Taas mennään perjantaita ja jälleen paistaa aurinko. Puut jo niin vihreinä, että vastapäiset talot alkavat kadota niiden taakse. Saunavihtaa ei toki vielä koivuista saa. En muuten ole ikinä oikein, vaikka suomalainen olenkin, vihtomisen nautintoa saunassa käsittänyt. Ymmärrän hyvin ulkomaalaisen hämmästyksen hänen katsoessaan jonkun harrastavan tätä masokismia. Koko saunahomma on minulle vierasta. No, mökkiaikana joskus kävin saunassa ja mielelläni panin sen palamaan. Kaupunkiasuntojen saunat ovat jääneet yleensä muuhun tarkoitukseen. Joku kuitenkin jo kiihkeästi odottaa koivujen lehtien kasvamista ja sitten ei kuin vastan tekoon. Sen kun.
On jo kai päätöstä vaille Lapinlahden sairaalarakennuksen tulevaisuus. Siitä on keskusteltu, kinasteltu, kauhisteltu ja yritetty suojella vuosikaudet. Nyt luxemburgilainen kiinteistörahasto on kiinnostunut rakentamaan paikalle hotellin ja kerrostaloja. Taas kappale Helsingin historiaa heitetään menemään. No, mikä minä olen arvostelemaan!
Äitienpäivä aivan tuossa tuokiossa. Mitenkäs vietetään, kun on turvaraja? Ei haleja, ei suukkoja. Samassa taloudessa asuvat saavat onnitella lähemmin. Minulla ei enää äitiä ole. Puolison äiti yritti eläessään ottaa sen paikan, mutta panin kampohin. En koskaan kutsunut häntä "äidiksi", vaikka itse itseään niin tituleerasi. Enkä siitä tittelistä pitänyt hänellä. Nyt hänkin on poissa ja levätköön rauhassa. Äitienpäivänä kuitenkin liput liehuvat niillekin äideille, joita ei enää ole.
Kaivoin taas hyllystä kirjan. Unto Kupiaisen Suomalainen lyriikka (WSOY 1948). Käsittelee nimensä mukaisesti suomalaisia runoilijoita "Juhani Siljosta Kaarlo Sarkiaan". P. Mustapää, Katri Vala, Yrjo Jylhä, Uuno Kailas jne. Olen kirjan joskus lukenut, kertaus ei ole pahitteeksi. Manalle jo menneitä runoilijoita. P. Mustapään sanoin:
"Kuin kurjet kiitävät,
pois kiidät maasta tästä,
kuin lehdet liitävät,
pois liidät tuulen myötä
päin kuolon yötä."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti