Päivä pilvinen mutta sunnuntairauhainen.Alakerran mäyräkoira haukahtelee ilmoittaen eloa ainakin siellä päin olevan.Piha eilenkin varsin hiljainen.Istuimme pitkähkön tovin koivupuun varjossa.Joitakin naapureita kulki.Tervehdimme.Majlisin kanssa hetken juttelin,eikä puhumatta Marja-Leenakaan meitä ohittanut.Talo alkaa vähitellen täyttyä elämän äänistä ihmisten palattua lomilta.Koulujen alkuun ei enää pitkääkään aikaa.Sitä suri Majlis,opettaja kun on.
Lueskelin tässä Mymskän Toisaalta ja toisaalta II-blogin viimeisintä kirjoitusta (kannattaa muuten yleensäkin) ja jäin miettimään hänen jääkaapin ovessa olevaa "Omien oikeuksien luetteloa".Miksi ihmisen pitää ikään kuin todistaa voivansa/saavansa olla mm.onnellinen? Ja miksi ihmeessä se joskus toisia kaivelee? No,se on totta että me suomalaiset olemme erittäin kateellista kansaa.Perisynniksihän sitä sanotaan.Jos jollakulla menee hyvin,pitää se todellakin ainakin yrittää painaa maan rakoon.Miksi ei vain voi iloita toisen onnesta? Mehän myös mielellämme luemme lehdistä toisten ihmisten vastoinkäymisistä ja epäonnistumisista.Paljon mieluummin kuin heidän iloistaan ja menestyksistään.
Tässä kohdin tekee mieli kertoa omakohtainen kokemus vuosien takaa.Silloinen hyvä ystäväni joutui kuuntelemaan elämäni sen hetken onnenkantamoisista,joita Kohtalo oli suonut minulle melkein roppakaupalla.Totta kai kerroin hänelle,kellekäs muulle kuin hyvälle ystävälle.Pani välit poikki! Vuosien kuluttua nöyränä tyttönä otti yheyttä ja kertoi syyn: ei kestänyt sitä,että minulla meni hyvin ja hänellä ei.Jäin miettimään hänen ajatusmaailmaansa ja luonnettaan.Hänestä olisin viimeiseksi uskonut,että kateus oli noin voimakasta.Ystävyytemme ei enää ollut niin syvää ja varoin visusti mainitsemasta mitään minua kohdanneista positiivisista asioista.Ja olen yhä varovainen muittenkin suhteen. Vaikka "minulla on oikeus olla onnellinen" ja se saa myös näkyä.No,nyt ovat asiat hiukan tasaantuneet,kun sairaus tuli meillekin kotiin ja asetti rajat elämälle.Nythän minun ei edes kuulu,enkä saa,olla onnellinen.Mutta minäpä tyttö olen.Noin yleisesti katsoen.Totta kai ryven joskus kaulaani myöten masennuksen syvässä suossa surren elämämme saanutta käännettä. Olen kuitenkin oppinut masennuksen hetket ottamaan terapiana,parantavana voimana.Alemmaksi ei voi oikein vajota,jotta matka on vain ylöspäin valoon.
Nämä tulivat mieleen Mymskän taitavasti kirjoitetusta tekstistä.
Tänään on jälleen ulosmenoa.Itse en niin kovin innostunut jokapäiväisestä pasteerailemisesta ole,mutta... Joskus laistan ja jäämme pihalle.Puoliso ei ymmärrä,miksi silloin tällöin ulosmeno kiikastaa.Vaikka siihen on lujat perinteet.Koirien omistajina oli ulos mentävä satoi taikka paistoi. Ne veivät elämästämme sentään liki 30 vuotta. Nyt jos sää ei ole suotuisa voin kyllä päättää,ettemme ulos mene.Sinä päivänä mies on kärttyisämpi ja hermostuneempi.Kotiohjelmaa hänelle ei oikein pysty järjestämään äänikirjojen kuuntelun ja television katselun lisäksi.Aivot kun eivät enää koko kapasiteetillaan toimi.No,tänään kuitenkin ulos,kunhan tästä niin pitkälle tokenen ja aamuaskareet tehty.Sitten on lounaan valmistelu ja minä avaan viinipullon.Onhan sunnuntai ja äitini syntymäpäivä.Olisi täyttänyt sata ja viisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti