Eräs ystäväni otta aina illan tullen irti kaikki sähköiset vempaimet pistorasioista. Jokikisen. On kuulemma sähköfirman suositus. Minä en ota mitään irti. En ole koskaan ottanut, paitsi mökillä, jossa sähköpuoli oli kaikkinensa kummallisten viritysten varassa. Sähköjohtoja risteili pitkin seiniä kuin metrokartan radat, eivätkä kaikki taatustikaan täyttäneet sen enempää turvallisuusmääräyksiä kuin ylipäätään määräyksiä. Mitään ei tapahtunut vuosikymenten aikana. Varoittavana esimerkkinä kylällä oli kauppiaan talo, joka paloi perustuksiaan myöten talon omistajien ollessa onnellisesti poissa. Iskikö salama vai oliko sielläkin viritykset varsin omintakeisia? Täällä en ota mitään mistään irti ja katselen televisiotakin, vaikka ukkonen olisi tulossa. Ystäväni on kauhuissaan leväperäisyydestäni ja kuolemalle nauramisestani. Luulen vankasti loppuni tulevan ihan muualta kuin sähkölaitteistani.
Ostin parsoja ja tein parsakeittoa. Ostin mansikoita ja söin mansikoita. Olen laihtunut, mutta matkaa on vielä. Piparkakkuja on vähän ikävä, vaan en ole sortunut. Piparkakkukaapissa on vain näkkileipää. Kaupungilla tosin söin croisantin kahvilassa. Labran jälkeen oli pakko saada maaruunsa jotain ja löysin sopivasti Fazerin. Cappuccino maistui taivaallisen ihanalta ja vatsani kiitti alkaessaan sulatella croisanttia. Piti ensin suunnitelman mukaisesti pasteerailla kaupungilla, mutta valvottuani koko yön, tulinkin kahvihetken jälkeen kotiin. Takki pois ja sänkyyn. Nukuin pari tuntia kuin pieni porsas ja kyllä teki eetvarttia.
Odotellessani labran aulassa vuoroani kuulin, kuinka virkailija sanoi eräälle rouvalle, että hänellä oli aika tammikuussa eikä nyt maaliskuussa. Rouva pantiin istumaan ja virkailijat pähkäilivät, mitä nyt tehdään. Mietin, etteikö tällä rouvalla ollut kotona ketään, joka olisi vähän katsonut, missä kulloinkin mennään?
Menin YouTubessa Amos Rexin uuden näyttelyn Maanala-etukäteisavajaisiin. Taas ihmeellisiä teoksia ja mitä kaikkea jalkojemme alla voi olla eri taiteilijoiden näkemänä. Kuin myös maan päällä mielikuvituksen varassa. Minotauruskin saatu Helsinkiin edustamaan kreikkalaista mytologiaa. Menisinkö? Mietintäaika elokuuhun asti. Entäs Kiasma, jossa peruskorjaus ja näyttelyitä? Ensin ARS22. Ehkä sinne kuka ties. Enää en tahdo kyyhöttää kotinurkissa. Koronasta, sairaanahoitajalakosta ja Ukrainan sodasta huolimatta on elämää tarjolla halukkaille ja minä liityn halukkaiden joukkoon ja lähden ulos maailmaan. Heti ensi viikolla.
E:llä syntymäpäivä. Soitin. Oli kokoontunut muualla asuvaa perhettä, osa aivan täältä Helsingistä asti. Puhuimme taas minun menemisestäni kesällä. Olen jahkaillut monen vuoden ajan ja ennen vanhaan kävin usein. Miten se nyt on niin vaikeaa? Minä kun kuitenkin tykkään junamatkoista. Ehkä sekään ei ole enää niin ratkiriemukasta kuin ennen vanhaan. Ihmiset räpläilevät puhelimiaan, ovat omissa ajatuksissaan, eikä kukaan ala iloisesti jutella. Muistan ajat, kun junissakin oli tunnelmaa. Tunnelmaa voin tehdä minäkin aloittamalla keskustelun. Ei se ole vaikeaa. Olenhan muutenkin kaikkea muuta kuin tuppisuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti