23. heinäkuuta 2011

HELSINGIN TYTTÖ

Selailin jälleen tässä päivänä muuanna Helsinki-kirjoja ja käteen osui Henrik Tikkasen Minun Helsinkini vuodelta 1973. Liekö painos jo loppunut? Tikkasestakin aika jättänyt.Mutta hänen hilpeät sekä vakavamielisemmät tekstinsä sekä piirtämänsä kuvat ovat säilyneet.Luin kirjaa,jossa Tikkanen sanoo "Mennessäni naimisiin minusta tuntui että minua voitaisiin syyttää kaksinnaimisesta.Olin silloin jo naimisissa Helsingin,tämän kaupungin kanssa.Ainakin meillä oli hyvin läheinen suhde,joka kesti kauemmin kuin avioliittoni -se jatkuu vielä tänäkin päivänä.Joskaan minusta ei tullut kaupungin aviomiestä niin minusta tuli ainakin kaupungin taiteilija.Olen piirtänyt tuhansia kuvia Helsingistä.Näen Helsingin yhtä alastomana kuin Ville Vallgren näki Mantansa ja sellainenhan ei voi olla johtamatta tunteenpurkauksiin,rakkauteen ja vihaan..."

Helsinkiin rakastuneita oli muitakin ja on yhä.Minä olen yksi heistä.Sen ei tarvitse olla tulinen tunne,vaan sellainen lämmin kauan kestänyt ystävyys kuten vuosikymmeniä jatkunut avioliitto,jossa joskus suuretkin tunteenpurkaukset nostavat päätään ja viha pörhistelee.Viha,jos näin voi sanoa, ei minulla koske itse Helsinkiä vaan lähinnä sen asioista päättäviä elimiä kohtaan.Hurjin kiukku kohdistui aikoinaan,kun joskus 50 vuotta sitten alkoi tyhmemmistä tyhmin ja ajattelemattomin buumi hajoittaa kaupungin arvotaloja ja pykätä tilalle paikkaansa tyystin sopimattomia rakennuksia.Vieläkin kohdatessani moisen betonihirvityksen kahden jugendtalon välissä nostaa vimma roihut rintaan ja minun on paikalta paettava.

Näen ohiajaessani yhä mieluummin Enson talon paikalla olleen Norrménin linnamaisen ja arkkitehtoonisesti ympäristöönsä Uspenskin katedraalin viereen paremmin sointuvan upean rakennuksen.Ratikasta näen sen tornit ja kaaret,jyhkeän uusrenessanssia tyylittelevän punatiilisen olemuksen,jonka Theodor Höijer piirsi ja joka valmistui 1897.Purkutraktorit hävittivät sen 63 vuotta myöhemmin.Sanotaan niin kauneuden kuin rumuuden näkemisen olevan korvien välissä.En väitä Alvar Aallon luomusta rumaksi.Se on vain väärässä paikassa pistäen erilaisuudellaan silmään kuin tikku.Se ei hivele ainakaan minun mieltäni.Se ei kuulu katedraalin ja vanhojen jugendtalojen lähettyville.Tästä aiheesta on väännetty näkemyksiä jo vuosikymmenten ajan,ja meillä vanhoilla stadilaisilla on yhä Norrménin talon purkaminen hampaankolossa.

Purkubuumi ei ulottunut vain Katajanokalle,vaan surutta pantiin matalaksi muitakin,joista on vain muisto ja joitakin valokuvia.Näin kävi Skohan talolle Kaivokadun ja Keskuskadun kulmassa,joka niin ikään oli Höijerin piirustuspöydältä lähtöisin.Skohan talon tilalla on nyt Heikki Castrénin ja Viljo Revellin Makkarataloksi ristitty 1967 valmistunut neliskanttinen rakennus paksuine betonikaiteineen,joka nyt on kokemassa muodonmuutosta.Myös Kaivopuisto on kokenut kovia.Sielläkin purkutuomion saaneita taloja ja tilalle uusia näkemyksiä uudemmasta arkkitehtuurista.Nyt jo hiukan enemmän arvostetaan vanhaa arkkitehtuuria ja pyritään säilyttämään ainakin rakennuksen julkisivu.Näin kävi Esplanadin Kämpille,jonka ehkä ulkoapäin tunnistaisivat siellä ammoin istuksineet runoilijat ja taiteilijat.

No,minun Helsinki-rakkauteni ei näistä hävittämisistä ja uusrakentamisista kuitenkaan sumennu.Täällä olen syntynyt ja kasvanut,kuolenkin kukaties.Stadilainen minäni katselee ylpeänä kaupunkiaan kuin myös vähitellen alkaa hyväksyä sen ilmeen muuttumisen muualta asumaan tulleiden myötä.Kaikkialla maailmassa sama,kaupungit ovat erilaisten ihmisten ja eri kulttuurien edustajien suuria sulatusuuneja.Olen kuitenkin siitä huolissani,että maan oma kulttuuri ehkä katoaa ajan myötä.Omaamme sekottuu muuta,unohdamme mämmin alkuperän,Mansen mustanmakkaran,kansalliskalamme ahvenen ja ahvenanmaalaisen pannukakun ohjeen.Meillä on nyt jo lukemattomat määrät sushi-baareja,kebabkojuja ja pizzaravintoloita.Mistä enää saa kainuulaista kalasoppaa ja paistettuja muikkuja (paitsi syksyisiltä silakkamarkkinoilta Kauppatorilla)tai "äidin lihapullia"?

Matkojen myötä kaukaisiin maihin ihmiset haluavat vaihtelua,tuovat muassaan makuelämyksiä,joita pitää kotonakin saada maistella.Televisio suoltaa ruokaohjelmia,joissa on hummereita ja mustekaloja,bataatteja ja Välimeren ryytimaiden tuotteita.Kiinan kävijät nauttivat jo kotikeittiöissään jiangsi roupiania ja san bei jitä tai menevät kiinalaiseen ravintolaan syömään porsaanfilettä kantonilaisittain urheasti puikoilla.Pienenä kuriositeettina mainitsen ja kokemuksesta tiedän puikkojen omistajana,että ruoka on maittavampaa kuin metallilla suuhun työntäen.

No,niin minä kuin moni muukin nauttii kaikesta uudesta ja toisenlaisesta,kunhan säilytettäisiin hyvä maku ja tyyli.Sitä paitsi ei sitä voi junnautua paikoilleen ja olla olematta kehityksessä mukana.En minäkään tietokoneiden tultua jo tavanomaisiksi kotikoneiksi edes kuvitellut joskus naputtelevani sillä ikiomaa blogia.Näin,Eskoseni,tämä maailma muuttuu.Se on vissi tosiasia,eikä sitä vastaan käy tappeleminen.Eikä ole haluakaan.Ainakaan minulla.

Muutoksista,uudistuksista ja kansaivälistymisestä huolimatta olen Helsingin tyttö ja sinä pysyn kuolemaani asti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti