OLIN KUVANTAMISESSA

 Kävin kuvantamisessa. Siis otettiin röntgenkuva. Mekko oli korvissa ja saappaat piti ottaa pois. Muu sai jäädä. Sitten sipsuttelin Stockmannille eli olin aivan Helsingin kuihtuvassa ydinkeskustassa. Seppien aukiolla oli myyntikojuja ja ostin piparkakkuja ja hedelmäkakun joulua silmällä pitäen. Kakun panin paloiksi ja pakastin. Stockalla tapasin yllättäen A:n. Tovi juteltiin. Oli kiva nähdä. Olin myös kenkäosastolla etsimässä aamutossuja. Kaikki olivat kovin maskuliinisia, en ostanut. Olisin tahtonut tupsullisia, höyhenillisiä, naisellisia. "Sisäänostaja ei hanki", sanoi myyjä minun ihmetellessäni asiaa. Nyt tassutellaan isoissa huopatossuissa, joissa sisäpuolella paksua ehkä tekokarvaa tai oikeaaa lammasturkkia. Ei tahdota käyttää kauniita tossuja. Pettyneenä poistuin. Eikö Minna Parikka suunnittele ollenkaan aamutossuja?

Purin pettymystäni Rosebud-kirjakaupassa ja ostin kaksi pokkaria. Mark Manson ja Tuomas Kyrö. Ensin mainittu minulle tuikituntematon. Google kertoi hänen olevan "itseapukirjailija" Amerikasta. Kyrö kirjoillaan hyvinkin tuttu kuten Pitääkö olla huolissaan- ohjelmasta tv:ssä. Manson aloittaa kirjansa runoilija Charles Bukowskilla, joka oli "alkoholisti, häntäheikki, rahaa pummaava peliongelmainen röyhkimys". Siihen asti pääsin sillä lukemalla. Toki jatkan myöhemmin. Löysin Bukowskin sitaatin:"You have to die a few times before you can really live."

Kutsuin pari ystävääni kotiini vierailulle jonain päivänä ensi vuonna. Laadin tarjottavista luettelon valmiiksi ja kirjoitin kauppalapun. Päivää ei lyöty lukkoon. Voi mennä vaikka yli pääsiäisen. 

Yritin päästä puhelimitse erään firman asiakaspalveluun. En koskaan päässyt. Ovat tietysti sopineet puhelinyhdistyksen kanssa jonotussysteemistä, jossa jokainen minuutti maksaa maltaita. "Kaikki asiakaspalvelijamme ovat juuri nyt varattuja."  Potaskaa, sanon minä. Lähetin sähköpostia, jossa oli myös maininta tunnin heitosta asiakaspalvelun aukioloajoissa. Saamassani kirjeessä eri aika kuin netissä. Oli siinä varsinainen asianikin. Lähti muuten vahingossa kahteen kertaan, josta asianomaisen automaatti ei tykännyt, vaan väitti, että kahteen kertaan lähetetty hidastaa vastaamista. 

Tänään on yöpaitapäivä. Keikun sillä lailla vaatetettuna koko tämän viimeisen päivän marraskuuta ja ihan muuten vaan. Ensi viikolla supistetut itsenäisyyspäiväpippalot Presidentinlinnassa. On vähemmän kutsuttuja. Pelkällä kumarruksella kuulemma selviää, jos ei tahdo kätellä presidenttiparia.  Ellen Svinhufvudin kakusta ei olla luovuttu. Saakohan henkilökunta viedä kotiinsa kaiken pöydän antmien ylijäämän? Takuulla nimittäin jää yli. Ja annetaanko Oskulle mitään?

KUNNALLISTA

 Nyt kun olen elokuusta lähtien ollut kunnallisen sairaanhoidon piirissä, niin miltä se tuntuu? Olen aika tietämätön, mutta opin. Eräs sairaanhoitaja hämmästyi, kun en tiennyt, mikä on Maisa ja mihin tarkoitukseen Maisaa käytetään. Tutkin heti kotona asian ja nyt tiedän. Tunsin kerran erään Maisan, mutta hän oli eri Maisa. Tämä ehkä nyt tärkeämpi Maisa kuuluu HUSin palveluihin eli on tiedon lähde. Löysin omia tietojani antamistani kokeista, enkä ymmärtänyt mitään: glomerulussuodosnopeus(?). Googletin: hiussuonikerästen suodatusnopeus(?). Varmasti kropalle tärkeitä, mutta aivoilleni eivät sano mitään. Maisa tietää. Olen tottunut, että lääkäri kertoo ja vielä selkokielellä, jota asiakaspotilaskin ymmärtää. Nyt lääkärin tapaaminen on kiven takana. Tosin minua onni potkaisi ja TAPASIN lääkärin ihan henkilökohtaisesti. Hän osoittautui ylen mukavaksi ei-suomalaiseksi ja puhui hyvää suomea. Maisan antamista tiedoista ei puhuttu, kun hän vasta antoi lähetteen laboratorioon, jonne myöhemmin menin oikein ajanvarauksella. En tarvinnut vuoronumeroa, mutta ilmoittautua piti Kela-kortilla sähköisesti tietenkin. En tarvinnut apua siinä, jotta ihan ylpistyin osaamisestani.

Ihmisiä oli tuvan täysi ja melkein kaikilla vuoromumerolappu. Numeroita tuli valotaululle. Ajanvarauksella liikkuvat kutsuttiin nimellä. Monet olivat jättäneet tulematta ja kutsuttiin seuraava. Odottajilla oli vakava ilme kasvoilla ja katse yleensä suunnattu lattiaan. Joku näpräsi puhelinta. Jotkut odottajista istuivat tuoleilla lootussasennossa, mikä tuntuu olevan suurta muotia ainakin nuorempien keskuudessa. Näytti aika hupaisalta minun silmissäni. Jalat kootaan alle ja sitten istuudutaan päälle. Olen aina pitänyt ihmisten katselemisesta. En tuijota, mutta näen. Ruumiinkieli kertoo paljon. Oli maskin käytössä suositus ja joillakin oli maski. Minullakin, kun väenpaljoudessa olin. Epämukavaa, mutta urheasti sen laitoin. Sitä paitsi sen takana on mukavaa ihmisiä katsella. 

Ulkomaalaistaustaisia oli useita ja yleensä mukana koko perhekunta. Lapset pitkästyivät ja kuuluttivat sen kantavalla äänellä. Mitä pienempi lapsi, sitä kirkkaampi ja korvia vihlovampi ääni. Minulla kului aika mukavasti. Vieressäni oleva herrahenkilö soitti ilmeisesti vaimolleen ja valitti, että "kestää kauan ja A-luokkaan kuuluvat pääsevät ensin". A-luokka? Sitten huomasin kirjaimia vuoronumeroiden edessä valotaululla. Kullekin asialle oma kirjain. Herrahenkilö istui paikallaan vielä, kun minä lähdin.

Pian alan olla konkari näissä kunnallisen sairaanhoidon palveluissa. Tosin kaipaan entisiä aikoja. Tunnen suorastaan haikeutta ja ikävöin "omaa" lääkäriäni, jonka vastaanotolle sai aina ajan.

JOULU TULLA JOLLOTTAA VÄKISINKIN

 Hissi toimii taas. Sain vietyä roskat, kävin kaupoissa ja verikokeessa. Tuli erään norjalaisen kodinelektroniikkamyymälän kanssa erimielisyys, jota en saanut hoidettua. Asia selvisi, mutta siihen tarvittiin ylimmän tahon puuttuminen. 

K:n kanssa puhuttiin joulusta. Hän on aikeissa hommata oikean hyvälle tuoksuvan ja elävän kuusen. Meilläkin oli sellainen aina jouluisin. Kattoon asti ulottuva komistus. Minun velvollisuuteni oli antaa sille vettä ja kova jano sillä olikin. Nykyisin olen tyytynyt 40cm korkeaan tekokuuseen, jossa sähkökynttilät, punaiset pallot ja latvassa milloin mitäkin. Kyllähän se joulu väkisin minullekin tulee, vaikka en enää perusta samoin kuin muinoin jouluina. Vähempikin riittää. Katselen sivusta toisten touhua. Itiksen ostoskeskus jo joulua hehkuttaa ja kansa kiertää ja katselee, ostaa ja tuhlaa. Kimallukset ja muut tillpehööverit esillä niin ulkona torilla kuin sisällä. Minä kuljen kaiken keskellä nauttien osallistumattomuudestani.

Kiipesin tikapuille ja tutkin kirjahyllyäni. Löytyi taas lukemattomia kirjoja. Esimerkiksi  Nicolas Barreau Pieni elokuvateatteri Pariisissa. Alkuperäinen saksankielinen teos ilmestynyt vuonna 2012. Kaksi vuotta myöhemmin meillä suomeksi. Mitähän varten niin usein aloitan kirjan lukemisen ja sitten jätän kesken? Epäkunnioittavaa kirjaa ja kirjailijaa kohtaan. Hyi minua!  Ja kuitenkin tulen perheestä, jossa rakastettiin kirjoja ja luettiin paljon.

Tänään ruuan (onko sittenkin sanottava "ruoan"?) laittoa. Ensin mausteinen bataatti-broilerikeitto, jossa tulee olemaan vahvasti ytyä. Huomasin jääkaapissa olevan erilaisia juureksia. Ei kuin juuresten kimppuun ja uunijuuriksiksi. Sopii hyvin aikaisemmin tekemäni broileri-ananaksen kanssa. Kaiken tämän jälkeen voinkin siirtyä yksinkertaisempaan murkinaan, astua vaa´alle, kauhistua ja ottaa itseä jälleen niskasta kiinni. Kyllä sitä ihminen niin helposti lepsuuntuu.

Suomalaiset eivät kuulemma pidä oliiveista. Minä pidän ja aina niitä on kotona. Ne sisältävät ihmiselle hyviä ravintoaineita. Ovat siis suositeltavia. Tulee vain ahmituksi liikaa, eikä se ole minkään asian yhteydessä hyvä. Suomalaiset myös yhä vaan vannovat suodatinkahvin nimeen. Kaikki kapselikahvit eivät ole mieleen, makukahveista puhumattakaan. Minä pidän niistä, enkä ole enää vuosiin tiputellut suodatinkahvia. Laitekin kaapin perukoilla. Keittiötä hallitsee kapselikahvikone. Laittaisinko suklaan  makuista espressoa vai cappuccinoa maitovaahdolla? 

En laita ainakaan nyt. Menen suihkuun, puen päälleni ja hyökkään bataattien kimppuun. Hyvää Black Friday´ta.

DUMPLING ON IHAN MYKY

 Tuli puhelu ikään kuin vuosikymmenten takaa. Äitini puoleinen pikkuserkku. Olemme tavanneet hänen äitinsä syntymäpäivillä joskus aikoja, aikoja sitten. Olin kuullut toiselta pikkuserkultani suru-uutisen, joka koski silloista syntymäpäiväsankaria. Otin osaa suruun. Juttelimme aika kauan ja se tuntui mukavalta. Hän lupasi soittaa, kun joskus Helsinkiin tulee. Voisimme tavata. Olin samaa mieltä.

Kun sataa ensimmäisen kerran lunta, se ei ole aina sitä kuuluisaa ensilunta. Tiede ei tunnusta, vaan ensilumella on oma määritelmä. Ja se kuuluu googletuksen jälkeen näin: kun on satanut sääasemilla ensilumi virallisesti syksyllä aamukahdeksalta ja sen syvyydeksi mitattu 1 cm, se on ensilunta.. Niin että turha hihkua, jos määritelmä ei toteudu.

Reidet kipeytyneet sen viidenteen kerrokseen hurjan kiipeämisen jälkeen. Ilman ostoskasseja olisin tehnyt sen leikiten, mutta nyt oli hokkaidonkurpitsa, hedelmiä, hylamaitoa ja muuta painavaa kassit täynnä. Kipua siinä sitten! Parantelen ponnistuksesta sisuuntuneita reisiäni kotona ja sitten vasta taas liikkeelle.Kaivoin hyllystä vanhan Agatha Christien kirjan ja luen murhasta Sinisessä junassa. Teki mieli  kurkata, kuka on kelmi, mutta jätin tekemättä. Enkä muista, vaikka olen kirjan joskus lukenut. En liioin ala yrittää ratkaista henkilöiden kesken. Minun harmaat aivosoluni eivät yllä Hercule Poirotin aivotoiminnan tasolle. Suomentaja muuten väittää Poirotilla olevan munanmuotoinen pää. En ole tullut ajatelleeksi.

Aikoinaan hehkutettiin chef Tomi Björckin dumplingeja niiden tultua markkinoille. En ostanut, kunnes nyt. Olivat niissä kasseissa, jotka retuutin portaita pitkin kotiin hissin pottuillessa. Aion höyryttää herkut ja maistettuani tiedän, ovatko herkkua. Makuasioistahan jne...   Lihottavina aineksina wasabimajoneesia ja tryffeli ponzu kastiketta. Ponzua saa Kikkomanin pulloissa. Ei sisälly ainakaan vielä omaan maustekastikevalikoimaani. Tryffeliä? Lieköhän. Olen skeptinen sen suhteen. Mikä vika muuten sanassa "myky" tai peräti "taikinanyytti"?

Tänään sitten jännittävä finaali tähtien kesken tanssiskabassa. K toivoi Marko "Signmark" Vuoriheimon voittavan kilpailun. Karisi semifinaalissa pois. K oli hullaantunut Markon hymyyn. Se ei riittänyt raadille. He kun mittailevat tanssitaidon osaamista, eikä Markon taito nyt riittänyt. Mutta hyvä heppu kaveri on.

HS kertoo, mikä kaikki ulkomaalaisissa suomalaisten tavoissa kummastuttaa. Tietysti salmiakki ja sauna-alastomuus, tiskiharja, juustohöylä ja oli listalla muutakin. Heidän laillaan ihmettelen Suomeeen ilmestynyttä tapaa ottaa kengät pois sisälle tullssa. En ole koskaan sitä ymmärtänyt. Paitsi. jos on talvella lunta kengissä tai kengät ovat kuraiset. Silloin on hyvä vaihtaa vaikka mukanaan tuomiin kevyisiin kyläilykenkiin. Niidenkin käyttö saatetaan kieltää. Minun luokseni kun tulee vieraita, isoin osa riisuu kengät. En tokikaan kiellä ja samoin pitäisi kohdella niitä henkilöitä, jotka haluavat pitää siistit ja puhtaat kengät jaloissaan vierailun aikana.

TEMPPUILEVA HISSI

 Hissi mitä  omituisemmalla tavalla epäkunnossa tai oikeammin nappulat, joilla saa hissin kulkemaan. Painoin kerroksessani painonappia. Mitään ei tapahtunut. Kipusin seuraavaan kerrokseen, painoin siinä kerroksessa painiketta. Hissi totteli. Tulin omaan kerrokseen ja hissi totteli. Pääsin alas. Aikanaan yrittäessäni takaisin kotikerrokseen, hissi ei hiiskahtanutkaan paikoiltaan. Olin ollut kaupassa, kasseja oli kaksi ja toisessa painava hokkaidonkurpitsa. Kirosin kurpitsan ja satsumakilon. Ähelsin itseni omaan kerrokseeni kassien kanssa portaita pitkin ja päätin, että jos vielä muutan, asun ensimmäisessä kerroksessa. Istuin välillä rappusilla. Jatkoin kiipeämistä ja lopulta olin omassa kerroksessa kassieni kanssa. En soittanut huoltoon. Kävin myöhemmin kokeilemassa hissin toimintaa. Hissi kulki, nappulat toimivat. En jaksanut asiaa pohtia, vaan panin hokkaidokurpitsan paloja uuniin ja jatkoin Outi Nyytäjän kirjan lukemista. Hän kertoi naisen jalkapöydän laskeutumisesta ja luitten lättääntymisestä yli viidenkymmenen iässä. Tarkistin heti jalkani ja tunnustelin luitani. 

Luin viime yönä Outi Nyytäjän kirjan toiseen loppuun, koska olin sen tehnyt ensimmäisen kerran aikaisemmin joitakin vuosia sitten. Nyytäjä kertoo olleensa seminaarissa ja siellä muistanut oppineensa oppikoulussa, että tekstin sisällön ja tyylin on vastattava otsikkoa. Minunkin pitäisi tämä  muistaa, koska tekstini ei ikinä vastaa otsikkoa.

Nyytäjä pitää Pentti Saarikoskea oikeana kirjailijana. Minäkin pidän. Saarikoski vietti aikaaansa myös Bretagnessa, mutta sillä tuskin on mitään tekemistä Nyytäjän tunteen kanssa, vaikka hän piti Saarikoskea myös oikeana bretonina. Minä taas en ole koskaan Bretagnessa ollut ja vaikka olisinkin, en olisi oikea bretoni. Enkä ehkä haluaisikaan olla. Ennen Nyytäjän kirjaa, en edes ollut kuullut paikasta, josta on 600 kilometriä Pariisiin ja Atlantille 600 metriä. Paikan nimi on Lochrist ja  nyt olen siitä tietoinen. Olin jo luettuani Nyytäjän kirjan ensimmäisen kerran. Lochristissä oli Nyytäjällä ja hänen puolisollaan talo. Siellä olemisesta ja elämisestä koko kirja Maailman laidalla (2002) kertoo.

Tänään en mene minnekään. Eilen menin jonnekin. Huomasin ilman viilenneen. Olin pukeutunut lämpimästi ja olin siitä iloinen odottaessani kylmällä  asemalla metroa. Kuljettajapulan vuoksi vuorovälit pidentyneet. Eräs mies  juoksi pitkin laituria kysellen jokaiselta, mihin metro menee. Hän hyppäsi yhteen junaan sisälle ja minä toivoin, että juna olisi hänelle oikea. Minunkin junani tuli ja siellä oli paljon ulkomaalaistaustaisia henkilöitä. Tunsin olevani kovasti erilainen.

Ensi viikolla taas asioille, ihan metrolla jälleen. Olen vilkastunut.

ASIATONTA

 Ei mitään asiaa. Heräsin yllättäen aikaisin aamulla. Näin unta Töölöntorin uudistamisesta. Se oli kokonaan peitetty mukulakivillä ja koko tori siirretty lähelle Espaa. Tiedän miksi uni. Helsingin keskusta autioitumassa ja yritetään elvyttää elämä takaisin muun muassa sillä, että Espan autoliikennettä rajoitetaan. Jalankulkijoille enemmän tilaa ja sen myötä lisätään uusia aktiviteetteja.Tämä kaikki pannut vanhan stadilaisen yöunetkin sekaisin. Töölöntori Esplanadin tuntumassa! Se oli unessani yksi elvytyksistä. Kaikkea sitä vanhan tölikäläisen uniin tupsahtaakin.

En ole aikoihin Stadin keskustassa ollut. Nyt olen kuitenkin menossa Elielinaukiolle röntgeniin. Minua vaivaavaa lonkkaa aletaan tutkia. Muutakin korjaamista kropassani. Alan ihmetellä sitä moittimisen tulvaa, jonka kynsiin monesti kunnallinen terveydenhoito on joutunut, Minulla ainakin toistaiseksi hyvät kokemukset. Julkitoin paikan päällä kiitokseni tyytyväisyyteni myötä. Ei toki ole hampaan kolossa mitään yksityistä puolta kohtaan. Hyvä lääkäri sielläkin, josta tuntui ikävältä erota olouhteiden pakosta. Monet vuodet meillä oli sujuva yhteistyö, jota lämmöllä ja haikeudella muistelen.

Luen Outi Nyytäjän vanhaa kirjaa. Luettu aikaisemminkin, kuten moni muukin Nyytäjän kirja. Hänen tekstejään ollut aikakauslehdissä aikoinaan. Enää ei Nyytäjä kirjoita. Hän kuoli viisi vuotta sitten. Hänellä oli puolisonsa kanssa Bretagnessa talo, jossa viettivät vuodesta puolet. Nyytäjä hoiti puutarhaa, kävi torilla ja tunsi olevansa aito bretoni suomalaisuutensa ohella. Kirjat ovat huumorilla kirjoitettuja elämästä, joka poikkeaa reilusti muusta Ranskasta. Oma maailmansa ja omat tapansa, oma kelttiläinen kielensä Biskajanlahden aaltojen hyväillessä Bretagnen rantoja. Olen Ranskassa ollut, mutta en Bretagnessa.

Särkyi yksi mielimukeistani. Huitaisin kädelläni epähuomiossa Muchan mukin kahvikoneesta lattialle ja  lattian ollessa kova, rikkihän muki meni. Otin kihvelin ja lakaisin raadon sirpaleet siihen. Harmittaa.  Nyt juon elefanttimukista kahvia ja se olisi saanut pudota mieluummin kuin Mucha. Puoliso piti elefanteista ja ostin mukin hänen muistokseen ja niitä saa lisää ihan Helsingistä. Mucha-mukin toin Prahasta.

TASAVALTALAINEN EI NIIAA

 Nyt kun alkaa olla joulukuun kuudes ja Presidentinlinnan pippalot aktuelleja, mietin, mitä varten tasavaltalainen nainen ei saisi maan isälle niiata tervehtiessään. Edesmennyt tapaguru Kaarina Suonio piti niiausta vain monarkkimaiden etuutena, eikä kuulu tasavaltaan. Itsenäisyyspäivän pippaloissa kuitenkin joku aina niiaa. Ei ehkä ole kuullut tai lukenut Suonion mielipidettä. Pikkutytöillä on sallittua niiata, mutta heitähän ei näissä bileissä nähdä. Minäkin olen pienenä niiannut, mutta en presidentille, vaan muille aikuisille, joita sattui melkein päivittäin kohdalleni. Opettajillekin piti niiata niksauttaa valmistavassa koulussa. Oppikoulussa ei sitten enää niinkään. Mutta piti aina nousta seisomaan, jos sattui istumaan opettajan ollessa lähettyvillä. Nykyisin, olen ymmärtänyt, kouluelämä on vähemmän kurinalaista. Opettajia nostetaan kuulemma vaikka naulaan seinälle, jos maikka ei miellytä. Opettajat valittavat ammatin olevan kovasti riskaapelia tänä päivänä. Isäni kouluaikana opettajilla oli tapana oikaista oppilasta milloin mistäkin syystä lyömällä viivottimella sormille. Nyt siitä joutuu oikeuteen. Koivuniemen herran vierailua ei sovi ajatellakaan. Lapsi tietää oikeutensa ja lastensuojeluviranomaiset tulevat lasta puolustamaan. Minä en koskaan saanut vitsaa. Tukkapölly oli suurin rangaistus. Niin, ja jouduin minä  joskus nurkkaan. Nurkkia oli aina jokaisessa kodissa ja ne olivat yleisiä rangaistusten suorittamispaikkoja. Mitä traumoja siitäkin jäänyt? Ehkä en sitä varten imuroi koskaan nurkkia.

Sain hyvän asiakkaan lisänä Armanin  eau de parfum -näytepullon ollessani kosmetiikkakaupassa. Hajusteen nimi on My Way ja tuo mieleen Frank Sinatran. Olen lukenut Sinatran elämäkerran ja siinä oli kaveria moneksi. Soittaessani levyjä, nousee käsivarsi kananlihalle ja vaivun melkein jonkinlaiseen hurmostilaan. Toinen kananlihan elvyttäjä on Elvis Presley, jota en nuorena lainkaan arvostanut. Sittemmin kyllä. Nykyisin katselen Uuno Turhapuroakin toisin silmin kuin aikaisemmin. Eikä tämä johdu siitä, että hahmon esittäjä on poistunut keskuudestamme muille filmimaille. Iän myötä näkee muutakin kuin sen, minkä silmä kertoo.

Tekemäni broileri-juuresvuoka onnistui yli odotusten.  Maailman helpoin laittaa, kun ostaa reseptin mukaan valmiiksi pilputtuja juureksia. Yleensä pilppuan itse, mutta nyt orjallisesti seurasin ohjetta. Kyllä ruuan laittajia hemmotellaan. Ja jos oikein laiskotuttaa, voi ostaa valmista alusta loppuun. Työksi jää vain lämmittäminen. Jaksaako sitä panna mikroonkaan? Isoäitini pöyristyisi nykyajan keittiössä. On vempeleitä jokaiseen lähtöön, kahvikin pienessä kapselissa ja koneet silppuavat, viipaloivat, survovat ja sekoittavat. Sen kun seisoo vieressä ja katselee.  Noituutta, sanoisi mamma.

Pitäisiköhän ostaa retkikeitin talven sähkökatkoja varten? Meillä oli sellainen vuosia sitten ajellessamme pitkin Eurooppaa papilta isäni ostamalla  Skodalla, joka näytti kyllä hurskaalta autolta,.Keittelimme kaasupullolla kahvia viininviljelysten lähettyvillä . Monet  niin tekivät, kahvintuoksu ryöpsähti nenään pitkin rinteitä Olimme menossa muun muassa näytille saksalaisen poikaystäväni vanhempien luo heidän Frankfurtissa olevaan kotiinsa.  Oli muitakin kutsuttu tutkailemaan ja katsomaan suomalaista tyttöä, josta voisi ajatella perheen vanhimmalle pojalle vaimoksi. Jossain välissä isälleni selvisi, että tässähän taidetaan menettäää vanhuudenturva tyttären muodossa. Isä ilmoitti selvällä suomen kielellä  "ulkomaalaisen kanssa et naimisiin mene". Mitä isäni pelkäsi? Muuttoani pois Suomesta? Kuka hoitaa heitä, kun ovat itse estyneitä? Oma lehmä oli lujasti ojassa. Aikaa kului ja yhteydenpito Frankfurtin ja Helsingin välillä harveni. Kunnes tuli kirje. Se oli kaunis kirje, mutta myöhässä. Olin jo sanonut miehelleni "tahdon". Vuosia myöhemmin tapasimme kuitenkin. Olimme, mieheni ja minä,  saaneet kutsun Amsterdamiin häihin ja kerroin Horstille ajelevamme saman tien pitkin Eurooppaa. Kutsui oitis meidät Hofheimiin tapaamaan vaimoaan ja esikoistaan. Siellä minä Horstin taas näin, johon olin kuusitoistavuotiaana niin tulisesti rakastunut, eikä se roihu ollut vieläkään aivan sammunut. Häntä ei enää ole. Avioliitto kariutui ja hän kuoli vuonna 2005.

Olen ajatellut hankkia oman voimakiven. Pitäisi kuulemma jokaisella olla tukena ja turvana. Olen aina kyllä tykännyt kivistä ja yhden toin Andalusian Sierra Nevadan rinteeltä. Mutta en sitä mitenkään ylenmääräisesti hypistele. Ehkä siinä ei ole voimaa. Tavallinen kun on. On minulla sitten muita kiviä, sellaisia kukkaruukkukiviä, valkoisia ja ilman kulmia. Ehkä menen Eerikinkadun Kivikauppaan ostamaan itselleni oikean kiven, joka tietää menneisyyteni ja helpottaa elämääni, kun aina sitä helpotettavaa on.

