KIVA PÄIVÄ EILEN

Tulihan humputeltua eilen Stadissa tuntikaupalla. Totaalinen väsymys. Kävin lepuuttamassa itseäni Stockmannin First Loungessakin. Metrossa silmiini ykskaks nauliutui ulkomaalaistaustaisen miehen silmät ja minä vastasin yhtä intensiivisesti  suomalaisuudesta poikkeavasti takaisin. Olinhan hyvällä tuulella ja menossa Stockmannille. Powerista ostin  Nat King Colen cd-levyn. Ostos todisti vahvasti, etten enää ole nuori, vaikka tässä viime päivät olenkin haikaillut kyyneliin asti omaan 16-vuotiaan tytön elämääni. Cd-levyt muuten historiaa. Nyt kuunnellaan musiikkia älypuhelimen kautta. Taas vähän purnasin maailman menon muuttumista mutkikkaampaan suuntaan.

Sain ostettua kyynärsauvaan piikinkin. Nyt pitää ihmetellä, mikä on ristipääruuvimeisseli ja omistanko sellaisen. Sillä kiinnitetään  piikkiteline sauvaan ja piikkipuoli käännetään ylös sisätiloissa. Suutari oli ystävällinen ja pyysi tuomaan sauvan, niin hän kiinnittää sen. No, minä asun täällä missä asun, taitaa jäädä omaksi yrittämiseksi. Muutenkin myyjät olivat ystävällisiä, kuten aina oikealla Stockmannilla. Minulta olivat loppuneet etusetelit, mutta huivi- ja baskerimyyjä oli niin ystävällinen hänkin, ja kaivoi yhden setelin laatikosta, jolla hyvitti ostoksestani osan. Minä olin myös mukava kaikille, hymy oli herkässä ja nautin koko sydämestäni. Miksi se ei tapahdu täällä Itäkeskuksessa? Jospa kokeilisin jonain päivänä ja katsotaan, miten siihen vastataan.

Nat King Cole laulaa pehmeästi taustalla ja taas itkettää. A Fool Was I,  Because You´re Mine, Unforgettable...

Pysyttelen tänään sisällä ja katselen pihalla liehuvaa Suomen lippua. Kalevalan päivä.

EI OLISI PITÄNYT...

Poirot-kirjat eivät enää tällä erää maistu. Runoihinkaan en juuri nyt jaksa paneutua. Muistelmat? En voi sille mitään, että hymyilyttää hiukan, kun joku alle keski-ikäinen julkkis kirjoittaa "muistelmia". Muistelmia pannaan kansien väliin silloin, kun niitä todella on. Kokemusta muustakin kuin ihmisten palvomana olemista, pintapuolista julkisuutta, esiintymistä yleisölle. No, mikäs minä olen sanomaan? Nämä "seiskan" tapaiset jutut kansaa kiinnostavat. Plaraanhan minäkin Seiska-lehden läpi kampaajalla. Pitää tietää, mitä kullekin tapetilla sillä hetkellä olevalle tapahtuu. Unohdan kyllä saman tien, mutta eipä tuttavapiiriini kuulukaan -vaikka nuorempiakin on-  heitä, keitä nuo asiat suuremmin kiinnostaisivat.

En ole vieläkään päässyt yli kaikesta lukemastani muistojen laatikossa. Ei olisi pitänyt sen kantta avata, vaan kiikuttaa suoraa päätä jätesäkissä roskikseen. Päiväkirjat olivat kummatkin keskikouluajalta ja kaiken kattavaa huolettomuutta kannesta kanteen. Poikajuttuja, kesän viettoa, vanhempien kanssa matkustelua, koulumaailmaa, läksyjen kanssa kamppailua, kavereita. Mitäpä sitä muutakaan siinä iässä? Nimistä tiesin, että monet meistä jo jättäneet tämän elämän.

Lumi lisääntynyt. Eilen piti käväistä roskat viemässä. Panin parvekkeelle. Paistoin ahvenfileitä, tein salaatin ja avasin pienen viinipullon. Tänään aprikoitsen ulos lähtemisestä. Merkittävää asiaa ei ole (paitsi roskis), pasteerailen vain jonnekin, vaikka metroon ja sitten katson suunnan. Pieni alakulo vallannut mieleni.

Otin kyynärsauvan käyttöön. Pitää vain saada siihen jonkunlainen liukueste, jos aion nyt talvella sen kanssa kulkea. Kotona en enää likikään päivittäin käytä  rollaattoria. Roskis- ja kauppamatkoilla tarvitsen. Sauvan kanssa ei voi mitään kantaa, eikä lonkka kestäisi. Tässä nyt kun on vakaa aikomus alkaa osallistua Stadin Slangin ja Helsinki-Seuran tapahtumiin, niin en viitsi vaikuttaa niin ylen raihnaiselta isomman apuvälineen kanssa. Jos jo kesällä kykenisin matkaamaan Ouluun kyynärsauva ainoana apuna. Se vasta hienoa olisi. En ole kovin innostunut matkustamaan junassa siinä vammaisosastossa. Vaikka kaikki kiitos ja kunnia VR:lle, joka on liikuntarajoitteiset ottanut huomioon.

SAIN NENILLENI

Kylmät väreet selkäpiissä eilen. Kaivelin taas muistolaatikossa olevia kirjeitä. Löysin yhden eräältä Arilta, jota tässä ja nyt tunnustan kohdelleeni hyvin huonosti, vaikka tiesin hänen minusta pitävän. Olin nuori ja leikittelin poikien tunteilla. En tullut koskaan ajatelleeksi, että se koski. Nyt luin näin tapahtuneen kirjeestä, jonka olin jo vuosikymmenet sitten unohtanut ja laatikon pohjalle kätkenyt sen kerran luettuani.  Eikä se silloinkaan mieltäni hetkauttanut. Mutta nyt hetkautti. Miten ihmeessä teinityttö voi niin julma olla? Muistan pojan erittäin hyvin ja muistan käytöksenikin. Muistan, kun hän usein sanoi minusta pitävänsä ja sen hän kertoi tässä kirjeessäänkin. Kirje alkoi "kielsit minua soittamasta sinulle, mutta et kirjoittamasta...  halusin olla sinun ystäväsi..."

Googlasin nimen perusteella netistä ja silmieni eteen ilmestyi ilmoitus hänen kuolemastaan. Kuvassa oli myös hautakivi, jonka tiedot täsmäsivät Ariin. Katselin kauhuissani kuvan hautakiveä ja silmiini kihosivat kyyneleet. Hän oli hyvä poika, kohtelias ja valmis aina noudattamaan toiveitani, sieti oikuttelujani. Olin kurjaakin kurjempi ystävä. Ehkä hän jostain  näkee syvän häpeäni ja kuulee anteeksipyyntöni.

Onneksi olen kasvanut aikuiseksi ja ainakin vähän mietin käyttäytymisiäni. Enää en ketään ihmistä kohtelisi kuten Aria. Olin hemmoteltu prinsessa. En ajatellut nyrpeää nenääni pitemmälle. Ja kun hän tuntui kaiken kestävän, jatkoin. Nyt sain nenilleni. Ei ehkä pitäisikään kaivella vanhoja.

Kun kirjeitä nyt lukee, ymmärtää paremmin kuin teini-iässä, rivien välit selkiytyvät, huomaa tehneensä virheitä. Silloin elämä oli helppoa ja huoletonta, leikittelyä kaikella. Oliko mikään vakavaa? Otinko mitään vakavasti? Olen ajatellut Ariakin. Hän ihastui aivan väärään tyttöön. En ansainnut hänen kiintymystään. Horstin otin vakavasti. Olin kuusitoistavuotias ja korviani myöten rakastunut. Hänen kirjeensä päättyivät usein "I am yours now and always, kisses". Näin ei käynyt.

JOS KAIKEN VOISI TEHDÄ UUDESTAAN

Tein ensimmäisen latte-kahvini kapselikoneessa. En tiedä, onnistuiko. Cappuccinon jo osaan. Mutustan tässä samalla paahtoleipää, jossa pinaattikalkkunaa päällä. Kömmiskelin eilen kauppakeskuksen Herkkuun. Mitään jännittävää ei tapahtunut, vaikka olin tälläytynyt ihmisten ilmoja varten.

Eräänä yönä itkin. Olin taas muistolaatikon kimpussa ja luin Horstin kirjeitä. "I love you still". luki monessa. (Minä en puhunut, enkä puhu, saksaa.) Hän suunnittelee, mitä ja miten meillä yhdessä olisi vuosien kuluttua saatuamme hiukan enemmän ikää. Minähän olin ollut 16v häneen tutustuessani. Ystävyytemme tosin jatkui vielä viitisentoista vuotta eteenkin päin, mutta "yhdessä" meille ei tapahtunut mitään, eikä enää vuosien kuluttua kirjeissä lukenut "I love you still". Se muuttui kiinteäksi ystävyydeksi ja sitten sekin päättyi. Itkin lisää.

Alun kirjeet olivat tunnetta täynnä, kaipausta, lämpöä ja lempeä. Olinhan vanhempieni kanssa ollut jo näytilläkin hänen perheelleen, vanhemmille ja pikkuveljelle, jopa muutamille ystävillekin. Sain pieneltä Volkerilta omiakin kirjeitä, jossa hän Horstin opastuksella oli englanniksi muutaman rivin kirjoittanut ja piirtänyt  reunoihin kuvia. Me lähetimme toisillemme syntymä- ja joululahjoja. Horstin vanhemmat pitivät minusta. Ja minä pidin heistä kaikista. Isäni nautti saadessaan puhua saksaa. Olimme kaksikielinen seurue ja se sujui hyvin. Viivyimme Frankfurtissa muutaman päivän ja ne vietin Horstin kanssa, joka ilmestyi hotelliimme kukkien ja suklaarasioiden kanssa minua hakemaan.

Horstin kirjeet olivat silkkinauhoilla sidotut nipuiksi, luin niitä koko yön. Ja itkin. Tämä tapahtui muutama yö sitten. Seuraavana päivänä soitin E:lle Ouluun ja itkin lisää. E ja minä olemme olleet ystäviä monen vuosikymmenen ajan, tunnemme toistemme elämät ja puhumme kaikesta. 600 km vain haittaa tapaamisia ja nyt päätimmekin alkaa tosissamme ajatella minun matkustamistani kesällä Perämeren rannoille. Lentäen vai junalla? Kallistun ehkä junan puolelle. Rakastan junamatkoja. Junassa on kuulemma osasto liikuntarajoitteisia varten, johon mahtuu rollaattorit ja pyörätuolitkin. En tiennyt. Hienoa, että meidät vaivaisetkin on otettu huomioon.

Olen miettinyt Horstia. Elääkö vielä? Hänellä on kolme lasta ja egyptiläinen vaimo. Olin kerran puolison kanssa heidän luonaankin kiertäessämme ympäri Eurooppaa. Onko kaikki siellä, missä he lienevätkin, hyvin? Olen jo vuosia sitten nähnyt unen Horstin kuolemasta. Minä en usko uniin, mutta se tulee joskus mieleeni. Minulla on kuvia Horstista ja nyt yllätyksekseni putkahti eräästä kirjeestä sinne unohtuneena kuva, jossa hän seisoo kotitalonsa ovella niin rakkaan tutun näköisenä, että tekee kipeää. Kuvan takana teksti: Hello! Why you don´t write me?  Oliko ollut liian pitkä paussi? Yleensä olin ahkera kirjoittaja. Panin kuvan muitten Horstin kuvien joukkoon ja pyyhin taas kyyneleitä. No, kyllä minä tästä rauhoitun. Suljen muistojen laatikon ja avaan sen taas joskus. Siellä kun on muitakin kirjeitä ja muutama päiväkirjakin, vaikka luulin ne jo hävittäneeni. On käytävä läpi jonain päivänä. Muutamien henkilöiden kaikki kirjeet säästän. Horst on yksi heistä.

HISSI

Ei hissiajeluja, ei todellakaan, vaikka niissä saattaa olla kivaakin ja mukavia herraihmisiä. Hissi, millä pääsisin maan tasosta (ja vielä Citymarketin ulkopuolella) toiseen kerrokseen lähikauppakeskuksessa, on semmoinen sotattu umpinainen pieni loota, jota pelkään vielä enemmän kuin villejä leijonia. Minä kun poden klaustrofobiaa.

Käytän koneportaita ja kerran sekin juuttui, kun joku huonosti valvottu ja kasvatettu lapsi kampesi sen pysähdyksiin. Raahasin rollaattoria ylös ja kun askelmat ovat vielä korkeita, siinä olikin puuhaa. Ihmiset suhahtivat ohi, eikä kukaan, kukaan, kysynyt, tarvitsenko apua. Mutta silloin kun taittelen kepeästi rollaattoria kasaan jossain tilanteessa, kysytään kyllä avun tarvetta. Kyllä minä oikealla Stockmannilla käytän hissejä, mutta ne ovatkin suuria ja avaria, osa melkein huoneen kokoisia ja niissä on hätäpuhelin ja aina muita ihmisiä. Ajelen myös melko huolettomasti asuintaloni hissillä. Siinä on sentään ikkuna, semmoinen 10cm levyinen ja 30cm korkuinen, muuten sekin umpinainen. Mutta siinä on peili, josta voi seurata omia kauhun ilmeitä, jos se sattuisi pysähtymään kerrosten väliin. 

Veräjähissi on ainoa lasisen ohella, jonne menen seesteisin mielin. Veräjähissi on Amos Andersonin museossa ja olin ihastuksesta aivan lääpälläni. Samoin semmoinen oli Messeniuksenkadulla ja vielä Temppelikadullakin. Seuraavissa asunnoissa alkoivat  umpinaiset. Veräjähisseissä on yleensä penkkikin, jossa voi mukavasti ihailla kerroksia hissin madellessa arvokasta ja hidasta vauhtia. Hädän hetkellä saa itsekin ja tahallisesti hissin pysäytettyä, kun avaa veräjän. Veräjä kiinni, napin painallus ja taas mennään. Näin me lapsena hissillä leikittiin. Joskus hissi suuttui ja juuttui. Silloin huudettiin talkkari apuun, jota me pelättiin muutenkin. Ja se oli jumalattoman vihainen, mutta pelasti meidät samalla kun pajatti hirmuisia uhkauksia.

Olen kuitenkin ja kaikesta huolimatta syvästi kiitollinen Elisha Graves Otikselle, joka kehitti hissin vuonna 1854. Alkuhissit kulkivat höyryllä! Höyrykoneissa oli valta-akseli, joka hissiä kiskoi. Tämän lunttasin tietysti netistä. En minä muuten tietäisi. Vain Otis-nimi on tuttu. Nykyisin ei siis höyryä enää käytetä, vaan on sen kymmenet voimanlähteet, joilla pääsemme ylös ja alas. Eikä kuulemma helposti pudota hissikuiluunkaan, niin kuin katastrofielokuvissa joskus monikymmenkerroksisissa rakennuksissa. Siinä mennään kuin ammus, eikä ehdi kissaakaan sanoa.

MINÄ JA TAITEILIJA

Oli kerran eräs taiteilija, josta tuli tunnetumpi kuin silloin joskus kauan sitten. Pengoin laatikkoa, jossa muistoja. Löysin monta kymmentä tämän taiteilijan minulle kirjoittamaa kirjettä. Me seurustelimme noina aikoina. Hän asui muualla ja minä Helsingissä. Minä olin alle 20v ja hän minua kymmenen vuotta vanhempi. Vanhempani vastustivat ystävyyttämme, mutta katsoivat kuitenkin jonkinlaisella suosiolla, kun oli pakko. Elääkö hän vielä? En tiedä. Netti ei kerro muuta kuin hänen töistään ja näyttelyistään. Hänen kotipaikakseen tuli vuosien kuluttua Helsinki. Emme tavanneet kuin kerran Ateneumin erään näyttelyn avajaisissa. Tervehdimme ja kysyimme, mitä kuuluu. Olimme vieraantuneet. Olimme myös vanhempia ja jo hiukan kuluneita. Maalaako hän vielä? En tiedä. Aikoinaan hän tahtoi maalata minut. Isä ei antanut lupaa, vaikka se olisi ollut aivan säällinen kuva. Ehkä roikkuisin nyt jonkun gallerian seinällä, ehkä en.

Hirmuista hirmuisempikin lumipyry eilen. Ikkunoihin tarttui lunta, räystäillä oli lunta, kaduilla sankka kerros, josta autoilijat yrittivät parhaansa mukaan selviytyä. Minä söin mansikoita ja katselin akkunasta ulos, sen mitä näin lumikerroksen läpi. Lounaaksi oli salaattia tietysti, broilerin koipi nahattomana ja neljä parsaa. En ole aikoihin parsaa keitellyt, eikä minulla ole parsakattilaakaan. Rohkeana naisena panin tavalliseen ja panin parsat vielä poikki. Gordon Ramsay olisi pyörtynyt kauhusta. Eri hyviä niistä kuitenkin tuli. Keitän loputkin ja ostan uusia. Minulla oli vielä  kaupan valmista hollandaisekastikettakin, että sen puoleen Ramsayn ei olisi tarvinnut tajuntaansa menettää. Paitsi siksi, etten ollut itse kastiketta valmistanut.

Oli  muuten aikamoinen homma hollandaisekastiketta tästä Citymarketista saada. En löytänyt niiden satojen kastikkeiden joukosta ja lyhytpinnaisena aloin hermostua. Ei myyjiä. Muutama hyllyyn lajittelija, jotka eivät ole talon väkeä. Sitten oli myyjä, joka murteellisella suomella sanoi "minä tänään ensimmäinen päivä". Minulta paloi pinna. Pyysin tätä hoonosti soomea puhuvaa etsimään minulle henkilön, joka tietää jotain hollandaisekastikkeista, niiden sijainnista ja siitä, että onko tässä kaupassa ylipäätään hollandaisekastiketta. "Minä ei tietää, missä myyjä".  Lopulta yksi tytteli tuli hollandaisekastikepurkki kädessä ja kertoi sen olevan ihan muualla kuin muut kastikkeet, ketsupit, majoneesit sun muut. Kiitin. En enää jaksanut kysyä, miksi hollandaisekastikkeella on näin salainen paikka? Olisi ainakin minusta fiksua, jos kastiketta pidettäisiin PARSOJEN vieressä! Eikä se purkkihollandaisekastike ollut edes hyvää!

Ja kommentoijaystäväni Marjatta sanoi "sullahan on ollut ihan mukavalta kuulostava päivä". Oli se Stockmannin hississä ja sitten loppui. Taidan jonain päivänä mennä vain ajelemaan sillä hissillä.

PIKIMUSTA KIRJA

Mansikoita, vadelmia, kynttilöitä ja Jörn Donnerin Suomi Finland (Otava 2017), suom. Kari Koski. Donner kertoo kirjansa alkajaisiksi "tämä pieni kertomus on epäreilu essee, minä kutsun sitä paskilliksi." Kirjassa sivuja 111 ja kannet mustat mattapintaiset ja nahkamaiset (Anders Carpelan), jossa vain teksti Jörn ja kirjan nimi. Luin kirjan illalla. Ja luin sen mielenkiinnolla, vaikka se kertookin melkein koko ajan Jörnistä, jonka hän itsekin tunnustaa. Olen aina pitänyt älykkäistä miehistä ja pidän siis Jörn Donneristakin. Palaan kirjaan ehkä myöhemmin. "Katkelmia kirjasta, joskin eri muodossa, on julkaistu aiemmin Helsingin Sanomissa, Hufvudstadsbladetissa, Suomen Kuvalehdessä ja Västra Nylandissa."  Enkä voi olla ajattelematta, että Donner asui melkein naapurissani Pohjoisrannassa. Katajanokan ja Pohjoisrannan välissä on vain vesi. Enää emme ole "naapureita". Minä muutin pois. Donner asuu Pohjoisrannassa elämänsä loppuun asti, koska on "liian vanha muuttamaan".

Istuin kauppakeskuksen yleisellä  penkillä. Viereen tuli mammarainen, joka kaivoi laukustaan juustohöylän, näytti minulle ja kysyi, eikö olekin hieno? Höystin laihalla nyökkäyksellä myöntämistäni, vaikka en siinä mitään hienoa nähnyt. Tavallinen juustohöylä. Stockmannin kynttiläosaston myyjä väitti Itäkeskuksessa olevan "kaikkea kivaa". Ei osannut lähemmin kertoa kun kysyin, mitä kivaa. Asuu itse Vantaalla. Ehkä hän ajatteli sillä "kivalla" omaa kotikaupunkiaan. Minä olen Itäkeskuksessa asunut nyt  pian 15 kuukautta, enkä ole huomannut. Onneksi jätin eilen taas loton, että jos pääsisin pois sen oikean kivan ääreen.

Stockmannin hississä eräs herraihminen oli pelkkää gentlemannia. Piti kävelykepillään hissin ovea auki ja minä työnnyin kiitosten kera sisälle. Painoin meidän molempien nappulaa ja toivotin hyvää päivänjatkoa, johon hän "nauttikaa kauniista kevätpäivästä". Vastasin: sen teen. Hän meni alas autollensa ja minä menin ulos. Teitittelyä ja kirjakieltä! Olin aivan myyty. Siitä kevätpäivästä en kuitenkaan nauttinut sen kummemmin. Valehtelin.