Kyllä nyt syksyä lykkii.Niin on holotnaa,jos ikkuna jäänyt yöksi auki.Ei enää tassutella paljasjaloin eikä yöpaitasillaan.Loput aamukahvistakin nautin kiltisti keittiössä parvekkeen asemesta.Asteita herättyäni vaivaiset kaksitoista.
Moni kyyhky pääsee metsästyksen alettua jo pataan.Niin meilläkin muinoin,kun mies otti haulikon käteensä ja metsälle lähti.Jokaisena elokuuna sama.Mukaan en mennyt,enkä lintuja patavalmiiksi laittanut.Mies yleensä ruuan teki.Söin kyllä.Enkä enää siinä vaiheessa alkuperää ajatellut.Myöhemmin siirryttiin vesilintuihin ja järjestyksessä muuhunkin riistaan.Hirvet saivat jäädä puolisolta rauhaan. "Ne on niin söpöjä",kuten bloggaaja Dessu Töölöntorin reunalta asian ilmaisee.
LINNUSTAJAN TEMPPELI
Kuss´ vaikenevat suvikuitten käet
ja lentons´ alkaa rantain,viitain väet,
niin lintuluhdat,norot,notkot,mäet
sa samoat -ja tunnet,kuulet,näet:
suopursu tuoksuu!... puhuu kieltä puut,
jot´ erämies vain tajuaa,ei muut -
ja all´ on samettinen sammalmatto
ja päällä huikaiseva kultakatto:
on käynyt haavistossa öisin halla -
tai hopeisella kuljet kankahalla
kuin templiholvikossa honkain alla.
Niin riemuin alttarille ankaralle
ja miehen rakkaudella vanhimmalle
sa uhraat,linnustaja: Dianalle!
(Toivo Lyy)
Syksyn merkeistä aivan muuhun.Joku joskus kysyi minulta,minkä ensimmäisen asian muistan lapsuudestani ulkona ollessani.Vastasin hätäpäissäni: asfaltin.Ehkä se kuulosti hassulta,mutta kun myöhemmin ajattelin,ei kovin kaukaa haetulta kuitenkaan.Vaunuissa istuva näkee aikuisten jalkojen lisäksi asfalttia.Ja onhan se hyvin urbaania nähdä asfalttia! Kun minun lapsuusaikoinani vielä Suomessa oli kaupunkeja paitsi tiet suurimmaksi osaksi soraa.Sitten isompana jopa haistoinkin asfaltin.Katuja korjailtiin Messeniuksenkadulla kuten muillakin ja me lapset juoksimme tietysti katsomaan ja haistelemaan.Terva ja piki tuoksui.Joskus pyysimme pienen mötikän ja pureskelimme sitä kuin purukumia.Kaikkea sitä tulee suuhunsa pannuksi! Kaikki työ katujen paikkaamisessa tehtiin käsin.Vain itse tervan tapainen pyöri koneessa,josta se sitten käsivoimin lapioitiin vauriutuneeseen kohtaan tai tarpeen vaatiessa laajemmallekin alueelle.Hikistä touhua,jota se on maanteillä toki vieläkin,vaikka enemmän koneellistettua.Miehiä kuitenkin tarvitaan.Ihmiskäsiä ei mikään kone voita tietyissä töissä.Näin minä siis asfaltin muistin.
Kun puolisoa ja minua jälleen eräänä päivänä haki inva-auto kujalta,paikalle pöllähti pieni miehenalku kysyen kuljettajalta: säkö minua kuljetat kouluun,kun se alkaa? Kuljettaja vastasi jonkun muun sen tekevän.Minä olin jäänyt ihastuneena katsomaan pikkuveijarin ilmettä,jossa kuvastui kaikki ne asiat,mitkä kouluun ja uuden elämänvaiheen alkuun kuuluu.Uteliaisuus,kiinnostus,pelon sekainen jännitys,ihkauusi reppu sisältöineen,ison pojan elämä.Noinkohan minäkin aikoinani suhtauduin ensimmäiseen koulusyksyyni? Poika juoksi auton lähdettyä perässämme jääden sitten jälkeemme.Autohan oli koulukuljetusajoneuvon näköinen pienoisbussi.Matkan edetessä ajattelin vieläkin ekaluokkalaisen ilmettä,mitenkä siinä näkyi vilpitön ilo uudenlaisesta elämästä,kihelmöivä jännitys koulupoikana olemisesta,kun enää ei olla ihan pikkulapsia.Nyt urkenee uutta eteen ja se hetki on ainutkertainen.Muistatteko?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti