kertonut seisoneeni yhdellä jalalla fysioterapeutin vastaanotolla. Harmitti taksissa, kun en äkännyt ostaa tuuraajallekin mansikoita puulaatikossa. No, seuraavalla kerralla viikolla 22. Minusta on eri lystiä yllättää ihmisiä. Vieläkin nautin siitä muistosta, kun vein alakerran opiskelijapojalle täytekakun kiitokseksi siitä, että oli oppinut grillin käytön ja sytytysnesteen oikean määrän. Minulla loppui siihen päänsärky. Pojan ilme oli rahan arvoinen. Sitten pyysi saada halata ja mikäs siinä, annoin luvan ja niinhän me halattiin.
En taida yhtäkaikki vaivautua äänestämään. Enkä edes häpeä laiminlyöntiäni. En ole EU:n kanssa ollenkaan samoilla linjoilla ja niinpä äänestän jaloillani. EU ei kylläkään sekaannu siihen, että Suomessa haikaillaan omaishoitajan palkkion maksamista KELAlle. En tykkää siitäkään, sillä silloin palkkiot pienenevät huimasti. Rahasta en hoida, mutta on palkkio mukava lisä menojen kaiken aikaa lisääntyessä. Lääkkeet, hoitoravikkeet, tämä nk. kotiapu, sairaalamaksut jne. Tällä viikolla pesijänaiset osasivat ammattinsa. Kehuin. Pienempi pesijä kertoi, että roskien vieminen kuuluu toimenkuvaan vain silloin, jos on vaippajätettä. Jos siis mieheni olisi nykyisessä kunnossa vuodepotilaana, mutta ilman vaippoja, eivät veisi. Kohta kai keksitään, että vaippamäärällä on minimimäärä, jos on yksi tai kaksi, ei viedä. Kolmesta ja sitä suuremmasta määrästä kyllä. Onneksi olen yhä ja vielä kykeneväinen itse roskamme kuljettamaan asianmukaiseen paikkaan, on vaippoja tai ei. Yleensä on viisikin päivässä. Eikä voi jättää pitkiksi ajoiksi hajahtamaan. Omaishoitajan arkea.
Matamikenkiä en edes nähnyt, siis hiukan matalampia tai oikeammin vain kuuden sentin korkoja. Millä minä nyt alan kävellä, kun kummityttö siivosi korkkareitani roskikseen? Huolestuttavaa.Myyjiä oli minimimäärä ja asiakkaat hoikkia elegantteja kauniita naisia. Tunsin oloni epämukavaksi rollaattorin kanssa. Siitä ei ole kuin toista vuotta, kun en tuntenut.Tässä pitäisi ilmeisesti katsoa raakaa totuutta silmiin ja olla aikansa elänyt. Vaikka tuuraaja kyllä ehätti kehumaan, kun hakkasin ruuvimeisselillä lattialla istuen pakastekaapista paksua jäätä saadakseni oven kiinni. Olisi pitänyt sulattaa pakkasten aikaan. Puolustus: en kyennyt vastikään sairaalasta kotiutuneena.Kehui hyvää kuntoani, kun ensin olin kertonut seisoneeni yhdellä jalalla fysioterapeutin vastaanotolla. Harmitti taksissa, kun en äkännyt ostaa tuuraajallekin mansikoita puulaatikossa. No, seuraavalla kerralla viikolla 22. Minusta on eri lystiä yllättää ihmisiä. Vieläkin nautin siitä muistosta, kun vein alakerran opiskelijapojalle täytekakun kiitokseksi siitä, että oli oppinut grillin käytön ja sytytysnesteen oikean määrän. Minulla loppui siihen päänsärky. Pojan ilme oli rahan arvoinen. Sitten pyysi saada halata ja mikäs siinä, annoin luvan ja niinhän me halattiin.