''''

  

 

    

 

MASUSSA KUPLATEETÄ

 Tihkusateessa sipsuttelin ostoskeskuksen  Zha Tea Roomiin ja join kuplateetä mansikan ja passion-hedelmän makuisena. Ohessa haastattelin korealaista miestä ja hän kertoi kaikenlaista palleroteestä muun muassa sen, että aivan alunperin juoma keksittiin Kiinassa (missäpä muualla?). Sieltä rantautui Japaniin ja Taiwaniin. Sain kortinkin, johon voi kerätä käyntikerroilla leimoja. Ja kun niitä kertyy kahdeksan, yhdeksäs on ilmainen. Hymyilimme molemmat koko ajan ja lupasin tulla uudestaan. Juoma oli todella hyvää, eikä liian makeaa, kun en tahtonut ylimääräistä sokeria, vain sen, mitä hedelmistä tulee.

L soitti ja kertoi kuulumiset. Ei tykkää kun sataa. No, tämmöstä tihkusyksyä mennään. Matkapuhelimeni pani stopin ja heitti tekstin: sim-virhe. Mitä, mitä, mitä? Ei kun Giganttiin, josta aparaatin olin joskus ostanut. Älyllä sitä ei ole varustettu. Varsinainen myyntitykki joutui minua palvelemaan, joka kävi työhönsä suurella antaumuksella jo heti ovella voinko-auttaa-kysymyksellä. Selitin asian. Minut melkein huomaamattani liitettiin jonkunlaiseksi kanta-asiakkaaksi, joka saa kaiken puhelimeen liittyvän palvelun maksamalla 10,93€ kuukaudessa. Muuten tämän kertainen sim-korttiasia ilman liittymistä olisi kuulemma maksanut noin 80€. Tuli hoppu liittyä. Allekirjoitin monta paperia (niitä lukematta), sain luottorajankin (mihin?) ja nipun papereita. Puhelimeni vikapuoli on siis turvattu.

Uunissa  muhii broileri-juuresvuoka. Nälkä ei ole. Vatsa nauttii vielä kuplateestä. Soitin K:lle ja kehuin kuplateeseikkailuani. Kannattaa muuten käydä maistamassa ja ihastumassa. Tähän sopisi sanoa "juntit" loppuun, kuten kirjailija Juha Hurme kiitospuheessaan saatuaan Finlandia-palkinnon vuonna 2017, mutta hän sanoi:"Opetelkaaa ruotsia, juntit". Äläkkä nousi ja kansa oli syvästi loukkaantunut, kirjoiteltiin ja keskusteltiin. Otimme itteemme!

Luin Islanti-kirjan loppuun ja harmistuin entistä enemmän, kun en ole Islannissa koskaan käynyt. Arvasin muuten, ettei A tiedä Islannin kuuluvan Pohjoismaihin, jonka hän vahvistikin ja kiitti tiedosta. A käynyt koulunsa Egyptissä. Ehkä maantietoa ei opetettu tai hypättiin Pohjois-Euroopan yli.

ISLANTI VOITTAA

 Van Gogh -mukissa kahvia ja odotan taiteilijan, joka mukin kylkeen kuvattu, korvan häviämistä kuuman juoman vaikutuksesta. Aina yhtä hauskaa. Olen mukin joskus ostanut jonkun taidemuseon kaupasta. Luvattu ensilumen satavan suureen osaan maata. Odotan sitäkin. Sitten luen runoja ensilumesta, joita on useitakin kirjoitettu. Lapsena riemuitsin ensimmäisen lumen tulosta. Hiutaleiden leijuessa maahan, vaadin isää hakemaan kelkan vintistä, jossa sitä säilytettiin kesän ajan. Minun lapsuudessani Helsingin talvet olivat kunnon talvia, pakkaspitoisia ja lumisia. Kelkalla päivittäistä käyttöä. Talon edessä oli suuri kallio, jonka paikalla nykyisin Kelan pääkonttori, ja siitä oli hyvä kelkalla laskea kohti pikkukaltsia. Lapsilla oli kissan päivät niissä maisemissa ja Messeniuksenkadulla oli paljon lapsia. Kesällä kaltsilla pelattiin pallopelejä, maattiin nurmella ja kiivettiin puihin. Se oli Taka-Töölön parasta aluetta ja siellä me kasvoimme aikuisiksi ja vähitellen muutimme poiskin.

Kerran takavuosina eräs espanjalainen mies kertoi minulle lähtevänsä vaimonsa kanssa joko Islantiin tai Suomeen. Kysyin myöhemmin, kumpi voitti. Islanti. Tämä tuli mieleeni kun taas luen Satu Rämön kirjaa samaisesta maasta. Rämö meni Islantiin ensimmäisen kerran korkeaouluvaihdon avulla ja oli valinnut oppilashaussa juuri Islannin yliopiston. Hänet hyväksyttiin. Näin sai alkunsa hänen Islanti -rakkautensa, joka vuosien päästä syveni pysyväksi mentyään islantilaisen miehen kanssa naimisiin ja perustettuaan Reykjavikiin perheen. Sillä tiellä Rämö on edelleen ja kirjoittaa kirjoja, joista nyt yhtä luen Islantilainen voittaa aina,  elämää hurmaavien harhojen maassa, WSOY 2015. Luulen espanjalaisen  miehen tehneen hyvän valinnan matkakohteestaan,sillä vaikka suomalainen olenkin, olen varma, että Islannnilla oli enemmän annettavaa. Laajat jäätiköt, trollit, joihin jokainen kunnon islantilainen uskoo, tulivuoret, kuumat lähteet, asumaton sisämaa erämaineen ja se ihme, että Islannin koko runsas 300 000 asukkaan kansa on jollain lailla kuulemma sukua keskenään. Ulkomaalaiset ovat tervetulleita muuttamaan tätä jatkumoa. Minulle ei milloinkaan ole tullut edes mieleen matkustaa Islantiin. Olisi pitänyt. Vähän hävettää, kun kaikissa muissa neljässä Pohjoismaihin kuuluvassa olen ollut. Islanti poikkeaa vahvasti muista ja poikkeaa monesta muustakin Euroopan maasta. Liitän ehdottomasti Islannin matkan seuraavaan elämääni. Siihen asti matkaan sinne Satu Rämön mukana.

Jos vielä olisi äiti olemassa, kysymys kuuluisi "äiti, mitä mä tekisin?" Pitkästyttää vähän. Se tapahtuu harvoin minulle. Tämä sunnuntai on yksi niistä päivistä. No, on hiusten pesu ja illalla tanssia tähtien kanssa ja totta kai Rämön kirja on vielä kesken. Ateriapuolella on kasvisten vuoro. Otin illalla jääkaappiin sulamaan kasvivuoan. Vaikka entinen (ikävä kyllä olosuhteiden pakosta) lääkärini ei ollut bataatin syömisen kannalla, uhmaan ja laitan ensi viikolla paahdettua bataattia jugurttikastikkeella. Googlasin reseptin. Kun tulee lihan vuoro, valmistan broileri-juuresvuoan uunissa. Sekin netistä. Hankittava aineet kaupasta. Mutta tänään vain pitkästyn.

 

SITÄ SUN TÄTÄ

 Käppäilin postiin. Panin menemään kirjeet Italiaan ja erääseen kirjaamoon. Jälkimmäinen voisi olla kirjeeni sisällön huomioon ottaen vaikka korjaamo. Menin myös suureen K -kauppaan, josta ostin porkkanoiden ohella kaikenlaista. Piti kysyä, missä pitävät soija-kastiketta. Myyjä lähti oikein kädestä pitäen näyttämään. Ostin Kikkomania, koska aina olen sitä ostanut. Kassajonossa eräs rouva otti asiakseen selvittää minulle, että on harmillista, kun Prismassa ei ole asiakkaita varten istumamahdollisuutta. En ollut sitä koskaan tullut ajatelleeksikaan. Ehkä syynä siihen, etten ole mainitussa Prismassa koskaan käynyt. Päivittelin kuitenkin mukana.Toivottelimme toisillemme hyvää päivän jatkoa. 

Kotona survoin ostokset jääkaappiin ja rupesin lukemaan Matti Salmisen kirjoittamaa kirjaa Erno Paasilinnasta. Kumma kyllä, olen sen joskus ollut jättämättä kesken ja lukenut alusta loppuun. Erno Paasilinna on ollut minulle mieluisin koko veljessarjan kirjoittavista miehistä, vaikka Arto Paasilinna oli heistä eniten luettu ihan muita maita myöten. Pohjoisen poikia.

Suomi-Amerikka Yhdistys lähetti jäsenkirjeen. Tässä kuussa voisi mennä kuuntelemaan tuoreita uutisia USAn vaaleista. Jätän väliin. Olen huono jäsen. Äitini minut joskus on ilmoittanut ja maksanut sekä itsensä että minut ainaisjäseneksi. Hän oli minua huomattavasti aktiivisempi jäsen.

Näyttelijä Jasper Pääkkönen rakastaa vaelluskaloja. Hän on purkauttanut aikansa eläneitä patoja kalojen hyväksi, saattanut vedet takaisin luonnontilaan. Nostan hänelle ja hänen työlleen hattuani. Vaikka sitä tyylikästä, jota eräs herrasmies taannoin kehui.Vielä on pystyssä vanhoja patoja haittaamassa kalojen vaellusta kutupaikoilleen, mutta Pääkkönen on vasta hiukan yli nelikymppinen. Aikaa on. Hänellä on unelma ja hän toteuttaa sen.

Nyt menen upottamaan porkkanaviipaleita ja varsisellerin paloja tekemääni dippikastikkeeseen. Kastike on ollut tekeytymässä jääkaapissa. Tykkään varsiselleristä.