En taida yhtäkaikki vaivautua äänestämään. Enkä edes häpeä laiminlyöntiäni. En ole EU:n kanssa ollenkaan samoilla linjoilla ja niinpä äänestän jaloillani. EU ei kylläkään sekaannu siihen, että Suomessa haikaillaan omaishoitajan palkkion maksamista KELAlle. En tykkää siitäkään, sillä silloin palkkiot pienenevät huimasti. Rahasta en hoida, mutta on palkkio mukava lisä menojen kaiken aikaa lisääntyessä. Lääkkeet, hoitoravikkeet, tämä nk. kotiapu, sairaalamaksut jne. Tällä viikolla pesijänaiset osasivat ammattinsa. Kehuin. Pienempi pesijä kertoi, että roskien vieminen kuuluu toimenkuvaan vain silloin, jos on vaippajätettä. Jos siis mieheni olisi nykyisessä kunnossa vuodepotilaana, mutta ilman vaippoja, eivät veisi. Kohta kai keksitään, että vaippamäärällä on minimimäärä, jos on yksi tai kaksi, ei viedä. Kolmesta ja sitä suuremmasta määrästä kyllä. Onneksi olen yhä ja vielä kykeneväinen itse roskamme kuljettamaan asianmukaiseen paikkaan, on vaippoja tai ei. Yleensä on viisikin päivässä. Eikä voi jättää pitkiksi ajoiksi hajahtamaan. Omaishoitajan arkea.
14. toukokuuta 2014
OSAAN SEISTÄ YHDELLÄ JALALLA
Fysioterapeutti kehui mua! Edelliskerran jälkeen selvää kohentumista. Menin vain kyynärkepin varassa tarkastukseen. Pystyin seisomaan yhdellä jalalla tukeutumatta toinen jalka kohotettuna kymmenen sekuntia, kun viime kerralla meni heti alkuun ihan läskiksi. Lihakset voimistuneet selkäpuolella, mutta etupuolella tehdään vielä töitä. Kaikki liikkeet, mitkä fyssari pyysi tekemään, menivät hyvin. Olen ihan ylpeä. Tässä vaiheessa en fyssaria enää tapaa.Olen omillani.
Huomenna kaupungille heti tuuraajan tultua. Rollaattori mukaan, koska tulee taas olemaan kannettavaa, vaikka teinkin tilauksen Herkkuun ja tuodaan perjantaina.On tämä nykyaika semmoista hemmottelua kuluttajille. Toki maksaa. Totta kai. Mikäpä ei? Herkun kotiin kuljetuksen takia saan aikaa muille osastoille, kun, kuten olen kertonut, aikaa suttaantuu henkilökunnan vähyyden vuoksi. Minulla on vain vajaa kolme tuntia. Kaipaan aikoja, kun voin olla kaupungilla vaikka koko päivän. Ei kiirettä mihinkään. Joskus ystävän kanssa kahvilla, näyttelyissä, rupattelemassa ja maailmaa parantamassa. No, nyt on näin ja menettelee, kun pannaan menettelemään.
Tilasin uusia äänikirjoja, matkaa ja historiaa. Ensi yönä, jos ei nukuta, nautin kuuntelemisesta. Vaikka ei olekaan sama asia, kun pitelee kirjaa kädessä. Ei sinne päinkään. Ei vaan ole semmoista aikaa nykyisin, että voisin kirjaan kädessä keskittyä. Pitäisi olla ympärillä kiireetön rauha, eikä niin, että toinen korva on kaiken aikaa valppaana vastaanottamaan ääniä puolison taholta.Kaipaan näitäkin aikoja, kun kaikki oli toisin. Aloin kuunnella Satunnaisen matkailijan, Juhani Mäkelä (1938-2010), kirjaa Etelämeren saarista. Hän matkaili siellä vaimoineen. Kaukana, kaukana, eksoottisilla atolleilla, pikkusaarilla palmujen katveessa, valkoisilla sannoilla meren aaltojen rikkoutuessa koralliriuttoihin. Mäkelä teki matkoistaan televisioon ohjelmiakin.Leppoisa ja verbaalisesti lahjakas kaveri.
Ilves tuli Helsinkiin! Aiheutti ruuhkat kaupungilla. Kummityttö ajoi Helsingistä Helsinkiin ja aikaa suttaantui 50 min. Tuli puolison vahdiksi, kun minä olin fysioterapeutin luona Vegassa. Minua kuljettanut taksikuski vähätteli tämmöisiä presidenttien valtiovierailuja ja väitti niitä aikansa eläneiksi. No, joka tapauksessa Viron valtionpäämies on kyläilemässä ja tietää ruuhkia ehkä huomennakin. Kyllä naapurisuhteita pitää hoitaa myös visiteeraamalla toistensa luona. Ei mitään aikansa elänyttä touhua.
Hyvää yötä, minä menen nyt nukkumaan.
Huomenna kaupungille heti tuuraajan tultua. Rollaattori mukaan, koska tulee taas olemaan kannettavaa, vaikka teinkin tilauksen Herkkuun ja tuodaan perjantaina.On tämä nykyaika semmoista hemmottelua kuluttajille. Toki maksaa. Totta kai. Mikäpä ei? Herkun kotiin kuljetuksen takia saan aikaa muille osastoille, kun, kuten olen kertonut, aikaa suttaantuu henkilökunnan vähyyden vuoksi. Minulla on vain vajaa kolme tuntia. Kaipaan aikoja, kun voin olla kaupungilla vaikka koko päivän. Ei kiirettä mihinkään. Joskus ystävän kanssa kahvilla, näyttelyissä, rupattelemassa ja maailmaa parantamassa. No, nyt on näin ja menettelee, kun pannaan menettelemään.
Tilasin uusia äänikirjoja, matkaa ja historiaa. Ensi yönä, jos ei nukuta, nautin kuuntelemisesta. Vaikka ei olekaan sama asia, kun pitelee kirjaa kädessä. Ei sinne päinkään. Ei vaan ole semmoista aikaa nykyisin, että voisin kirjaan kädessä keskittyä. Pitäisi olla ympärillä kiireetön rauha, eikä niin, että toinen korva on kaiken aikaa valppaana vastaanottamaan ääniä puolison taholta.Kaipaan näitäkin aikoja, kun kaikki oli toisin. Aloin kuunnella Satunnaisen matkailijan, Juhani Mäkelä (1938-2010), kirjaa Etelämeren saarista. Hän matkaili siellä vaimoineen. Kaukana, kaukana, eksoottisilla atolleilla, pikkusaarilla palmujen katveessa, valkoisilla sannoilla meren aaltojen rikkoutuessa koralliriuttoihin. Mäkelä teki matkoistaan televisioon ohjelmiakin.Leppoisa ja verbaalisesti lahjakas kaveri.
Ilves tuli Helsinkiin! Aiheutti ruuhkat kaupungilla. Kummityttö ajoi Helsingistä Helsinkiin ja aikaa suttaantui 50 min. Tuli puolison vahdiksi, kun minä olin fysioterapeutin luona Vegassa. Minua kuljettanut taksikuski vähätteli tämmöisiä presidenttien valtiovierailuja ja väitti niitä aikansa eläneiksi. No, joka tapauksessa Viron valtionpäämies on kyläilemässä ja tietää ruuhkia ehkä huomennakin. Kyllä naapurisuhteita pitää hoitaa myös visiteeraamalla toistensa luona. Ei mitään aikansa elänyttä touhua.
Hyvää yötä, minä menen nyt nukkumaan.
13. toukokuuta 2014
KATTOPATSAAN MYSTEERI JATKUU
Mahtaakohan joku muistaa "patsassotani" ravintola Kappelin katolla? Ensinhän minulle sanottiin aikoja sitten tiedustellessani, että mainittu naisfiguuri olisi Ville Vallgrenin. Nyt minulle soitettiin Kappelista ja kohtelias herrahenkilö vakuutti sen olevan Walter Runebergin. Hohhoijaa. Kerroin ottaneeni jo asiasta selvää Helsingin kaupungin taidepuolen ulkopatsaista tietävältä henkilöltä (nimeä en enää muista). Hän kertoi, että jos patsas Kappelin katolla olisi jonkun nimekkään veistäjän, Helsingin kaupunki olisi siitä syvästi tietoinen. Nyt pääsin valistamaan Kappelista soittanutta henkilöä, että patsas "ei ole kenenkään", vaan kuuluu niihin puistojen ja puutarhojen koristepatsaisiin, joita 1800-luvulla oli muotia ripotella näkyville paikoille.Mies vaikutti epäuskoiselta kuin myös hämmästyneeltä ja lupasi soittaa Helsingin kaupungin taidemuseoon ulkopatsaista tietävälle. Minä kehoitin niin tekemäänkin, etteivät anna väärää tietoa uteliaille. Tosin mieleen vilahti, jos kuitenkaan Helsingin kaupunki ei olisikaan tietoinen... Mies Kappelista vakuutti tietonsa Walter Runebergista olevan Kappelin historiikista. No, historia ei aina jälkipolville mene jetsulleen totuuden mukaisesti. Onhan se toki juhlallisempaa panna historiikkiin oikean kuvanveistäjän nimi kuin mainita patsaan olevan Kappelin katolle lennähtänyt "puutarhatonttu".
Pudotettiin postiluukusta Helsingin kaavoituskatsaus 2014 ja me olemme vuonna 2050 jo iso kaupunki. Asukasluku melkein tuplaantunut. Uusiksi pantu moni kohta, laajennettu ja levitetty. Jalankulkijoille pyhitettyjä alueita lisätty ja jotkut nyt näkyvillä olevat rakennukset uppeluksissa uusien talojen keskellä. Tavarataloja laajennetaan, taiteesta pääsee nauttimaan muuallakin kuin nyt ja Töölönlahtea koristaa komea kirjastorakennus. Guggenheim tuli ja voitti. Vai voittiko? Voisin tulla katsastamaan tätä menoa joskus sadan vuoden kuluttua vaikka Helsingin virallisena aaveena.
No, maailma muuttuu, kuten jo eräälle Eskollekin kerrottiin, ja Helsinki sen mukana. Emme jää polkemaan paikoilleen. Olemme kasvaneet siitä muutama sata vuotta sitten perustetusta pikkukaupungista nykymittoihin ja kasvaminen jatkuu. Onko sitten vielä vuonna 2050 Kappelin katolla kreikkalaistyyppinen naisfiguuri tallella, se jää senaikaisten helsinkiläisten nähtäväksi.
Pudotettiin postiluukusta Helsingin kaavoituskatsaus 2014 ja me olemme vuonna 2050 jo iso kaupunki. Asukasluku melkein tuplaantunut. Uusiksi pantu moni kohta, laajennettu ja levitetty. Jalankulkijoille pyhitettyjä alueita lisätty ja jotkut nyt näkyvillä olevat rakennukset uppeluksissa uusien talojen keskellä. Tavarataloja laajennetaan, taiteesta pääsee nauttimaan muuallakin kuin nyt ja Töölönlahtea koristaa komea kirjastorakennus. Guggenheim tuli ja voitti. Vai voittiko? Voisin tulla katsastamaan tätä menoa joskus sadan vuoden kuluttua vaikka Helsingin virallisena aaveena.
No, maailma muuttuu, kuten jo eräälle Eskollekin kerrottiin, ja Helsinki sen mukana. Emme jää polkemaan paikoilleen. Olemme kasvaneet siitä muutama sata vuotta sitten perustetusta pikkukaupungista nykymittoihin ja kasvaminen jatkuu. Onko sitten vielä vuonna 2050 Kappelin katolla kreikkalaistyyppinen naisfiguuri tallella, se jää senaikaisten helsinkiläisten nähtäväksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)